Kerran, vuosia sitten seisoi erään helsinkiläisen sairaalan edessä,
lippunsa ympärillä, kourallinen nuoria ihmisiä, odottavasti silmäillen
eteensä. Vastavihitty lippu oli tuskin ennättänyt silitä uutuutensa
laskoksista. Sen iloiset värit, kypsyvän viljan kulta ja ruiskukan
sini, kohosivat laulaen taivasta kohden, vaikkei taivas tänään ollut
korkea eikä myöskään iloinen. Oli kolea sää ja pilvistä lohkeni
harvakseltaan jäisiä lumisiruja. Me, jotka siinä ääneti odotimme,
tuskin huomasimme sitä. Kyynel omassa silmäkulmassamme oli jäätynyt ja
meitä vilutti. Vilu ei johtunut yksin siitä, että talven kääriliinat
laskeutuessaan kohti kuollutta luontoa, myöskin hipaisivat meidän
kasvojamme. Kuolema oli hipaissut meitä lähempää, se oli kylmännyt
suoraan sydäntämme: se oli joukostamme äkkiarvaamatta temmannut
toverin, muistuttanut meitä kaiken katoavaisuudesta, järkyttänyt meitä
käsittämättömyydellään ja saanut meitä toistelemaan kysymyksiä, joita
jokainen kuolevainen kylmenneen omaisen läheisyydessä on toistellut
ja tulee toistelemaan ajasta aikaan. Kuollut nuori tyttö ei ollut
sukulaisemme, mutta hän oli ensimmäinen, joka temmattiin nuoresta
osakunnastamme, ensimmäinen, jota nuori lippumme saattoi. Näin ollen
kävi hän meille kaksinverroin läheiseksi. Hän oli nyt lisäksi se
osatoverimme, joka tiesi, mitä ei yksikään meistä vielä tietänyt, hän
oli astunut sisään siitä portista, mikä kerran oli avautuva jokaiselle
meistä. Vielä hiljan eli hän meidän elämäämme, liikkui joukossamme,
me kosketimme hänen kättään, katsoimme häntä silmiin ja kuulimme
hänen äänensä. Ja nyt pari päivää sitten saamme kuulla, että hän on
puhaltanut huuliltaan lämpöisen verensä, että hän on peruuttamattomasti
poissa.
Mutta jo lähestyykin valkoinen arkku ja meidän lippumme laskeutuu
maata kohden. Me koetamme tukahduttaa mielenliikutustamme ja
kiinteissä riveissä lähtee pieni joukkomme seuraamaan vainajaa.
Kivimuurit toistelevat askeltemme kaiun. Katu on kylmä ja paljas
vieras tämä kaupunki, välinpitämättömät sen vastaantulijat. He eivät
tule ajatelleeksi, että siellä kaukana maaseudulla, meren rannalla on
koti, jossa näinä päivinä on vuodatettu kuumia kyyneliä ja että siellä
kirvelevin sydämin tunnetaan kaikki mitä me tällä hetkellä tunnemme.
Siellä tiedetään: nyt ne ovat lähteneet sairaalasta, nyt ne tulevat
asemalle, nyt lähtee juna. Ja yöllä kotiväet laskevat tunteja ja
kuulevat junan rytinän, sen armottomasti tärisyttäessä nukkunutta. Ja
sitten he kokoavat suruvaatteensa ja syyskukkansa ja valmistautuvat
lähtemään asemalle.
Eivät näin he ajatelleet hänen palaavan. He olivat niin taistelleet
valmistaessaan häntä elämää varten, hän oli itse niin hartaasti
ponnistanut läpi koulun, saadakseen valkoisen lakin ja sitten
lähteäkseen yliopistokaupunkiin. Ja tähän se kaikki loppui, valkea
arkku tuli hänen osakseen. Miksi, miksi?
Katujen risteyksessä ajaa tuulenpuuska edellään lakastuneita lehtiä.
Lippu avautuu ja hulmahtaa ikäänkuin nostaakseen masentuneita
mieliämme. Me painaudumme riveissämme lähemmä toisiamme. Kenen vuoro on
ensi kerran? Niinkuin lehti tuulessa on ihminen ja meidän oma lähtömme
käy yhtäkkiä niin todelliseksi, että meitä jäätää ytimiin asti.
Kuinka onkaan mahdollista, että elämän hyörinässä niin usein olemme
voineet unohtaa kuolevaisen osan? Turhuutta olemme kasanneet elämämme
tunteihin. Ja kuitenkin on jokainen hetki tätä lyhyttä olemassaoloa
ylen kallisarvoinen. Opimmeko tästä hetkestä jotakin, vai menetämmekö
senkin? Vajavainen on ihminen ja avuton. Heikko on hänen tahtonsa ja
hidas hän on hyvään. Kuinka hän kerran kestää, kun hänen viimeinen
hetkensä koittaa?
Näitä me kysymme ja kuuma tuska täyttää sydämemme. Me olemme hädässä
itsemme, kanssaihmisten, koko kärsivän luomakunnan puolesta. Ah, miksi
onkaan kärsimys niin suuri? Miksi jätetään jokainen elävä olento niin
lohduttomaan yksinäisyyteen? Apua! Lehdet ja lumisirut kiiruhtavat
piirissä edellä. Meidän huulemme tapailevat sanoja, jotka meille joskus
opetettiin ja joita me emme silloin ymmärtäneet. Tutut kasvot, äitimme
kasvot, painuivat silloin yli vuoteemme ja lausuivat meille nuo sanat.
Nyt yhtäkkiä me ne ymmärrämme — eivätkö ne liene olleetkin juuri tätä
hetkeä varten. Olisiko tästäkin jokin ulospääsy? Kuin eksyneet linnut
me olemme lyöneet rikki siipemme ruutujen ristikkoihin ja nyt meitä
vastaan kajastaa helpotus.
— Hänellä oli keuhkotauti suvussa, lausuu joku hiljaa.
— Häntä väsytti viime aikoina aina, kuiskaa toinen.
— Kyllä sitä on Satakunnassa, keuhkotautia, ääntää kolmas.
Ollaan jo torilla. Lippu avautuu ja jää hulmuamaan kunnes saatto
seisahtuu. Jokainen vaihtelu tämän viimeisen palveluksemme
täyttämisessä repii nyt uudelleen auki sydämemme haavat. Kuolleen
siirto ajopeleistä läpi asemahuoneiden, kuusilla merkityn tavaravaunun
näkeminen, toverimme nostaminen kuusenhavujen keskelle, seppeleen
laskeminen, lipun viimeinen kunnianteko ja vaunun sulkeminen — kaikki
tämä järkyttää meitä uudella voimalla. Ja kun me sitten torilla
hajaudumme kukin haarallemme ja ponnistamme yli lehtien, pyörivän
hiekan ja lumisirujen, niin olemme avuttomat ja nöyrät ja rukoilemme
vain voimakasta isänkättä, joka tahtoisi tarttua käteemme ja tukea
meitä. Meissä elää myöskin palava tarve saada käyttää elämämme
arvokkaasti ja suorittaa jotakin, joka kelpaa viedä mukaan ajasta
iäisyyteen. Muu on mitätöntä ja halpaa — vain se kelpaa, joka kestää
viimeiselläkin hetkellä. Tätä ajatellessa käy yksinäinen, kotiseudulle
matkaava nukkuja meille jälleen läsnäolevaksi ja läheiseksi ja me
toteamme, ettei raja elämän ja kuoleman välillä olekaan mikään
ylitsepääsemätön kuilu, vaan silta, joka voi kantaa ajatuksen, kunhan
ajatus vain on harras.
Tuona kaukaisena syyspäivänä tehtiin kylvö, jonka sadon olemme tänä
talvena korjanneet. Emme tietäneet sen tapahtuneen. Se oli tapahtunut
niin salaa, sydäntemme väristessä elämän ja kuoleman arvoituksen edessä.
Usean vuoden kuluessa saatoimme sitten samalla tavalla samaan tautiin
sortuneita tovereja ja näissä saatoissa nousi kylvö näkyviin. Meille
kävi selväksi, että satakuntalaisten ylioppilaiden voimakas kotiseutu
on kauttaaltaan keuhkotaudin tartuttama. Jokaisella oli siitä
omakohtaiset kokemuksensa. Tiedettiin kertoa kokonaisista pitkistä
sisarussarjoista, jotka oli peitetty multaan, tiedettiin kertoa
perheistä, jotka olivat kuolleet sukupuuttoon. Silloin lausui joku
sen ääneen: Satakunnan on saatava parantola, joka asettuu etunenään
johtamaan keuhkotautiruton tuhoamista. Yhä uusissa hautasaatoissa oli
tällä ajatuksella aikaa kypsyä ja voimistua, sillä seitsemänä ensi
vuonna Satakuntalaisen Osakunnan elämää vei keuhkotauti jokikisen,
joka meidän joukostamme kaatui. Me opimme jo näkemään pettävän punan
taudille alttiin toverin poskilla ja me vapisimme, kun hän väsyneenä
alkoi jäädä pois yhdessäoloista. Emmekä me paljon enää uskaltaneet
toivoa, kun lääkäri kevättalvella määräsi hänet lähtemään kotiin
sairastamaan.
Eräänä kevättalvena sitten oli parantola-ajatuksemme saavuttanut
sellaisen kasvun, että me päätimme alkaa kesällä kiertää Satakuntaa ja
valmistaa sitä vastaanottamaan suurta ideaamme. Tietenkin tarvittiin
tässä muutakin kuin uskoa, mutta iltamilla ja arpajaisilla oli ennenkin
tässä maassa saatu aikaan paljon ja niin me kaikella vakavuudella
ryhdyimme valmistamaan ohjelmaa iltamia varten, joiden tarkoitus oli
samalla parantola-aatteemme tunnetuksitekeminen ja varojen kerääminen
sitä varten. Kolmena suvena perätysten me sitten, noin 25—30-henkisenä
joukkona, kiersimme Satakunnan ristiin rastiin.
Niille, jotka olivat noilla kesäretkillä mukana, muodostavat niiden
muistot kokonaisen satukirjan täynnä viisaita opetuksia ja kirkkaita
kuvia. Kesäretket Satakunnan keuhkotautiparantolan hyväksi näyttivät
sekä nuorille että vanhoille, miltä pohjalta korkea ilo kasvaa
ilmoille. Sen maaperänä on aina elämän ja kuoleman vakavuus, ja
ilma, jota kohti sen kasvu nousee, on aina ihmissydämen ylpeä tarve
saada suorittaa jotakin merkitsevää. Niin suotiin meidän pienelle
joukollemme onni vierailla Satakunnan kesässä juuri niinä viikkoina,
jolloin kevättouot olivat alkaneet vihannoida ja apila puhkesi. Apilan
tuoksu, huojuvat ruisvainiot, valkoiset ruusut, rauhallinen joki, joka
kulkee kohti mertaan, levoton virta, joka hakee tietään kivien ja
karien keskitse ja jonka pohjalla pieni sairas eläin kärsimyksestään
kasvattaa helmiä, asumattomat salot, kajajavat nummet, kodit, koulut,
kirkot, hautuumaat ja seuraintalot muodostivat noina viikkoina sen
lumotun valtakunnan, jossa me suuren ajatuksemme sanansaattajina
liikuimme. Me tulimme hautausmaille ja vietimme hartaushetken sekä
tuntemattoman että tutun vainajan leposijan ääressä, me istuimme
kirkossa vanhan urkurin vierellä ja näimme auringonsäteiden tulvivan
kukkasille alttarilla ja ihmiskasvoille penkeissä, me seisoimme
kodeissa, jotka viestimme kunniaksi olivat pukeutuneet juhla-asuun ja
me puhuimme ja lauloimme lehditetyissä seurataloissa. Ja kaikkialla
olivat ihmissydämet avoinna sanallemme ikäänkuin se olisi sisältänyt
jokaisen oman sisimmän ajatuksen. Ja usein tapahtui, että kuvatessamme
tautituhoa, muistot mieskohtaisista elämyksistä pakahduttavina nousivat
rintaan ja nyyhkytys täytti huoneen. Moni äiti lähestyi meitä silloin,
painoi kättämme ja lausui siunaavan toivotuksen. Kerran ajaessamme läpi
aaltoilevan lakeuden, osoitettiin meille harmaata taloa, johon aurinko
helotti. Siinä asui nuori keuhkotautinen tyttö, jolle ei lääkäri enää
antanut mitään toivoa ja joka oli tiedustellut retkemme tarkoitusta.
Me pysäytimme hevoset, astuimme alas rattailta ja valmistauduimme
laulamaan. Ääneti lähestyimme päätyhuonetta. Tuskin milloinkaan oli
laulumme kohonnut niin hartaista rinnoista. Ikkuna avautui, hoitajatar
lausui sairaan kiitoksen. Hän olisi tahtonut sanoa enemmän, mutta
itku tukahdutti hänen äänensä. Hänen ei tarvinnut mitään sanoa: me
ymmärsimme, että tämä sairas antoi meidän asiallemme hyväksymisensä.
Mekään emme löytäneet sanoja. Ojensimme kukkasemme — niitä oli meillä
aina niin paljon matkassa! — ikkunaa kohden ja jatkoimme kulkua läpi
kukkivien maiden. Myöhemmin kuulimme, että sairas tyttö oli käskenyt
kiinnittää ruusumme seinälle ja että hän aina oli niihin katsellut.
Muutaman viikon kuluttua hän oli kuollut.
Kaiken aikaa tunsimme yleensä sairaiden ja heidän läheistensä
myötätunnon ympäröivän itseämme. Heidän ajatuksensa tukivat
voimakkaasti askeleitamme ja antoivat lapsellisille teoillemme
pyhityksen.
Niinpä ovat viljankorjuupäivät tänä talvena Harjavallassa olleet
myöskin — ja ehkä ennen kaikkea keuhkotautiin sortuneiden ja tämän
taudin tähden kärsineiden päiviä. Niinpä ne ovat olleet myöskin monen
nimettömän ja nimittämättömän ihmisen päiviä. Vaikeuksien ja vastusten
jälkeen on kärsivä Satakunta monien lämminsydämisten kansalaisten
yhteistyön tuloksesta saanut elää päivän, jolloin parantola on
avannut ovensa vastaanottamaan niitä, joita varten se on syntynyt.
Ja nämä päivät saattavat vakuuttaa kaikille, vähäisimmillekin, jotka
ponnistavat lieventämään kärsimystä maan päällä: kylvön päiviä seuraa
kerran elonkorjuun päivät.