On paljon ihmisiä, jotka tultuaan outoon suurkaupunkiin ensiksi
haluavat tutustua sen ravintoloihin, kahviloihin, katuelämään,
kauppapuoteihin ja huvittelutilaisuuksiin. Teatterit ja taidekokoelmat
katsoo jokainen sivistyneistöön lukeutuva ihminen tietysti myöskin
velvollisuudekseen tuntea. Mutta on muutamia, joiden ensi työ, heidän
tultuaan outoon kaupunkiin, on etsiä kirjakaupat ja viipyä niiden
ikkunoissa.
Itse puolestani muistelen erikoisen mielelläni hetkiä
maailmankaupungeissa, jolloin olen vaipunut katselemaan kirjoja,
noita pieniä niteitä, jotka lehdillään saattavat säilyttää kokonaisen
ihmiselämän viisauden, näkemyksen ja kokemuksen, jopa kokonaisten
sukupolvien ajattelun tulokset. Takanani on humissut ihmisvirta,
ne, joilla on kiire ja ne, jotka oleilevat. Olen katsellut kirjojen
kansilehtiä, tavaillut nimiä, arvioinut uusien tuttavuuksien
koristeellista ulkoasua ja tehnyt johtopäätöksiä koko täkäläisen
lukevan yleisön sivistystasosta. Niin, jos katuelämästä sitä
kehystävine rakennuksineen jo saa selvän vaikutelman siitä, mitä
kansa tässä maassa on, niin paljon elävämmän kuvan siitä antavat
kirjakaupat. Kun tiedät, mitä kansa lukee, niin tiedät, minkä
arvoinen se on. Kehittymättömille tai henkisesti sairaille oloille
ovat tunnusmerkilliset räikeäkantiset halpahintaiset ajanviete- ja
sensatioromaanit ja epäkohteliaat myyjät, joilla ei ole aavistusta
siitä, mitä kirjat sisältävät ja joille on yhdentekevää, tyrkyttävätkö
he yleisölleen kirjoja vaiko kapaturskaa. Kulttuurisissa oloissa
kohtaa ostajaa kirjakaupassa myyjä, joka tekee miltei oppineen
vaikutuksen, niin paljon hän tietää, niin paljon neuvoja hän kykenee
antamaan ja niin hienosti hän esiintyy. Niin oudolta kuin ensi
hetkessä saattaakin kuulua, näyttää hän hallitsevan sitä alaa, jonka
tuotteita hän yleisölle välittää, eikä hän seiso myymäpöydän takana
vain saadakseen menemään kaupaksi mahdollisimman paljon tavaraa, vaan
hän seisoo siellä tietoisena sivistystehtävästään. Hän on yleisönsä
neuvonantaja,-opastaja, kasvattaja.
Niiden monien kirjakauppa-apulaisten joukossa, joilta ulkomaanmatkoilla
olen lyhyessä ajassa saanut erinomaisia katsauksia sekä kirjallisuuteen
että lukijakuntaan, muistan erikoisesti Wienissä, Grillparzerin teosten
kustannusliikkeen myymälässä poikasen, jonka pää tuskin ulottui
myymäpöytää korkeammalle. Se oli erinomaisen vilkas ja kohtelias
lapsi, täynnä tietoisuutta kutsumuksestaan ja innostusta työhönsä.
Kun vanhemmat myyjät sattuivat olemaan poissa huoneesta, otti hän
vastaan ylioppilaat, jotka tulivat kyselemään kurssikirjoja, ja
antoi heille tietoja antikvaarisista kappaleista ja eri painoksista.
Heidän mentyään piti hän minulle esitelmän Grillparzer-huoneesta
raatihuoneella, kasasi eteeni joukon luetteloja siksi aikaa, kun hän
vastaili muille ostajille ja vuoroin sukelsi alas hyllyjen alle,
vuoroin nousi tikapuita ylös katonrajaan tai hävisi vanhan, oudosti
mutkittelevan talon sokkeloihin etsimään, mitä mikin ostaja tarvitsi.
Hän näytti ulkomuodosta arvaavan, mihin ammattiin mikin ostaja kuului,
ja tämän epäröidessä ja hapuillessa jo tekevän johtopäätöksen, mitä
hän tarvitsi. Samassa olivat asianomaiset kirjat jo hänen edessään, ja
pojan tumma, lyhyeksi keritty pää vilahteli toisessa päässä huonetta,
missä toiset ostajat tarvitsivat hänen apuaan. »Woher weisst du denn
das?» kysyi hymyillen vanha herra, jolle poikanen oli selittänyt, että
eräs vanhempi editsioni Goethen teoksia oli parempi kuin tämä uudempi,
koska uudemmassa esiintyvät korjaukset olivat huonontaneet tekstiä.
»Mistä sinä sen tiedät?» »Das weiss ich schon aus Vaters Studierstube»
(sen tiedän jo isän työhuoneesta), kuului pojan vastaus.
Kuka olikaan tämä poikanen? Ehkä hänen isänsä oli professori.
Ehkä opettaja. Joka tapauksessa oli selvää, että hän varhaisesta
lapsuudestaan asti oli nähnyt kirjoja rakastettavan ja kunnioitettavan.
Hän käsitteli niitä hellyydellä, ikäänkuin ne olisivat olleet eläviä
olentoja, joita hän hyväili, ja varmaan hän jokaisen vapaan hetkensä
käytti lukemiseen. Mikä hänestä kerran tulee? Kirjankustantajako
vai kirjakauppias? Varmaa on, ettei hän vaihtaisi oleskeluaan ja
työskentelyään kirjojen parissa mihinkään muuhun maan päällä. Kirjat
ovat hänen parhaita ystäviään, niinkuin ne jo ovat olleet hänen isänsä
ystäviä, hänen ilonsa on johdattaa kanssaihmisiä näiden ystävien luo.
Muistelen Pariisissa Flammarionin kirjakauppaa, joka ulottuen läpi
kokonaisten korttelien vaikuttaa totisessa, koristelemattomassa
laajuudessaan ensi hetkessä kävijään suorastaan juhlalliselta.
Suurkaupungin humu vaikenee täällä ja ostaja keskustelee
kirjakauppa-apulaisen kanssa ikäänkuin ajattelijan kammiossa. Koko se
ajattelu, mikä pysyy vangittuna kirjoissa hyllyillä, täyttää oudosti
hehkuen ilman ja vaikuttaa tartuttavasti vieraaseen, niin että hän
astuttuaan ulos kirjakaupasta kunnioittaen tuntee: Pariisi on Pariisi
ehkä sentähden, että sillä on tällainen kirjakauppa.
Tsaarinaikaisessa Pietarissa oli sielläkin hyviä kirjakauppoja, joissa
köyhät ylioppilaat ja nuoret ulkomaalaiset tiedemiehet viipyivät
tuntimääriä, hengittäen tuhansien tomuttuneiden niteiden kyllästyttämää
ilmaa ja nähden unia omista kirjastoista. Muistuu mieleeni muuan
vanha mies, joka eräässä kirjakaupassa Nevskillä toimi jonkinlaisena
varastonhoitajana ja joka joskus kiireen tullen sai myöskin palvella
ostavaa yleisöä. Tämä Matvej, joka ikänsä oli kanniskellut ja
kuljetellut kirjoja, osaamatta niitä lukea, kunnioitti kirjataitoa
siinä määrin, että hän kohteli ostajapiirin yksilöjä sen mukaan, miten
läheltä hän arvioi heidän kuuluvan kirjaväkeen. Kun tuli kauppaan
vakava lukumies, niin otti Matvej hänet vastaan tykkänään toisella
tavalla kuin keikailevan tyhjäntoimittajan. Ja kun tuli professori tai
akateemikko, niin Matvej kohteli häntä tuttavallisen ystävällisesti,
yhtämittaa käyttäen sanaa »me», siten osoittaakseen kunnioitustaan
oppineen ammattia kohtaan. Pieni poika, joka tuli ostamaan 50
kopeekalla aapista, sai häneltä hyväntahtoisen taputtelun olalleen ja
tämäntapaisen rohkaisun: opi sinä lukemaan, opi, pääset ehkä papiksi —
minä en osaa lukea, arvaan kirjat ulkomuodosta ja se riittää minulle,
mutta sinä opi lukemaan!
Muistelen myöskin erästä liettualaista miestä —. ja heitä lienee
ollut useampiakin silloisessa Liettuassa, jossa ennen vuotta 1905
kaikki kansankielisten kirjain viljeleminen rangaistiin vankeudella
ja maanpakolaisuudella kuin pahin rikos — muistelen miestä, joka
antoi henkensä kirjojen edestä. Hän tiesi tuon ankaran kiellon,
mutta hän tiesi myös, että hänen kansansa ilman kirjoja menehtyy,
ja niin hän selkärepussaan kuljetti liettuankielisiä virsikirjoja,
uusiatestamentteja ja valistuslehtisiä Saksan puolelta Venäjän rajan
poikki. Hänet ammuttiin eräällä tällaisella retkellä. Hänen hautansa
sijaa ei tunneta ja hänen nimensä on ehkä pienen aikaa ollut jonkun
omaisen muistossa, mutta kirjat, jotka hän hengenvaaran uhalla ennätti
tuoda isänmaahansa, ovat varmaan valaisseet ihmissieluja, jotka nyt,
vapaudenajan koitettua, kykenevät tekemään työtä Liettuan kansan eteen
sen ponnistellessa sivistyskansojen rintamassa.
Niin on jokaisella kansalla ollut kirjanrakastajansa, huomatut ja
vähemmän huomatut — ja varmaan olisi ilman näitä ja heidän työtään
maailma pimeämpi ja köyhempi.
Meillä suomalaisilla on ollut Matti Pohtomme, kerjäläispoika, jonka
kotina oli maantie ja joka kesäisin olkapäillään ja talvisin kelkalla
vuosi vuodelta kuljetti kokoon kirjoja, niin että niitä lopulta oli
monta tuhatta eli suurin osa silloista suomenkielistä kirjallisuutta.
Miten suunnaton hänen rakkautensa kirjoihin on ollut, aavistamme,
kun ajattelemme, että hän koko elämänsä ajan kulki maata ristiin
rastiin, ostaen vanhoja kirjoja tai irrallisia lehtiä, maksaen aarteet
kirjansitomistyöllä tai uudenaikaisilla kirjasilla, joita kuljetti
mukanaan, kieltäen itseltään kaikki elämän mukavuudet ja nautinnot ja
tullen toimeen mitä niukimmalla ravinnolla. Matti Pohdon ehyttä ja
alttiiksipanevaa harrastusta on Suomen kansan kiittäminen siitä, että
suuri osa sitä vanhaa suomalaista kirjallisuutta, mikä meni hukkaan
Turun palossa, sieltä täältä maasta pelastettiin jälkimaailmalle.
Tällaisesta kirjanrakastajasta saattaa Suomi syystä olla ylpeä ja
kiitollinen. Sellaista tuskin millään muulla kansalla on ollut.
Älkäämme unohtako sitäkään miestä, joka leikkasi aapisen puuhun, kun
sota uhkasi hävittää viimeisenkin kirjan. Hän tiesi, että kirjojen
mukana menee mahti maan rakohon, ja hänen on täytynyt läpikäydä suuri
hätä rakkaiden kirjojensa puolesta, ennenkuin hän keksi, että puustahan
hän voi tehdä kirjaimet.
Me nykyajan kirjaväki käymme vastaanottamaan joulun ja kevään runsasta
kirjasatoa valoisissa, ehkäpä komeissa kirjakaupoissa sekä kaupungissa
että maaseudulla. Varokaamme vain, ettemme nyt, kun kaikki tieto on
kättemme ulottuvilla, menetä kiintymystämme ja hellyyttämme kirjoja
kohtaan.
»SUUREN TARPEEN TÄHDEN»
Eräänä päivänä kertoi tuttavani, erittäin tietorikas kansalainen,
kun olimme puhelleet Itä-Hämeen museohankkeesta, että Medelplanin
puuaapinen vielä 40 vuotta sitten oli ollut olemassa jollakin ullakolla
Pälkäneellä ja tulipalossa tuhoutunut.
Medelplanin puuaapinen? Sekö, joka leikattiin Isonvihan aikana? Eihän
toki! Jos se olisi säilynyt meidän päiviimme asti, niin olisihan
se saatettu kunniasijalle Kansallismuseoon, sen ääreen pysähtyisi
jokainen oppinut, sen ääreen johdettaisiin jokainen koululainen
ja ulkomaalaisillekin se olisi huomattava nähtävyys, se kun
kaunopuheisemmin kuin mitkään esitelmät voi kertoa siitä ajankohdasta
historiaamme, jota nimitämme Isoksivihaksi. Ei suinkaan voi olla
kysymys tästä puuaapisesta?
Tuttavani vakuutti, että juuri tämä puuaapinen oli ollut olemassa n. 40
vuotta sitten. On vielä vanhoja ihmisiä, jotka muistavat sen nähneensä.
Kahden vuosisadan aikana on tämä puuaapinen niin sanoaksemme
symbolisoinut Isonvihan kauhun aikaa. Kun tämä historiamme kausi
esitetään kouluissa, kun kaikki väkivallanteot, kirkonkellojen
upottamiset ja maan autioitumisen kuvaukset ovat järkyttäneet
kuulijat, silloin huippenee kuvaus tähän: kirjat olivat niin tyyten
hävinneet, että oli syytä pelätä lukutaidonkin häviävän maasta.
Silloin muuan mies veisti aapisen puuhun. Tämän tosiasian kuvaaminen
ei milloinkaan jää tehoamatta kuulijoiden mieliin. Lapsikin tajuaa,
mitä merkitsisi, jollei kotona olisi »kukkokirjaa». Eikä liene yhtään
lasta kansakouluiässä, joka ei olisi kuullut kertomusta Medelplanin
puuaapisesta. Vastaanottaessamme tämän liikuttavan kuvauksen, tunnemme
aina ne erinomaisen suuret edut, mitkä omistamme esivanhempiimme
verraten ja meissä herää into käyttää hyväksemme asemaamme nykypäivien
runsaiden tiedonlähteiden ääressä. Puuaapisen sadun, kuten mainittu,
tuntevat kaikki maamme kansalaiset. Se on tosi satu ja meille erikoisen
rakas.
Kuinka omituista ajatella, että sillaikaa kun huulemme vuosikymmeniä
ovat kerranneet puuaapisen satua, sillaikaa on itse tuo esine,
historiallinen puuaapinen, hylättynä virunut romuläjässä ullakolla!
Tulipalo vihdoin on korjannut talteen, mitä eivät ihmiset ymmärtäneet
pelastaa itselleen.
Kuinka paljon tietäisivätkään Suomen ullakot kertoa historiallisista
esineistä, jotka ovat joutuneet »sinne ylös», kun uusi muoti on
tuonut taloon uutta, jonka tieltä vanhan on pitänyt väistyä!
Sukujen sammuessa ovat historiallisten henkilöiden talot ja tavarat
joutuneet huutokauppoihin, ullakolta on kannettu alas »romu» ja
myyty rovon hintaan. Paljon on mennyt sellaista, joka olisi voinut
valaista menneisyyttä. Muistan eräälläkin ullakolla suuren läjän
kirjeitä. Siellä sanottiin olevan Runebergin ja hänen toveripiiriinsä
kuuluvien henkilöiden kirjeitä. Oli tarkoitus käydä läpi kirjeet.
Tätä ei kuitenkaan tehty — kenelläkään ei »ollut aikaa», tuli muutto
toiselle paikkakunnalle ja kiireessä käytettiin kirjeläjä täytteeksi
lasitavarain pakkaukseen. — Jossakin Kuopion puolessa oli nähty
lasten leikkikalujen joukossa kirjeitä, joiden alla oli Yrjö Maunu
Sprengtportenin omakätinen nimikirjoitus.
Eräässä talossa oli tapana säilyttää juhlapuvut. Siellä oli isoäidin
äidin morsiuspuku ja hänen sulhasensa häätamineet hopeasolkisia kenkiä
ja silkkisukkia myöten. Siellä tavattiin ristiäispukuja ja surupukuja
läpi monen sukupolven. Kun suku merkkipäivinä kokoontui, pukeutuivat
eri-ikäiset jäsenet näihin vaatteisiin ja, tutkittuaan edesmenneiden
luonteita kirjeiden ja perintätietojen nojalla, esittivät asianomaisen
puvun alkuperäistä kantajaa. Ainutlaatuinen vaikutus syntyi, kun
vanhoihin pukuihin näin palasi henki.
Nämä puvut olisivat vaikkapa paikkakunnan kotiseutumuseossa voineet
jälkipolville kuvastaa vanhoja aikoja. Mutta suku hävisi, puvuista
tuli rääsymattoja. Jälkeenpäin, kun kotiseutumuseo syntyi, surtiin ja
pahoiteltiin tätä. Mutta valittelu tuli myöhään.
Suomen ensimmäinen veturi, Ilmarinen, sulatettiin virkaheitoksi
jouduttuaan. Nyt se kuuluisi rautatiemuseomme ensimmäisiin
nähtävyyksiin, mutta silloin ei ymmärretty.
Hartolan lähes 300 vuotta vanha kirkko, joka yksinäisyydessään saarnasi
maantien vaeltajalle vaikuttavammin kuin paras ihmissuu, hajoitettiin
ja käytettiin tytärseurakunnan kirkkoa tehtäessä rakennusaineena.
Jouduin muutamia kuukausia myöhemmin autioituneelle kirkonpaikalle,
missä perustukset vielä olivat tasoittamatta. Sattui olemaan iltayötä
ja satoi lumiräntää, vaikka oli kesäkuun aikaa. Alttarin puoleisessa
osassa oli läjittäin vanhoja kirjoja ja kirjanlehtiä, puoleksi mullan
peittäminä. Tuuli repi lehtiä, joiden ääressä ihmiset kerran olivat
vaipuneet hartauteen. Ihmiset itse olivat maan mullassa. Astuin
toiselle puolelle rauniota ja näin kolme pääkalloa, jotka katsoivat
suoraan minuun. Vainajien tyhjät silmäkuopat katsoivat ihmiseen, joka
vielä astui vihreän maan kamaralla. Noiden kolmen silmäparin takana oli
tuhansien tuhansia, oli vuosisatoja. Nykypolvi oli vienyt kirkon, jonka
nämä vainajat elämän päivinä olivat sydämen hartaudella rakentaneet.
Jokainen nykypolvi vie niin paljon, vie ajattelemattomuudessa ja
lyhytmielisyydessä, vie itseltään, varastaa itseltään kallista
sukuperintöä. Ja nämä teot ovat siitä kohtalokkaat, että ne ovat
peruuttamattomat.
Siellä jossakin pitäjässä oli kerran seppä, joka mietti ikiliikkujaa
ja joka, vaikkei hän ollut saanut minkäänlaista oppia, teki
niin tarkkakäyntisiä kelloja, kaappikelloja, seinäkelloja ja
taskukellojakin, etteivät myöhemmän ajan ostokellot vedä niille
vertoja. Eräässäkin talossa on tämän sepän tekemä kaappikello. Kun se
on ruma ja vanha, niin oli se jo tuomittu virkaheitoksi ja sijaan tuotu
uusi. Mutta aitan nurkasta oli vanha kello pian jälleen tuotu tupaan,
kun ei uusi osannut näyttää aikaa luotettavasti. Suomessa on ollut
monta merkillistä seppää, joiden takomat kauniit raudoitukset, lukot
ja aseet olisivat olleet säilyttämisen arvoiset. Ilmarisen takomataito
elää laulussa, mutta olisipa mukavaa, jos meillä Kansallismuseossa
olisi nähtävänä hänen kättensä töitä. Esimerkiksi Sampo! Nykyjään
on joka miehellä taskussa almanakka, mutta ennenvanhaan käytettiin
tuvan nurkassa sauvoja, yksi joka viikonpäivää varten, ja siirrettiin
näitä huoneen toisesta päästä toiseen sitä mukaa, kuin viikko kului.
Kävi sitten kerran niinkin, että talon poika kihlasi tytön ja piti
lauantaina mentämän pappilaan. Kuinka lienee kuitenkin ollut muuta
ajattelemista niin, että unohdettiin siirtää kepit ja mentiinkin
pappilaan vääränä päivänä. Näihin vanhanajan »almanakkoihin» oli
veistetty kaikenkaltaisia merkkejä. Mutta lieneekö niitä säilynyt
yhtään. Muistitiedot niistä vain kertovat.
Puuaapisesta sanotaan tietosanakirjassa: »Kun Isoviha oli hävittänyt
Suomen kirjapainot, leikkasi Viipurin kirjapainon entinen johtaja
Daniel Medelplan Pälkäneellä 1719 aapiskirjan (Lasten paras tavara eli
ABC kirja joca on suuren tarpeen tähden leicattu Puuhun ja Pälkänen
seura kunnan toimituxen kautta Prändetty) puulaattoihin.»
Kuinka paljon sisältävätkään sanat »suuren tarpeen tähden»! Suomen
kansan tulisi yleensä suuren tarpeen tähden valmistaa mieltään
historiallisia muistojaan varten. Juuri historiallisen mielen
puutteessa on meiltä meidän oman kylmyytemme Isonvihan tähden
mennyt hukkaan ja menee joka päivä esineitä, todistuskappaleita ja
perintätietoja, joita emme mitenkään enää saa takaisin. Paikkakunnat
ovat huutokaupoissa antaneet pois hevoskuormittain kuvallista
historiaansa. Hajotetaan vuosisataisia kirkkoja, päästetään vanhat
hautausmaat rappeutumaan. Kuinka onkaan tässä kansallisomaisuutemme
vähentynyt, kuinka onkaan siten loukattu kansamme sydänjuuria! Kuinka
paljon köyhempiä olisimme, jollei meillä olisi Kansallismuseota, Turun
linnaa kokoelmineen, Paikkarin torppaa, Aleksis Kiven kuolinhuonetta,
Suomenlinnaa, Seurasaaren ulkomuseota ja muita samanlaisia pyhäkköjä,
jotka johdattavat meitä hiljaisuuteen. Entä kuinka paljon köyhempiä
olisimmekaan, jollei Matti Pohto olisi pelastanut meille vanhimpia
kirjallisia muistomerkkejämme. Tuskinpa olemme, jokainen meistä,
tulleet selvittäneiksi itsellemme, minkä suurtyön suoritti tämä köyhä
kansanmies, Matti Pohto. Lienee hän saanut, kelkalla kuljettaessaan
kallisarvoisia kirjoja ja kirjanlehtiä, monet kerrat väistyä hankeen
niiden tieltä, joilla oli varaa kulkea hevosella. Ja murhaajan käsi
hänet lopetti keskellä ainutlaatuista historiallista työtään. Tässä
miehessä todella oli historiallista mieltä ja museohenkeä. Ja sitä on
koko hänen kansassaan, vaikka se vielä piilee syvällä kätköissään.
»Suuren tarpeen tähden» täytyy Suomen kansan valmistaa koteja
historiallisia esineitään varten.
Museoiksi sanotaan näitä koteja. Ne ovat pyhäkköjä, missä esi-isien
ja äitien muistoa vaalitaan, missä kulkija voi hiljentyä muistelemaan
heitä ja missä koulunuoriso voi oppia heiltä.
Elämme levotonta aikaa — historiallisen mielen heräys saattaa
tällä hetkellä vaikuttaa samantapaisesti kuin uskonnollinen liike.
Historiallisen mielen herääminen on omiaan mitä suurimmassa määrässä
kokoamaan, kohottamaan, yhdistämään ja rauhoittamaan. Juuri nyt,
kun nopeat kulkuneuvot puhaltavat edellään uutta aikaa saloseutuja
myöten, olisi nopeasti pelastettava, mitä pelastettavissa on. Vain
se, joka tuntee menneisyytensä ja on oppinut siltä, tietää tehtävänsä
elinhetkeään ja tulevaisuuttaan varten.