Jokainen Snellman-päivä kutsuu meidät suomalaiset uudelleen isänmaan
kasvojen eteen, noiden kasvojen, joiden tutut armaat piirteet ovat
hänen, samoin kuin jokaisen Suomen uskollisen pojan ja tyttären
silmissä kuvastuneet elämäntehtävän korkeina ratkaisevina hetkinä.
Me tiedämme mitä Snellman isänmaan kasvoista luki: suurtyö, jonka
hän kaikiksi ajoiksi kansalleen jätti, hänen elämäntyönsä, josta
hänen kansansa alati elää, sanoo sen meille. Isänmaan kasvojen
edessä, tunkien katseensa Suomen kansan syvimpään olemukseen, ammensi
hän voiman elämäntehtäväänsä. Uhrautuvaisuutta, uskollisuutta,
työiloa, rakkautta loppumattomiin, oman itsensä unohtamista ja asian
muistamista, alttiiksipanoa idealin tähden, rohkeutta vihamiesten
ja epäröivien ystävien keskellä, sitkeyttä ja hellittämättömyyttä
laimeiden sydänten piirittämänä, sydämen paloa penseiden mielten
saartamana, rautaista tahtoa yksinäistymisenkin uhalla, omantunnon
rauhaa omantunnon pakosta suoritetun työn jälkeen — tätä löydämme
Suomen voitollisimmassa persoonallisuudessa.
Samalla kertaa kuin Snellmanin suuri runoilijaystävä näki isänmaan
kasvot haltioitumisen hetkellä ja puki rakkautensa tätä maata kohtaan
sanoiksi kielellä, joka oli _hänen_ sydämensä kieli, mutta joka ei
ollut tämän maan äidinkieli, joka ei ollut Saarijärven Paavojen sydämen
kieli, samoihin aikoihin kohotti Snellman saman rakkauden läpitunkeman
äänensä sen kielen puolesta, joka on tämän kansan itsenäisen elämän
perusta, sen äidinkieli, sydämen kieli, runon kieli. Runoilijaystävän
innoituksen näkyjä säestää mahtavana Snellmanin teräksinen tahto, joka
yhtaikaa vasarana ja alasimena takoi valtavimman Sammon, mitä tässä
maassa Ilmarisen jälkeen on taottu. Snellmanin laulu, velvollisuuksien
laulu, velvoituksen laulu, työn laulu se on innostanut kyntäjää Suomen
pellolla painamaan auransa syvemmälle tämän maan kamaraan, se on
tukenut jokaista sanan viljelijää, joka on lähtenyt viemään tiedon
leipää pettumaille, se on soinut niiden korvissa, jotka ovat muutamassa
vuosikymmenessä runottarien armosta luoneet Suomen suomenkielisen
kirjallisuuden, vieden Agricolan ajatuksen suomenkielen paikasta
maailman kielten joukossa Euroopan parnassolle: »Kyllä se kuulee Suomen
kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.» Snellmanin laulu, Suomen
herätyksen malmikello, isänmaan kasvojen edessä kaiutettu, se se on
loihtinut esiin suurimman ihmeen: kutsunut esiin tämän kansan sisimmän
ominaisimman hengennousun, tämän kansan itsensä, se se on, joka on
tehnyt meistä suomalaisen suomenkielisen Suomen kansan, erikoisen ja
ainokaisen maailmassa.
Tämäkin Snellman-päivä, kahdestoista toukokuuta 1928 kutsuu meidät
isänmaan kasvojen eteen. Ne ovat samat tutut armaat kasvot, jotka
Snellman sielunsa silmillä näki, joita hän rakasti ja jotka hän meille
kirkasti.
Ja kuitenkin on näissä kasvoissa tänäpänä jotakin uutta. Aavistamaton
valo on langennut rakkaille piirteille: vapauden päivän valo. Suomen
hengen korpivaellus on päättynyt. Itsenäisenä kansana, oman tahtonsa
toteuttajana, ilman vierasta määrääjää astuu Suomen kansa kansojen
joukossa. Tielle, jota meidän sukupolvemme — armoitettu sukupolvien
joukossa — saa astua, lankeaa Suomen vapauden valo. Siinä missä
vapautemme suurimman esitaistelijan ja kansallistuntomme herättäjän
täytyi kamppailla orjanmieltä ja pimeyttä vastaan, on meidän nyt
suotu vapaasti, ajatuksessa, sanassa, laulussa ja teossa suorittaa
päivätyömme suomalaisten sukupolvien sarjassa, toteuttaa omaa
itseämme. Velvoittavampana kuin milloinkaan on Snellmanin Sampo,
Snellmanin jälkisäännös jäänyt meidän käsiimme. Kohtaako toukokuun 12
päivä kymmenentenä vuonna Suomen vapautta täällä isänmaan kasvojen
edessä sen tietoisen, teräksisen, vakaan suomalaisen kansan, joka
sisimpään kutsumukseensa luottaen astuu velvollisuuksien tietä ja
jättää Snellmanin perinnön kartutettuna ja rikkaampana tuleville
polville? Joko on kunniassansa se suomenkielinen kansallisvaltio, jonka
Snellmanin tietäjäsilmä näki?
Paljon on vielä työtä suoritettava Snellmanin hengessä.
<tb>
Te kansalaiset, joiden nuoruus on saman ikäinen kuin isänmaan vapaus,
ja te, joiden lapsuusajan leikkikentille ensi kerran lankesi säde
Suomen vapauden päivästä, muistakaa, minkä velvoituksen lahjan saitte
omaksenne. Ja me kaikki suomalaiset, olkaamme valmiit antamaan
sydäntemme palon ja käsiemme voiman sille kansalle, sille isänmaalle,
jonka kasvot nyt katsovat meihin. Meidän isiemme ja meidän äitiemme,
meidän suurmiestemme ja meidän nimettömien vainajiemme elämäntyö ja
muisto olkoot oppaamme, kun rae etsimme Suomen, tämän suuren kotimme
parasta.
Tässä isänmaan kasvojen edessä korotamme äänemme kansojen kaitsijan
puoleen: Salli, sinä Korkein, meidän uljaasti kilvoitella, salli meidän
työmme ja rakkautemme kautta kasvaa suureksi kansaksi!