Suurkaupungissa, valtaväylän varrella kasvoi tuomipuu. Milloin ja
mistä oli sen siemen tänne tullut? Joka tapauksessa se oli langennut
otolliseen maahan ja saavuttanut voimakkaan kasvun. Puu oli koko seudun
ainoa. Toisella puolen aitausta kulkivat kasarmien pitkät latteat
rakennukset, toisella puolen kulki katu, päättyen tänne ja vieden
täältä maaseudulle, metsiin, kyliin, toisiin kaupunkeihin ja kauas
erämaihin.
Tuomi kasvoi aitauksen vierellä, ympärillään kasarmien paljas
pihamaa. Aurinko pääsi tänne esteettömästi, samoin myrskyt. Molemmat
hellittelivät puuta, molemmat antoivat sille voimastaan. Niinpä oli
tuomi tyvestä latvaan asti notkea kuin viirisalko, luja ja tiivis.
Talvisin, kun sen tumma varsi piirtyi lunta vasten, ei juuri kenenkään
huomio siihen kiintynyt. Sotilaat liikkuivat arkiaskareissaan eivätkä
huomanneet puuta enempää kuin säleaitaakaan. Jonkin kerran etsi nuori
sotilas vitsaa lyödäkseen hevostaan ja suutahti, kun ei yksikään
tuomen oksista ollut hänen ulottuvillaan. Toisen kerran pysähtyi
pari kuutamokulkijaa juuri sille kohdalle tietä, missä tuomen latva
tuntui uneksuen värisevän sinisessä korkeudessa. Poika painoi siinä
tytön syliinsä. Ei ollut keitään näkijöitä, kaarilamput valaisivat
ikävystyneinä tyhjää katua. Joskus kajahtivat tässä yövaeltajien laulut
tai ratsumiehen hevosen kavionkopsahtelut. Yöt olivat hiljaiset.
Päivisin riitti taukoamatonta menoa. Kuormia tuli iltamyöhällä ja
varhaisesta aamusta asti. Ihmisiä kiirehti mennen, tullen. Eläimiä
kuljetettiin nuorasta, vankkureihin sidottuina. Joskus oli liikkeellä
kuusipuita, joskus koivuja. Koivut asettuivat joskus tänne kasarmin
portillekin. Mutta ne eivät humisseet ne olivat uuvuksissa, ja aamulla
ne olivat kuolleet. Tuomi pysyi täällä sukukantansa ainoana. Se
kohosi kuin lipputanko, joka odottaa juhlapäiviä. Juhlapäivät tulivat
keväällä. Ennenkuin ainoakaan puu ennätti viheriöittää kaupunkia,
paisuivat tämän tuomen lehtisilmut, ja kun vihdoin tuli kukinta-aika,
silloin ei yksikään ohikulkija mennyt ohitse ihmettelemättä tai
pysähtymättä. »Kuin morsian!» sanottiin. Ei puuttunut niitäkään, jotka
halusivat saada osansa »morsiamesta». Poikia kiipesi aidalle. He
tarttuivat tuomen varteen ja ravistivat. Joku tarkasti puun pintaa,
sopisiko sitä pitkin nousta latvaan ottamaan täyteläisiä kukkaterttuja.
Mutta puu oli varustautunut kaiken varalta. Se oli pudottanut kaikki
alemmat oksansa, niin ettei ollut minkäänlaista kädensijaa. Kaikki
sen voima oli kokoontunut latvaan ja tämä oli runsas ja kukkea kuin
viiniköynnös hedelmällisimmässä viinivuoressa kuuman taivaan alla.
Tytöt olisivat mielellään ottaneet pari oksaa mukaansa kaupungin
kivimuuriin, missä he asuivat. Pikkupojat olisivat halunneet ottaa
niinkuin otetaan puista linnunpesiä. Tytöt jatkoivat matkaansa, mutta
pojat etsivät kiviä ja viskelivät kohti latvaa, niin että maahan
putoili kukkien lunta. Pojat polkivat niitä jaloillaan ja uhkasivat
vielä kerran näyttävänsä puulle. Oli sellaisiakin kulkijoita, jotka
pysähtyivät kukkivan tuomen eteen ikäänkuin kuunnellakseen jotakin
puhetta. Vanha suutarinvaimo, joka asui parin kadunkulman matkan
päässä, meni hakemaan miestään, palkkasuutaria, katsomaan. Ja niin
lapsellinen oli vanha mieskin, että hän vihdoin viimein lähti
portaille, vaikka toraillen, ettei sellaisiin ole aikaa. Ja kun
vaimo sanoi, että puu oli aivan niinkuin tuomi myllymäessä siellä
kotipuolessa, niin ei mies enää sanonut mitään, vaan kääntyi selin
vaimoon. Yksi kadunlakaisijoista, se, jolla oli sairas tytär, kertoi
suutarinväelle, ettei tyttö näin tuomipuun kukkiessa tahdo hievahtaa
ikkunasta. Hän sanoo kuuntelevansa saarnaa. Tuomipuu saarnaa kaikille
ohikulkijoille. »Jos meidän Herramme Jeesus vielä kulkisi näkyvänä
ihmisten joukossa, niin hän taitaisi pukea sanoiksi tuomipuun saarnat.»
Ei suinkaan se lapsi elä kauan. Hän sanoo tuon tuomipuun voiman pitävän
itseään hengissä. Hän on aina ollut heidän lapsistaan kaikkein viisain
ja parhain. Ja juuri hänelle lähetettiin sairaus! Ei sitä ymmärrä.
Niin se oli. Sairas tyttö istui käsitöineen maakerroksen ikkunassa
katsellen tuomipuuta. Hän pelkäsi, että puulle tapahtuisi jotakin.
Ihmiset eivät voi katsella kauneutta haluamatta sitä hävittää.
Minkätähden onkin niin? Talvisin ei ollut vaarallista. Ihmiset eivät
nähneet, että tuomi silloinkin oli kaunis. Se vuorotellen teki
työtä ja lepäsi, paini myrskyn kanssa, kärsi pakkasessa, hymyili
auringonpaisteessa ja uneksi kuun valossa. Tyttö maakerroksessa
toisella puolen katua tunsi tämän kaiken. Yksin valvoessa vuoteessaan
hän kesken tuskiaan muisti puun seisovan yksinään taivasalla. Ja puu
oli kuin hänen ystävänsä. Kun kevään aurinko kävi lämpöiseksi, vei
isä ulos hänen tuolinsa ja talutti hänet auringonpaisteeseen. Mikä
ihanuus olikaan häntä vastassa! Ruohoja nousi maasta, ei olisi hennonut
laskea jalkojaan alas, jottei estäisi niiden kasvua, lapset leikkivät
hiekassa, kärpästen siivet kimmelsivät sinertävän vihreinä kuin
kyyhkysen selkä. Ja tuli suuri perhonen! Sen siivet olivat punaiset
kuin ruoste. Mutta kaikkein kaunein oli tuomipuu.
Älä ole noin kaunis, ajatteli tyttö, sillä minä rupean itkemään.
Ja tohtori on sen kieltänyt. Jos me olisimme kahden maailmassa,
niin voisit kukkia rauhassa. Mutta kaikki ihmiset pysähtyvät sinua
katselemaan. Ja jokainen tahtoo repiä sinulta jotakin. Sinä puhut
siitä, miten olet paennut korkealle, jotta saisit pysyä kauniina. Mutta
eivät he kuule sitä. Nyt, nyt...!
Tyttö sulki silmänsä ja kuuli, kuinka kivet lensivät läpi valkeiden
latvojen. Sitten hän pyysi äitiä ja sisarta auttamaan itseään sisään.
Ja vasta yöllä hän rauhoittui. Oli valoisaa, kaikki nukkuivat. Hän
ponnisti voimiaan ja pääsi ikkunaan. Sinertävässä hämärässä tuntuivat
tuomen kukat levittävän keuhkojaan ikäänkuin olisivat tahtoneet
hengittää ulos päivän pölyn ja juoda kasteista yöilmaa. Pian ennusti
vaaleneva taivas aamun koittoa. Tuomen oksat vavahtivat: lintu oli
asettunut puuhun. Tytön sydänkin vavahti: mitähän nyt tapahtuisi? Oliko
lintu käki?
Uupuneena onnestaan aikoi sairas tyttö koettaa palata vuoteeseensa,
mutta jäi kuuntelemaan lintua. Peippoko lauloi? Kunhan jo pääsisikin
vuoteeseen. Nyt kuului kadulla askelia. Ne eivät olleet miehen askelia.
Nainen tuli yksinään. Hän oli valkeissa vaatteissa. Mutta kuinka
uupunut hän oli! Miksi hän noin tuijotti? Mitä hänelle oli tapahtunut?
Oi, kunhan hän vain huomaisi tuomipuun. Sepä nyt voisi kertoa, että
hänellekin ovat yrittäneet tehdä pahaa, kadun tomu on koettanut häntä
tukahduttaa, mutta hän on noussut yhä korkeammalle... Vieras tyttö
kulki askelen kerrallaan. Hän ei edes voinut itkeä. Tuomen oksat
värähtivät. Lintu lensi, laulu lakkasi... Sairas tyttö pääsi vaivoin
vuoteeseensa. Hänestä tuntui siltä, kuin kukkiva tuomi olisi huutanut
menijän jälkeen: nouse, taistele, älä joudu epätoivoon, katso näin!
Ja tuomi hohti valkoisena ja voimaa antavana sairaan sulkeutuneidenkin
silmäluomien edessä. Se oli nyt täydessä kukassa.
Eräänä aamuna seisoivat suutarinvaimo ja kadunlakaisija kasarmin aidan
luona, päivitellen mitä oli tapahtunut: tuomipuu oli poissa. Tallatut
lehdet osoittivat, että se oli raahattu ulos portista. Kuka tämän oli
tehnyt? Minkätähden? Kun eivät he muuten saaneet sitä valtoihinsa,
niin kaatoivat. Vapaaehtoisesti ei se antanut kukkiaan. Naapurukset
vaihtoivat ajatuksia siitä, mitä olisi tehtävä ja kenen puoleen voisi
kääntyä valittamaan. Mutta he eivät voineet keksiä ketään tuomaria
tähän asiaan. Ja eihän tuomipuu kuitenkaan enää tule paikalleen.
Molemmilla oli kädessä näivettyneitä valkeita lehtiä ja molemmat
kääntyivät kotejaan kohti.
Se muistutti aina tuomea siellä myllymäessä, ajatteli vanha vaimo.
Siellä kotipuolessa.
Ja mies ajatteli: mitenkä sen nyt kertookaan sairastavalle tytölle? Ja
hän seisoi hyvän aikaa ovensa edessä tuijottaen käteensä. Siinä oli nyt
kaikki, mitä oli jäljellä tuomipuusta. Ja monta, monta vuotta se oli
ollut koko tämän alueen keidas ja vilvoitus!