_Isänmaa_ — kuinka monta kertaa onkaan lausuttu tämä sana! Kansalaiset
ovat haltioituneet sen ääressä ja runoilijat ovat laulaneet sen
ylistystä. He ovat maininneet isänmaata untensa morsiameksi, »siksi
leiväksi mitä me syömme, siksi kieleksi mitä me puhumme». Tuskin
löydämme sitä taiteilijaa, joka ei olisi ollut polvillaan isänmaan
pyhän nimen edessä. Tuskin vietetään sitä vakavaa juhlaa, jossa ei
omistettaisi puhetta isänmaalle.
Kauneimmat puheet isänmaalle ovat kuitenkin olleet ne, joita ei ole
kirjoitettu eikä edes lausuttu jollekin yleisölle. Sellaisiksi voidaan
lukea ne puheet, joita siirtolainen on pitänyt yksinäisyydessään,
kaukana synnyinmaastaan, kun koti-ikävä on kalvanut hänen mieltään,
ne puheet, joita kuoleva sotilas on pitänyt vieraalla maalla, ehkä
vuosisatoja sitten, taisteltuaan vieraan lipun alla, vieraan maan
kunniaksi. Moni suomalainen sotilas on ollut siinä asemassa kaukaisista
ajoista asti, ajoista, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa,
ja jolloin oli vain kotiseutu. Tämän kotiseudun hän näki sammuvin
silmin, näki kaivotien, näki omaiset, näki pihan, jolla lapsena
oli kulkenut, veräjän, josta oli astunut, pirtin, jonne oli saanut
tulla tuiskua pakoon, pankon, jolle oli saanut nousta, kun kylmä
paukkui ulkona ja sudet ulvoivat jäällä. Kuolinkamppailunsa kestäessä
suomalainen sotilas tämän näki ja ehkä puheli jotakin isänmaalle —
eivätkö lienekin nämä puheet olleet kauneimmat!
Isänmaata ei vielä ollut.
Onko siis todella ollut aika, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut
olemassa?
Muutama vuosi sitten, siinä vapauden ensi aikoina, tapahtui täällä
Helsingissä, että ylioppilaat panivat toimeen esitelmätilaisuuksia
sotilaille. Erääseen tällaiseen oli onnistuttu saamaan puhujaksi
Richard Danielson-Kalmari. Niinpä oli harmaassa kasarmihuoneessa koolla
harmaapukuisia nuoria miehiä ja heidän edessään seisoi puhuja, kertoen
tarinaa kaukaiselta keskiajalta. Silloin ei ollut olemassa suomalaista
kansaa, oli vain heimoja, jotka taistelivat keskenään. Näillä
heimoilla riitti yllinkyllin riitaa kalavesistä ja metsästysmaista
ja ne tuhosivat toisiaan sillä kateudella ja pitkävihaisuudella,
joka on suomalaiselle luonteelle tunnusmerkillistä. Keskellä riitaa
tulee yhtäkkiä riiteleville heimoille tieto: vihollinen on porttien
edessä, vanha vihollinen idästä! Riidat pysähtyivät ja kuin salaman
valossa näkivät riitelijät, joita tuhannet pienet väärinkäsitykset
olivat vieneet käräjätupiin, joita tuhannet mitättömät asiat olivat
erottaneet, ikäänkuin yhdellä iskulla sen suuren, joka heitä yhdisti,
näkivät, että itse asiassa heidän yhteinen suuri kotinsa on isänmaa,
että heidän vaaransa on yhteinen, tehtävänsä yhteinen, että heillä on
yhteinen kieli, että heillä ei ole varaa tuhlata voimiaan sisäisiin
riitoihin, että heidän täytyy pitää yhtä, jos mielivät elää. He näkivät
tämän kaiken vasta vaaran hetkellä ja silloin kulkivat sanakapulat
talosta taloon ja suomalaiset heimot nousivat kuin yksi mies. Ja
vihollinen lyötiin. Silloin näki Suomen kansa ensi kerran isänmaansa
kasvot.
Mutta puhujan tätä esittäessä vasta vapautuneen Suomen vartijajoukolle,
oli kuin humaus olisi käynyt läpi joukon, eikä ollut enää seiniä
rajoittamassa näköpiiriä, vaan läsnäolijat näkivät kauas menneisyyteen,
näkivät isänmaansa suurimman vaaran — riidan, ja isänmaan kasvotkin
tulivat oudon läheisiksi. Ja varmaan jokainen, joka oli mukana silloin,
tuona iltahetkenä, vannoi sisimmässään, jotakin tämäntapaista: minä
tahdon päästä yli pikkuasioiden, minä tahdon päästä yläpuolelle
mitättömien väärinkäsitysten, jotka erottavat meitä veljiä toisistamme,
minä tahdon olla suomalainen, minä tahdon elää ja kuolla Suomen
puolesta, kaiken sen puolesta, mikä tekee isänmaan eheäksi, suureksi
ja mainehikkaaksi maailman kansojen joukossa ja mikä tekee sen
voimakkaaksi kunnialla puolustamaan sijaansa kulttuurimaiden keskellä.
Tämä vala mielessä jättivät läsnäolijat kokoushuoneen, mennen kukin
tehtävänsä ääreen ykskaikki oliko tuo tehtävä »suuri» vaiko »pieni».
<tb>
Helsingissä oli jokin vuosi sitten sairaanhoitajattarien
maailmankongressi. Monet kymmenet kansallisuudet olivat edustettuina.
Mukana sattui olemaan eräs amerikkalainen nainen — nimi tuntui täysin
englantilaiselta — mutta hän hämmästytti suomalaisia sillä, että hän
aina hyvin hartaasti lauloi suomenkielellä »Arvon mekin ansaitsemme»,
tuon laulun, joka oikeastaan on meidän aikaisin kansallislaulumme,
ja myöhemmin myöskin »Maamme»-laulun. Kuka oli tämä tuntematon?
Kerrankin kun oltiin koolla helsinkiläisessä puistossa ja pidettiin
puheita puolelle ja toiselle, useilla maailman kielillä, niin nousi
vuorostaan tämäkin hoitajatar ja, laskien kätensä hongan kyljelle,
katsoi suoraan ylös taivaan sineen. Hän alkoi puhumalla jotakin Suomen
taivaan sinestä ja Suomen hongan urhoollisesta kasvusta. Hän kertoi,
että hänen esivanhempansa 300 vuotta sitten olivat lähteneet liikkeelle
Rautalammelta. Ensin he olivat raivanneet Suomen korpia Rautalammella,
sitten he olivat lähteneet Ruotsiin, Värmlantiin ja sielläkin he
olivat raivanneet korpia. Sitten kun asuntomaat olivat tulleet leipää
antaviksi, heidät häädettiin. Nyt lähtivät he Amerikkaan ja raivasivat
jälleen korpia siellä. Aina vain raivasivat, kunnes kuolivat. Mutta
tässä suvussa on kautta aikojen säilynyt tieto — luonnollisesti
suku on täysin amerikkalaistunut ja pitää Amerikkaa isänmaanaan —
suomalaisesta alkuperästä, ja kaikkien maailman kansojen joukossa,
lähinnä amerikkalaisia, on Suomen kansa tälle suvulle rakkain. Ja niin
oli tälläkin suvun jäsenellä, tällä sairaanhoitajattarella aina ollut
tarve päästä näkemään esi-isien maata, ja hän oli lähtenyt matkaan
ja oli nyt täällä. Myöhemmin oli hoitajattaremme suuren retkikunnan
mukana tullut Punkaharjulle, siellä muistikirjaansa kirjoittanut
tärkeimmät suomalaiset sanat ja sitten yksinään lähtenyt esi-isiensä
asuinpaikalle, Rautalammelle.
Hän näki varmasti, tämä suomalaisen suvun jäsen, kun hän 300 vuoden
jälkeen lähestyi esi-isiensä asumaseutuja, isänmaan kasvot.
<tb>
Kerran automatkalla tulimme keskiyön aikaan lauantai-iltana Hämeessä
erään kylän läpi — aurinko oli silloin jo laskenut, saunan tuoksu
tuntui vielä ja monissa paikoin oli saunan ovi auki, jolloin kuului,
kuinka sirkka siritti. Me ajoimme aivan hiljaa ja seisahdutimme silloin
tällöin koneen, saadaksemme katsella kesäyön ihmeellistä hämyä. Ja
me kuljimme pienen talon ohitse, jonka vieressä ruisvainio seisoi
aavistellen kaikkein täyteläisimmän kukkeutensa hetkien olevan läsnä,
ja ruisrääkkä äänteli. Näimme aivan tavallisen harmaan rakennuksen ja
sen portailla vanhan miehen, yllään puhdas aluspuku, joka vielä tuoksui
saunalta. Hän tuli tielle, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi lopulta, kun
vaistosi meidän mielialamme, ettei malttanut mennä maata, kun oli niin
kaunis ilta.
Niinpä istui tämä mies siinä yksinään, viikon aherrettuaan, eikä
tuntenut väsymystä. Hän näki kotinsa, pienen kolkan isänmaata.
Kaikki oli siinä hänen ympärillään, hänen työmaansa, hänen vaimonsa
ja lapsensa. Hän ei tehnyt itselleen selkoa, miksi hän siinä oli
onnellinen, miksi hän siinä vietti iäisyyshetkiä. Hän vain istui ja
katseli. Saatamme olla varmat siitä, että hän tässä pienessä arkisessa
ympäristössään näki isänmaan kasvot.
<tb>
Useimmat meistä ovat nähneet isänmaan kasvot sellaisina hetkinä,
jolloin Suomen riitelevät heimot kerran tajusivat, että isänmaa on
heille yhteinen, että heillä on yhteinen kieli ja että heille on
yhteistä kaikki, mikä maan päällä on pyhää: vaaran hetkinä. Me olemme
nähneet vapaussodan ajat. Monella meistä on selviä muistoja siitä,
miltä vaara tuntui. Miltä sitten? Oliko isänmaa silloin arkinen, vai
tuntuiko isänmaan käsite samanlaiselta kuin tavallisesti? Ei, ne
olivat ihmeellisiä aikoja ne silloiset. Olemmeko tulleet ajatelleeksi,
mitä merkitsee, että juuri tämän sukupolven sallittiin ennen kaikkia
edellisiä sukupolvia lunastaa vapaaksi isänmaa että juuri me saimme
täyttää työn, jonka esi-isät ja -äidit olivat panneet alulle ja jota
he olivat kehittäneet että me saimme nähdä heidän taistelujensa,
kärsimystensä ja kaipauksiensa määrän toteutuvan, että me saimme nähdä
vapauden aamun? Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mikä velvoitus tähän
sisältyy?
Me voimme kaikkia asioita ja käsitteitä syventää ja me voimme niitä
myöskin madalluttaa. Me omistamme esimerkiksi kappaleen maata. Me
voimme polkea sen jalkaimme alle, jättää sen rikkaruohon valtaan,
kulkea näkemättä sitä. Me voimme myöskin upottaa siihen hikemme ja
vaivannäkömme, voimme rakastaa sitä, voimme nähdä siinä kappaleen
isänmaata. Ja katso, meidän rakkautemme lämmössä se kantaa kukkaa
ja hedelmää. Me voimme täyttää elämämme kiitävät hetket arvokkaalla
sisällöllä, me voimme jokaisesta silmänräpäyksestä muodostaa kappaleen
iäisyyselämää, jonka aikana meidän sisäinen ihmisemme kasvaa. Me voimme
myöskin antaa elämämme hetkien vieriä pois tyhjinä, turhina, pieninä,
kitukasvuisina. Niinpä me voimme elää isänmaassamme omistamatta sitä.
Se ei näytä meille kasvojaan, sillä meidän silmillämme ei ole kykyä
nähdä. Me ajattelemme tähän tapaan: minä nyt olen vain minä, mitä
sillä on väliä, miten minä elän. Me voimme myöskin, toimien vaikka
miten näkymättömällä paikalla, omistaa koko isänmaan, nähdä sen kasvot
surussa, ilossa, häpeässä tai toivossa, tuntea vastuunalaisuutta
kaikesta, mitä täällä tehdään. Miten köyhänä kulkeekaan elämän läpi
ihminen, joka madalluttaa ja alentaa kalliit, peruuttamattomasti
kiitävät hetket. Miten rikas onkaan se, joka syventää ne, nähden
ihmiskutsumuksensa korkeuden, nähden Jumalan-lapsen perintöoikeutensa!
Me erehdymme, kun luulemme elämänilomme kärsivän, jos vihkiydymme
kokonaan työhön isänmaan kasvojen edessä. Ilo saavutetaan juuri sitä
tietä. Isänmaa elää ilolla kannetuista uhreista. Niin pian kuin
uhrimieli isänmaan lasten povessa sammuu, on isänmaamme hylättynä ja
lapset vailla kotia.
Mitä sitten voimmekaan isänmaan hyväksi tehdä? Isänmaalla on eri
tarpeita eri aikoina, ja niinkuin rakastava lapsi äitinsä kasvoista
näkee, mitä hän milloinkin toivoo, niin on kansalaisen tiedettävä,
mitä aika häneltä milloinkin vaatii. Ja hänen on oltava valmis
kuulemaan velvollisuuden ääntä ja täyttämään tämä velvollisuus
vapaaehtoisesti ja iloisella mielellä. Tulee hetkiä, jolloin isänmaa
vaatii lapsiltansa hengen. Meidän suomalaisten on alati muistettava
miten yksinäinen ja harvalukuinen kansa me olemme. Emme saata turvautua
suuriin sukulaisiin. On paras ottaa lukuun, ettei apua tule mistään,
että meidän on luotettava ainoastaan omaan itseemme. Tällainen
asiaintila vaatii yksilöä kasvamaan täyteen ihmismittaansa ja täyteen
kansalaiskuntoonsa. Täällä ei ole varaa elättää velttoa, nautiskelevaa
väkeä, joka vaaran hetkellä pettää. Joskus, kuten sanottu, isänmaa
vaatii suuria uhreja. Joskus se vaatii pieniä — mikäli nyt pieniksi
voidaan sanoa välttämättömyyksiä, näyttivät ne miten vähäpätöisiltä
tahansa. Meidän aikamme näkee suurten uhrien päivät vielä aivan
läheisessä menneisyydessä. Nykyhetki tuntuu vaativan »pieniä»
uhreja: meidän on luovuttava nautinnoista, turhuuksista, salatusta
rikollisuudesta, omanvoitonpyynnöstä, riidanhalusta, kostonhimosta,
kaikesta tuosta sisällisestä kurjuudesta, jolle me vaadimme pyhitystä
sen takia, että sota-aika muka on sen tuonut. Usein kuulee saksalaisten
puhuvan mielialasta maailmansodan alussa, ja he erottavat vielä
tästä erään ajanjakson, jonka he katsovat kuuluvan korkeimpaan ja
puhtaimpaan, mitä heidän isänmaassaan on eletty: elokuun mieliala v.
1914. Me suomalaiset elimme tämäntapaisen ajan helmikuussa 1899. Puhdas
inhimillisyys ja puhdas patriotismi elävöittivät silloin mieliämme.
Uhrivalmiina, vapaina turhuudesta, rehellisinä ja vilpittöminä,
sisällisesti vapaina seisoimme silloin isänmaan kasvojen edessä. Ja
Suomi-äiti katsoi meihin surussaankin onnellisena. Sillä äiti ja lapset
olivat yhtä.
<tb>
Nyt —! Me olemme saavuttaneet itsenäisyyden, sortajat ovat poissa. Omat
miehemme pitelevät ohjaksia, me määräämme itse kohtaloltamme. Mutta
missä ovat uhrivalmius, kansalaiskunto, rehellisyys, vilpittömyys,
sisällinen itsenäisyys? Paljas, puhdas inhimillisyys katsotaan
arvottomaksi, koetellut kansalaishyveet ovat käyneet vanhanaikaisiksi.
Keskinkertaisuus on korkeassa kurssissa, oveluus menee viisaudesta
ja omanvoitonpyyntö esiintyy silmillään yleishyvän naamari. Siellä
täällä kuuluu kaamea kuiske: eihän tällaista tapahtunut edes
silloinkaan, ennen...! Ottakaammepa käteemme sanomalehti, mikä
hyvänsä, miltä maankulmalta ja miltä päivältä tahansa, niin on tuossa
yhdessä numerossa lueteltu niin monta murhaa, kavallusta, ryöstöä ja
kaikenkaltaista rikosta, että niistä olisi riittänyt kymmenen vuoden
osalle ennen vanhaan.
Joskus johtuu mieleen lapsellinen pelko, että joku niistä, jotka
antoivat henkensä maamme vapauden lunnaiksi, lyhyen hetken ajaksi voisi
nousta kumpunsa yöstä saadakseen nähdä miltä näyttää vapaassa Suomessa.
Hän jätti kotinsa ylimaallisen innoituksen vallassa ja kuoli uskossa,
että kansamme kunnialla on vaaliva kalliistiostettua, vuosisatoja
ikävöityä vapauttaan. Mitä hän sanoisikaan, jos nyt loisi tänne
silmäyksen? Eikö hän kysyisi meiltä jälkeenjääneiltä uhriksi kannettua
elämäänsä? Tätä vartenko vuoti niin paljon verta? Ja Suomi-äiti, hän
ei tällä hetkellä etsi niitä neuvokkaita taitureita, jotka pystyvät
vipuilemaan sille tai sille arvoasteelle ja sulavasti kumartelemaan
sillä tai sillä parkettipermannolla, tai joustavasti mukautumaan
siihen tai siihen tilanteeseen, tai sirosti kantamaan niitä tai niitä
kunniamerkkejä — hän etsii _ihmistä_, etsii lyhty kädessä rehellistä,
vilpitöntä ihmistä!
<tb>
Me tarvitsemme tällä hetkellä sen vartioketjun lisäksi, jonka
sotajoukkomme muodostaa ulkonaisia vaaroja vastaan, vartioketjun
sydämemme ovelle. Vihollinen ahdistaa sitä ankarasti, jollei tuota
vihollista saada voitetuksi, hukumme, huolimatta ulkonaisesta
itsenäisyydestämme. Mistä on sitten löydettävissä vartiosto, joka voisi
tehdä puhdasta sydämessämme?
Vartioston nimi on: Jumalan kymmenet käskyt, juuri ne samat,
joita kerran taoimme päähämme ymmärtämättä niistä paljonkaan. Ja
miksei koko vanha katkismus synnintunnustuksineen, jossa luetaan
tähän tapaan: että se vanha Aatami, joka meissä vielä on, pitää
jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta synteineen ja paheineen
upotettaman ja kuoletettaman, ja jälleen joka päivä nouseman ylös
uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, vanhurskaudessa ja puhtaudessa
Jumalan edessä vaeltaman. Harvoinpa lienee esi-isien ja esi-äitien
synnintunnustuksella ollut niin vaikuttava tausta kuin minkä nykyaika
tarjoaa.
Kun olemme saaneet luotettavat vartijat sydämemme ovelle, on sisällinen
itsenäisyytemme turvattu. Ja silloin alamme kelvata työntekijöiksi
isänmaan kasvojen edessä ja vartiopalvelukseen isänmaan porteilla.