V. 1555 tietävät aikakirjat kertoa Helsingin kirkkoherrasta, herra
Siffridistä, jonka palkka nousee kahteen lestiin eli 96 tynnyriin
viljaa. Edellisinä vuosina on Helsinki kuninkaan tahdosta etsinyt
sopivaa asuinsijaa jostakin Suomenlahden rannikolta, minne se voisi
houkutella Venäjänkin kauppiaita. Kuninkaan mahtisanalla on sinne
myöskin hankittu asukkaita. Kirkko hautausmaineen sijaitsi Forsbyn
talon alueella, sillä kohdalla Vanhaakaupunkia, missä »Oulunkylän
kylätie eroaa isosta maantiestä». Vuodelta 1639 on säilynyt kirkkoherra
Bergerin ja seurakunnan välinen tilityskirja ja niinikään historia- ja
kirkonkirja, jossa tiedetään kirkon omistaneen muutamia hopeaesineitä
sekä m.m. »Een gamball messings Crona medh 8 pipor, förährad af Henrich
Carsten». Tietoa täydentää reunamuistutus: sulatettu. Helsingin
historioitsijan Henric Forsiuksen mukaan oli Carsten ensimmäinen
hänen tietämänsä Helsingin pormestari ja luultavasta myöskin
Vanhan-Helsingin viimeinen. Muita kirkon tavaroita mainitaan: »Een stor
messingsliusstaka på Altarads förährad af Matz Bertillson.» Tähänkin
messinkiseen kynttiläjalkaan liitetään tiedonanto: sulatettu.
Kuten tiedämme, ei Helsinki ottanut menestyäkseen Vantaan varrella, ja
määrätään asukkaat sentakia muuttamaan puoli penikulmaa eteläänpäin.
V. 1631 lahjoittaa Kustaa Adolf II Helsingille kirkonpaikan
kaupungin uudelta asuinsijalta ja alitallimestari Gert Skytte
lainaa rakentamistyötä varten 5 lestiä eli 240 tynnöriä viljaa,
josta hyvästä hän saa käytettäväkseen Viikin kuninkaankartanon ym.
Pitkän aikaa kirkko hautausmaineen Vanhassakaupungissa kuitenkin
vielä kokoaa muuttojalalla olevat helsinkiläiset jumalanpalvelukseen
ja myöskin viimeiseen leposijaan. V. 1643, marrask. 20 p. suostuu
holhoojahallitus Helsingin kaupungin porvariston pyyntöön saada apua
kivikirkon rakentamiseen. Niinsanottu »Tullhälle» Katajanokalla, siis
tullihuone tontteineen luovutettiin tiilenlyöntipaikaksi ja Töölön
talosta osoitettiin paikka, minne tiilet saattoi ajaa varastoon.
Maaherran oli hankittava leskelle, joka omisti Töölön, toinen ja yhtä
hyvä vastaavaisuus. Vihkimätilaisuudessa sai kirkko Christinan nimen.
Koska vihkiminen tapahtui, ei ole tiettyä, mutta v. 1650 on tuomari
Marten Mårtensson Cronsköld »förährat på kalcken ett burderat klädhe
medh guldhs och sölfver». Vuosiluku 1654 tavataan yhdessä niistä
kirkonkelloista, jotka maaherra Creutz myöhemmin lahjoitti Helsingin
kirkolle, ja lienee tämä kello ollut peräisin tästä Christinan
kirkosta, jolloin myöskin kellotapulin oletetaan sijainneen paikalla,
missä se kauan oli, nim. Helsingin Isontorin eli Raatihuoneentorin
itäisellä laidalla, suunnilleen nykyisen valtioneuvoston palatsin
pihamaalla.
V. 1657 paloi Christinan kirkko ja nyt alkaa köyhässä, sotien,
hallan ja ruton ahdistamassa maassa epätoivoinen rahankeruu
kirkon rakentamisen hyväksi. Tähän kirkkoon tuodaan rakennusaine
Högeholmenilta (nyk. Korkeasaari). V. 1693 valittaa Kaarle XI (29
p. jouluk.) ettei hän hyvästäkään tahdostaan huolimatta kaupungin
avunpyynnön johdosta saada rakennusapua kirkkoa ja kellotapulia varten
voi antaa muuta kuin mitä tähän mennessä on myönnetty: oikeuden kantaa
kolehtirahoja kautta koko valtakunnan. V. 1667, Viipurin piispan,
piispa Brommiuksen käydessä tarkastusmatkalla, määrättiin »järjestys
kellonsoittoon ja hautauskustannuksiin nähden, mikä tästä puoleen
Helsingissä varteen otettava on». Tähän aikaan tavataan kaupungissa 4
kirkonkelloa sekä tapulissa kellolaite.
V. 1710 valmistaudutaan Helsingissä jo vastaanottamaan vihollista.
Puhutaan suuren kirkonkellon alasottamisesta ja kuljettamisesta
Tukholmaan. Tähän aikaan on Helsingin urkurina eräs Bloom, joka
todennäköisesti ei ole kaikkien mieleinen, koska 1709 joku ylioppilas
nimeltä Johan Zadler hakee urkuriksi ja suorittaa näytteetkin. Bloomin
puolue kuitenkin voittaa. 1712 anoo Bloom maistraatilta, että hänelle
kylmänä vuodenaikana hankittaisiin urkulehterille rosti ja padallinen
tulisia hiiliä, jotta hän saisi lämmittää käsiään. Tähän suostuttiinkin
vihdoin, kun tarpeelliset tarkastukset ja varoitukset oli toimitettu,
mutta »som organisten nu ej eller der med accomoderas med mindre en
aldeles extrem köld det fordra skulle».
1713 paloi Helsinki ja sen kirkko poroksi.
Kun kaupunkilaiset sitten Uudenkaupungin rauhan jälkeen alkavat palata
kotiin, on heidän ensimmäisiä toimenpiteitään kirkon rakentaminen.
Väliaikaisesti tehdään Isonkadun (nyt Aleksanterinkatu) merenpuoleiseen
päähän, pienen torin varrelle, jonka laidalla kaupungin laivasilta
sijaitsi, laudoista suoja jumalanpalveluksia varten. Sielunpaimenena
toimii tällöin maisteri Joh. Wång, joka oli palannut ensimmäisten
pakolaisten joukossa. Kirkko kohoaa hiljalleen kirkkojen entiselle
paikalle Isontorin eli Raatihuoneentorin läntiselle laidalle,
suunnilleen siihen, missä Nikolainkirkon läntinen siipirakennus
sijaitsee. Rakennusaineina käytetään Kampin jättiläishonkia, jotka
Pietari suuri kaadatti kaleeripuiksi, mutta jätti kaupunkiin, kun
porvaristo niitä kävi anomassa kirkkohirsiksi. Lokak. 17 p:nä 1723
pidetyssä maistraatin kokouksessa puhutaan uudesta kirkosta, jonka
kirkkoväärtinä toimi Thomas Uhrväder.
Syyskuun 11 p:nä 1727 kokoontuivat pormestari, raati, papisto
ja kaupunginvanhimmat, jolloin pormestari lausui julki ilonsa
korkea-arvoisen herra rovasti Wângin ja herra rykmentinpastori von
Glahnin sekä kaupunginvanhimpien hyvästä voinnista, jonka toivoi
jatkuvan, sekä esitti, että kun kirkontornissa nyt toimitetaan
maalauksia, niin kirkolle pitäisi antaa nimi, joka maalataan näkyviin
kultaisin kirjaimin. Pormestari esitti kuningattaren nimeä Ulrika,
koska Haminan kirkko kantaa kuninkaan nimeä, Fredrik. Papisto pyysi
saada harkita asiaa ja rovasti pyysi saada sepittää nimen alle muutamia
säkeitä latinan ja ruotsin kielellä.
Pormestari ilmoitti vielä, että kaupungin pitäjänkirkossa (Helsingin
pitäjän) oli hyviä penkkejä, joita voitaisiin käyttää uudessa kirkossa.
Kirkon ympärille piti tehtämän lauta-aitaus ja kellotapuli korjattaman.
Istunnossa syysk. 30 p. päätetään, että kaupungin heikkojen tulojen
tähden lukkari ja yksi kaupunginpalvelijoista velvoitettaisiin,
muassaan »stambok», siis jonkinlainen lista, kiertämään kaupunkia ja
kokoamaan varoja kellotapulin rakentamisen hyväksi. Maaherra ilmoittaa
kolehtitulojen Hernösandista Helsingin kaupungin kirkon hyväksi
nousevan 459 taalariin kuparirahaa.
Marraskuun 18 p:nä hyväksyi maaherra ehdotuksen, että vanhan kirkon
penkit siirrettäisiin uuteen, ja lautapenkit tehtäisiin sinne rahvasta
varten. Lähetetään piispalle kirjelmä, jossa ehdotetaan, että kirkko
vihittäisiin, mikäli mahdollista, ennen ensimmäistä adventtia.
Joulukuun 2 p:nä vastaa piispa, ettei hän kelirikon vuoksi itse voi
saapua vihkimään uutta kirkkoa, mutta hän uskoi tehtävän täkäläiselle
rovastille, Johannes Wangille. Samassa istunnossa nousee raatimies
Streng huomauttamaan, ettei rovasti Wang ole tilittänyt haltuunsa
saapuneita keräyskirjelmiä, vaikka hän on saanut useita muistutuksia.
Senjälkeen lähtee raatimies Streng tapaamaan rovastia. Hän tuokin
mukanaan ohuen kirjan, »johon etusijassa herra paroni ja maaherra on
piirtänyt korkeanylhäisen nimensä». Toista kirjelmää ei rovasti nyt
löydä, kolmannen hän on jättänyt raatimies Bockille, mutta siinä ei
ollut yhtään merkintää.
Kaikesta päättäen ei Wang nauttinut ehdotonta luottamusta. Lokakuun
19 p:nä pöytäkirja tietää hänen rettelöineen erään ostamansa talon
maksamisesta. Hänen runosäkeensä kuitenkin tulivat kirkon seinälle,
mutta itse hän pian kuoli.
Henrik Forsius kertoo kirkosta:
»Tämä uusi ja uhkea Herran temppeli on rakennettu puusta ja sijaitsee
torin itäisellä laidalla [Nykyisen senaatintorin läntinen laita,
Isoonkatuun asti], muodostaen ristikirkon. Sen pituus on idässä ja
lännessä 45 ja leveys etelässä ja pohjoisessa 41 kyynärää. Kirkko
on katettu rautaplootuilla. Torni katettiin 1746 paanuilla ja
läkkiplootuilla. Toiselle puolelle tornia on helein värein maalattu
aurinko ja toiselle puolelle täysikuu. Sakaristo on rakennettu kirkon
pohjoispuolelle, jota tietä papisto pääsee sisään. Sakaristo on neliön
muotoinen, sivut n. 9 kyynärää pitkät. Koristuksista sisäpuolella
ansaitsee ensinnä mainitsemista saarnatuoli, joka sädeloistoineen heti
pistää sisäänastujan silmään. Sitä kaunistavat kullatut, taidokkaasti
veistetyt kuvat ja vetää se vertoja jok'ikiselle saarnatuolille
maassamme. Sen itäisellä puolella luetaan sanat: Jos te pidätte minun
sanani, niin olette totisia opetuslapsiani. Joh. 8: 31. Yläpuolella,
kolmiosaisessa reunustuksessa, luetaan kultaisin kirjaimin: Petter
Steen, Maria Elisabeth Groen, Christina Schele, joiden kolmen
aviopuolison anteliaisuutta saamme kiittää siitä, että tämä ihana
saarnatuoli on tänne rakennettu ja toimitettu. Sen neljännellä sivulla
tavataan vuosiluku 1726. (Petter Steen oli Helsingissä syntynyt,
Tukholmassa asuva kauppias, joka Jumalan kunniaksi oli lahjoittanut
kotikaupunkiinsa tämän saarnatuolin. Groen oli hänen ensimmäinen
vaimonsa ja toinen Schele, kotoisin Turusta.)
Alttaritauluun on kirkkain ja puhtain värein maalattu Kristuksen
kirkastus opetuslapsille vuorella. Sen yläpuolella seinässä nähdään
heleästi maalattuna auringon nousu. Tämän ympärillä luetaan sanat:
Jehovah
Tu lux, tu vita, tu medicina
et
_Ulrica_
Tu Nomen splendidum, tu Meum Decus eris
Tämän vierelle on maalattu Helsingin vaakuna ja heti sen alle seuraava
varoitus:
Tu stad, o Helsingfors, Tin gamla synd lägg af,
Om Tu ej segla vill ännu en gång i qvaf
1727
[Säkeet rovasti Wangin.]
Kirkon kolmen pääoven yläpuolella nähdään yhtä monta siististi tehtyä
penkkilehteriä, jotka kulkevat pitkin seinää. Niinikään on tähän
korkeaan kirkkoon varattu kaikki, mikä kuuluu kunnioitusta herättävään
jumalanpalvelukseen, ennen kaikkea korkeat valoisat ikkunat, luvultaan
11, ja niin isot, että seurakunta saa niistä tarpeeksi valoa.
Sitäpaitsi on siellä valettuja messinkikruunuja, luvultaan kuusi,
joihin pimeänä vuodenaikana sytytetään kynttilät. Kahdessa näistä
ei tavata mitään kirjoituksia. Muissa on lahjoittajien nimet, kuten
Jobst Huuk, Anno 1704. Lars Hindersson, Margaretha Hindersdotter, sekä
J.L.S.S.A.M.D.S. A:o 1659. Kymmenen messinkiplootusta tehtyä lampettia
riippuu kirkon seinillä. Porstuvista, jotka sijaitsevat kunkin
sisäänkäytävän edessä, johtavat kirkkoon kaksoisovet ja käytettiin
näitä porstuvia muinoin aseita varten, jotka siinä riisuttiin. Nyt on
siellä penkkejä kaukomatkaisia kirkkomiehiä varten. Kirkon seinien
sisäpuolella ei ole yhtään hautaa, jottei ummehtunut haudan ilma
saastuttaisi sovinto-opin lempeää henkäystä.»
»Vasta 1746 kellotapuli saavutti», kertoo Forsius edelleen, »nykyisen
uljaan nousunsa, kun ensin kivistä muuria oli korotettu ja sen päälle
hirsikerroksista pystytetty torni sekä vihdoin rakennuksen ulkomuodon
somistamiseksi tehty peltikatto.
Itse muuri on nyt 23 1/4 kyynärää korkea ja torni, kivijalasta huippuun
laskien, 34 kyynärään asti. Kivimuuri on neliskulmainen, sivut noin 18
kyynärää pitkät. Tämän muurin ylälaitaan on jätetty 8 aukkoa, jotta
vartijat heti tästä äkkäisivät mahdollisen vaaran, joka saattaisi uhata
kaupunkia. V. 1750 varustettiin torniin, soittokellojen yläpuolelle,
erinomaisen hyvä ja kunnollinen tornikello. Tämä ilmoittaa nyt päivän
sekä aamu- että iltapäivätunnit ja laskee vaelluksemme askeleita kuolon
hiljaista asuntoa kohden. Soittokellot, jotka kumisevin heilahduksin
kutsuvat Siionin laumaa julkisiin jumalanpalveluksiin, on valettu eri
muotoon ja kokoon. Suurimman kellon kyljessä on seuraava kirjoitus:
_Denna klockan är af ädle Herrar, förnämlige gode männ förährat,
hvilckas nampn i Kyrkans bok finnas här sammanstädes_. Vastakkaisella
puolella luetaan: _Den ädle och Velb. Herr e, Herr Ernest Johan Creutz
tili Malma, Tammerkoski och Casaritz, Landshöfdinge öfver Nyland
och Tavastehus Län. Den ädle och Velb. Fru, Fru Anna Isaacs Dotter
Sölfversparre, Fru tili Ora, Malma, Tammerkoski och Casaritz_. Lisäksi
on kelloon kaiverrettu kokonaisia säkeistöjä Daavidin 150 psalmista
ja vihdoin vuosiluku, jolloin tämä suurkello valettiin ja vihittiin
nykyiseen tehtäväänsä, nimittäin 1654. Toisessa kellossa luetaan
sanat: Denna klocka är guten af Kongi. Styckjutaren Gerhardt Meijer i
Stockholm. Kolmannessa, joka on pienin, ei ole mitään kirjoituksia.»
Eräässä tarkastuspöytäkirjassa tiedetään kirkon olleen yli 9 kyynärää
korkean sekä että kuorissa oli katettu penkki ruhtinaallisia henkilöitä
varten. V. 1746 oli »doomi» uusittu ja 1752 se laudoitettiin ja
maalattiin punaiseksi. Alttaritaulu mainitaan kaupunginarkkitehti
Hillerin ja hänen rouvansa lahjoittamaksi. Saarnatuolin alkuperästä
tavataan (Matts Weckströmillä) seuraava toisinto: Kaarle XII
tarvitsi rahaa ja lainasi sitä hollantilaiselta Petter Pettersen
van der Huesenilta. Kuninkaan palatessa Turkista vaati van der
Huesen tiukasti pois rahojaan. Kuningas käski hänen ottaa sanansa
takaisin. Rikas mies vastasi silloin: minkä minä kirjoitin, sen minä
kirjoitin, sanoi Pilatuskin. Kuningas julmistui ja tuomitsi hänet
vapaaehtoisiin sakkoihin. Silloin lahjoitti hollantilainen Ruotsille
kolme saarnatuolia, joista yksi joutui Helsinkiin ja asetettiin v. 1726
rakennettuun kirkkoon.
Saarnatuolin sisäpuolella olivat todella Huesenin nimen alkukirjaimet
vielä n. v. 1750 luettavissa, vaikka kuluneina. Nähtävästi papit
saarnatuolissa polvistuessaan ja seisoessaan polviensa kosketuksella
olivat ne kuluttaneet.
Tulevina vuosikymmeninä tietävät aikakirjat kertoa kirkon
rapistumisesta. Katto vuotaa ja kivikirkko, etupäässä tulipalon
pelosta, alkaa taasen häämöttää kaupunkilaisten mielissä. Vanhalla
kuitenkin on pakko tulla toimeen. Kerätään varoja ja paikataan sitä
voimien mukaan, jopa saa se uudet urutkin. V. 1790 lakataan käyttämästä
hautuumaata eteläpuolella kirkkoa. Raatimies Bockin ja kauppias
Sederholmin maanpäälliset ja ikuisiksi ajoiksi lunastamat perhehaudat
sekä provianttimestari Weckströmin jälkeläisten muistokivillä
varustetut hautapaikat ovat vielä tällöin pystyssä.
Kun Suomen sodan aikana v. 1808 tulipalo hävitti 77 taloa Helsingistä,
säilyi kirkko, mutta joutui kaupunkia uudestaan suunniteltaessa vasaran
alle.
Helsingin tultua pääkaupungiksi ja sitä uudestaan järjestettäessä,
havaittiin ns. Raatihuoneen tori eli Isotori ahtaaksi ja kirkko
tarvetta vastaamattomaksi. Kaupungin vanha unelma kivikirkosta läheni
nyt toteutumistaan. Satavuotista Herran huonetta kuitenkaan ei
voitu purkaa, ennenkuin oli olemassa kirkko, jota voitiin käyttää,
kunnes suunniteltu uusi templi oli valmiina. Siksi tuli nykyinen
Vanha kirkko, joka rakennettiin keskelle Kampin hautuumaata. Osa
entisestä kirkonsisustuksesta: urut, messinkilampetit, messinkiset
kattokruunut ja saarnatuoli siirrettiin uuteen puukirkkoon, jota nyt
kutsutaan Vanhaksi kirkoksi, ja joka vihittiin 17. XII 1826 — eräässä
protokollassa sitä sanotaan »väliaikaiseksi luterilaiseksi kirkoksi»;
Forsiuksen mainitsema alttaritaulu myytiin ja joutui Mikkelin kaupungin
kirkkoon.
V. 1830 oli päästy niin pitkälle, että protestanttisuuden
300-vuotisjuhlaa vietettäessä voitiin laskea tulevan kirkon peruskivi.
Tämän toimittivat Porvoon piispa Joh. Molander, ent. kenraalikuvernööri
Fabian Steinheil, ministerivaltiosihteeri kreivi Rob. Rehbinder sekä
rakennusintendentti C.L. Engel ym. Kivi laskettiin vuoreen entisen
kirkonpaikan yläpuolelle.
Rakentaminen tälle paikalle osoittautui kuitenkin erittäin työlääksi.
Jyrkän kaltevuuden takia täytyi tehdä erinäisiä muureja ja holveja,
jottei raskas paino sortuisi.
V. 1840, kun yliopisto vietti kaksisatavuotisjuhlaansa oli kirkko
siinä kunnossa, että siellä voitiin pitää juhlajumalanpalvelus. Kirkon
vihkimispäivä sen sijaan siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä
odottamattomia seikkoja rakennustyössä esiintyi alinomaa. Päätornin
ympärille täytyi varovaisuuden vuoksi rakentaa neljä pienempää tornia.
Teoksessaan »Helsinki 1800—1900» kertoo E.G. Palmen tästä kovanonnen
kirkonrakentaisesta: »Peruskiven laskemisesta oli kulunut enemmän kuin
kaksi vuosikymmentä, kun uusi kirkko vihdoin 5 p. toukok. 1852 voitiin
vihkiä. Syksyllä samana vuonna, ensimmäisenä adventtisunnuntaina se
_luovutettiin seurakunnalle_.»
Silloisten sanomalehtien mukaan tuli kirkko maksamaan 335 533 ruplaa
99 1/2 kopeekkaa. Sisustus maksoi lisäksi 64 558 ruplaa 14 kopeekkaa.
Urakoitsija Koristileff oli saanut haltuunsa rakentamistyön, mutta
sitä valvoi eräs paroni Rosenkampfin taitavimpia rakennusmestareja,
tarkastaja Kantiin Uudestakaarlepyystä. Tämä tunnontarkka mies
pystytti itselleen kirkon viereen pienen rakennuksen, jossa asui
perheineen 7—8 v., jotta voisi pitää silmällä tärkeää työtä. Pelko
kirkon luhistumisesta oli niin yleinen — mm. sanotaan sen aiheuttaneen
urakoitsijan kuoleman — että siitä puheltiin kaikkialla. Topelius
kertoo kahden kauppamatkustajan lyöneen vetoa parista pullosta
samppanjaa siitä, mille puolelle kirkko kaatuu. Odotettiin kirkon
ratkaisevan kuka voittaisi vedon. Ukko Kleineh, jonka hotellissa
kauppamatkustajat asuivat, oli vieraanamiehenä. Kirkko kuitenkin pysyi
paikallaan.
Aikalaisen, kokoilija Matts Weckströmin muistiinpanot saattavat
täydentää edellistä, varsinkin sentähden, että ne tuovat eteemme sen
ajan Helsingin mielipiteet uudesta kirkosta. Annamme Weckströmin kertoa.
Kirkko sai nimekseen Nikolai. Alttaritaulu, joka esittää Kristuksen
hautaamista, on pietarilaisen hovimaalari Neffin tekemä ja keisari
Nikolain lahjoittama. Tuskin oli taideteos saatu pystyyn, kun jokin
teline putosi sitä vasten ja puhkaisi kankaan, joten se oli paikattava.
Urut ovat Walker ja Spanch'ilta Ludvigsburgissa.
Muodottoman tornin juurelle sijoitetut patsaat ovat Schievelbeinin ja
Wredovin veistämät ja valetut sinkkiin Devarannella Berliinissä.
Tornin kellolaitoksen on tehnyt Könni Vaasan läänistä. [Könnin kello
näytti helsinkiläisille aikaa, kunnes vapaussodan alussa punaiset sen
särkivät.] Kellotaulun numerot ovat 10 1/8 tuumaa pitkät, tuntiviisari
19 2/8 tuumaa ja minuuttiviisari 24 6/8 tuumaa pitkä. Kirkkoa voidaan
monessa suhteessa sanoa epäonnistuneeksi. Pahinta on, ettei useihin
paikkoihin tahdo kuulla pappia. Sakaristo oli tykkänään unohdettu,
joten pieni sakaristo täytyi sijoittaa alttarin taakse. Havaittiin
myös, ettei kirkko saanut tarpeeksi valoa, joten »katolle oli tehtävä
jonkinlainen kyyhkyslakka».
Leveä, matala torni ei näyttänyt hyvältä ja vaikutusta lieventämään
tehtiin sen ympärille neljä pienempää. Tämän johdosta lausui prof.
Nervander: alussa oli uudessa kivikirkossa yksi suuri ja ruma
torni, nyt se on saanut neljä vähempää rumaa. Ilman edelläkäyvää
tarkastusta tilattiin Ruotsista jonkinlainen mekaanikko valmistamaan
kellonsoittoa koneelliseksi. Tämä herra halkaisi kellon, sai hyvän
maksun ja läksi tiehensä. Vasta nyt huomattiin päätorni sopimattomaksi
kelloille, mahtavien kiviportaiden kahden puolen rakennettiin kaksi
siipirakennusta ja kellot sijoitettiin läntiseen näistä, joten ne nyt
ovat kellokopissa eivätkä kellotornissa.
Pian havaittiin kirkon läntiseen sivuun ilmestyneen huomattava
halkeama, joka aiheutti tukimuurin rakentamisen.
Näin Weckström. Kirkon luoja, Johan Carl Ludvig Engel, ei enää ollut
näkemässä suurimman luomuksensa viimeisiä vaiheita. Se taiteellinen
näkemys, jonka pohjalla hän hahmotteli Suomen nuoren pääkaupungin
pääkirkon, oli kaukana siitä todellisuudesta, joka moninaisten
vaiheiden jälkeen kohosi graniittikalliolle, suunnilleen samalle
kohdalle, minkä Kustaa Adolf II kerran lahjoitti Helsingille
kirkonpaikaksi. Engel oli väsyneenä ja murtuneena vaipunut viimeiseen
uneen. Kirkon perustukset ovat vastaiseksi kestäneet ja sen seinien
sisäpuolella, sen portailla ja edustalla on suoritettu huomattava osa
isänmaan historiallista juhlaohjelmistoa.
Hautausmaasta ei ole näkyvissä jälkeäkään. Viimeinen kivi
yliopistorakennuksen edustalla, jonka iäkkäät helsinkiläiset vielä
muistavat nähneensä, on siirretty tuntemattomiin kätköpaikkoihin.
Katuliikenne käy yli hautojen, jotka niiden omistajat kerran olivat
lunastaneet suvuilleen »ikiajoiksi».
Vanhan Helsingin ensimmäisestä kirkosta kertoo perimätieto, että
Kärkölästä kotoisin oleva Helsingin kaupunginlääkäri Pihlflyckt osti
täällä talon, jonka pihamaalla oli ikivanha suippokattoinen rakennus.
Pihlflyckt säilytti rakennuksessa suoloja, joita piti kaupan. Tämä
rakennus oli aikaisemmin muutettu kolme kertaa ja väitettiin sen olevan
Vanhan-Helsingin kirkkohirsistä. Kun Helsinkiä uudestaan luotaessa
rakennus määrättiin purettavaksi, muutti Pihlflyckt sen Kärkölään. Onko
siellä siitä vielä jotakin jäljellä?
Sukupolvet väistyvät tehdäkseen tilaa uusille. Jokainen rakentaa
temppelejä sielunkaipuunsa, uhrimielensä ja varojensa mukaan. Millaiset
tulevat olemaan ne Herran-temppelit, jotka meidän sukupolvemme jättää
jälkeensä? Tuleeko meillä olemaan voimaa ja kaipuuta luoda edes yksikin
mahtava doomi, joka kestää vuosisatoja, jakaen kirvoitusta yksinäisille
etsijöille? Kodikkaat pienet kirkot, joissa jokainen kävijä pian oppii
tuntemaan koko seurakunnan, ovat niitä perhekappeleja, joiden lämmössä
sisäinen yhteenkuuluvaisuutemme lujittuu. Mutta emmekö tarvitse
myöskin sitä suurta temppeliä, jossa olemme yksinämme kuin kuolemassa?
Emmekö tarvitse myöskin taivasta tavoittelevia torneja symbolisoimaan
iäisyyskaipuutamme?