Isä iski lapionsa ryteikköön ja oli juuri katkaisemisillaan villejä
vesoja, kun hän huomasi pensaiden joukossa uuden kasvin. Hän hellitti
kätensä lapion kahvasta ja pyyhki otsaansa. Orjantappurapensas! Sitä
hän ei vielä ollut täällä uudessa kodissa huomannut.
Se oli ollut yhtä ainutta löytöretkeilyä siitä asti kuin he tänne
muuttivat. Jokainen päivä toi esiin jotakin odottamatonta. Joka hetki
juoksivat lapset sisään tuomaan jotakin uutta, milloin vihreää lehteä,
milloin pientä kukkasta, milloin lasisirpaletta, joka auringossa oli
säteillyt niin, että he luulivat sitä kalliiksi kiveksi. Ehkäpä se
edellisten asujaimien elämässä joskus oli ollutkin kallisarvoinen
tarvekalu, kunnes se sitten oli mennyt rikki, ja silloin joutuu
tavallisesti rikkatunkiolle. Metsittynyttä täällä oli, tiet olivat
kasvaneet umpeen, pensaikot eivät päästäneet aurinkoa kukkalavoille,
täytyi repiä ja avata.
Isä pyyhki hikeä otsaltaan ja tarttui uudelleen lapioon.
Orjantappurapensas ei kuulunut tänne, tämä ala oli tarkoitettu
tykkänään toisia kasveja varten. Kuinka tuo yksinäinen villiruusu
olikin tunkeutunut tänne keskelle sireenipensaita, jopa juuri ikkunan
alle! Se täytyi siitä irroittaa joka juurta myöten, muuten ei
ryteikköön saanut järjestystä. Mutta taasen pysähtyi isän käsi. Ehkäpä
se oli ainoa lajiaan koko heidän pienen uuden kotinsa alueella, tämä
piikkinen pensas, ehkei sitä pitänyt hävittää, vaan siirtää jonnekin
syrjään, jotta eivät sen okaat näin uhkaisi ohiastujaa niinkuin tässä.
Niin minä teen, ajatteli isä, siirrän sen tuonne keittiötarhan taakse.
Ja uudelleen nousi lapio ja upposi keskelle juurikkoa.
Mutta villiruusu piti puoliaan, sen suuret punertavat piikit löivät
kasvoja vasten ja puhkeavat lehtisilmut tuntuivat puhuvan jotakin.
Muutkin pensaat puhuivat nyt, nekin. Ne sanoivat, että villiruusu
täällä oli tungettelija, heidät oli tänne varsinaisesti istutettu, se
oli tullut ties mistä ja pisteli täällä keskellä hymyileviä kukkivia
puutarhakasveja. Ainaista riitaa se tuotti eikä siitä tullut loppua
ennenkuin tuo rikkaruoho nyhdettiin ylös viimeistä juurta myöten ja
paiskattiin takapihalle.
Isä naurahti. Sellaista se oli, kun eli niin kiinteää yhdyselämää
herkän naisen kanssa. Miehevä mies tuli siinä varsin hentomieliseksi!
No niin, saattoihan jättää riitelijän vastaiseksi paikalleen ja tehdä
muuta työtä, täällä ei ollut puutetta työstä. Tai kaikkein parasta:
antaa äidin ratkaista ruusun kohtalon.
Oli tuollainen kumma kevätpäivä, jolloin ihmistä vetämällä vetää
luonnon povelle. Kädet haluavat upottautua multaan, silmät janoavat
taivaan sineä, sieraimet himoitsevat nuoren vihannan tuoksua, koko
mieli ilakoi kilpaa lintujen ja heränneiden hyönteisten kanssa. Kasvun
riemu ja ihmisen työilo ovat ylenpalttiset.
Isä askarteli ryteikössä, lasten äänet kuuluivat omenapuiden alta,
ainoastaan äiti oli sisällä.
Isä viskasi hiekkaa ruutuun. Äidin hymyilevät kasvot ilmestyivät
ikkunaan. Hetken perästä hän oli portailla ja sitten isän vierellä.
— Katsopa tuota. Mitä teemme tuolle?
Äiti astui lähemmä pensaikkoa. Sitten hän kosketti piikkiseen oksaan.
Hänen kasvonsa kalpenivat, hymy pakeni ja hän mietti hetken.
— Orjantappura, sanoi hän sitten, ikäänkuin olisi ollut kahden tuon
pensaan kanssa. — Se on tänne istutettu. Joku on sitä erikoisesti
rakastanut, joku on tahtonut nähdä sen ikkunasta.
Ja hän vei hymyillen kättään yli piikkien ja kyynelet tulivat hänen
silmiinsä.
— Niin, sanoi isä, — mitä me teemme sille?
Hän ei enää puhunut sanaakaan pensaan siirtämisestä. Hän tunsi vaimonsa
ja tiesi, että luultavasti muut pensaat nyt olivat vaarassa. Äitikään
ei puhunut, ainoastaan katseli pensasta ja hymyili, ja hänen kyynelensä
vuotivat alas multaan.
Minusta on kuin pääsiäinen, kuiskasi hän vihdoin.
Saanko tämän pensaan omakseni? Kiitos. Katso, niin, ymmärräthän minut.
Hän etsi miehensä käden. Ja lasten äänet ja linnun laulu, auringon
lämpö ja kaikki versova elämä yltympärillä yhtyi suureksi pisaraksi,
jota he nauttivat hiljaa ja kiitollisina kuin terveeksitekevää lääkettä.
Villiruususta, jota myöskin sanotaan orjantappuraksi, tuli koko
puutarhan keskipiste. Kaksituhatta vuotta sitten oli eräs piikkinen
kasvi kaukana Itämailla joutunut siksi armoitetuksi, joka kierrettiin
kruunuksi Ihmisen pojan kulmille hänen pitkänäperjantainaan.
Orjantappurapensas muistutti alati tästä. Siitä tuli äidin opettaja
myötäkäymisen ja vastoinkäymisen päivänä. Sen sisältö oli ehtymätön.
Kuin keitaasta, jonka suoni ei milloinkaan kuivu, vuotivat saarnat
orjantappuran olemuksesta. Se antoi rohkeutta, kun masennus yritti
voittaa mielen, se auttoi pystyyn, kun ihminen yritti vaipua ristin
alle, se teki nöyräksi, kun turha ylpeys nosti päätään, se antoi melun
keskellä rauhan, se antoi kyynelen, kun maailma nauroi, ja se antoi
hymyn, kun maailma langetti tuomionsa. Ja kun mammona yritti kietoa
kahleihinsa, antoi se vapauden.
Orjantappurapensas oli kodissa äidin nimikko. Vieraat astuivat sen
ohitse sitä näkemättä. Isä pysähtyi joskus sen ääreen ja muisteli
hetkeä, jolloin hän oli ollut niin sokea, että oli iskenyt lapion
sen juurelle. Lapset tiesivät, ettei äiti mistään voinut kertoa niin
kauniita tarinoita kuin omasta villiruusustaan. Ja joku ihminen, joka
hyvin surullisena oli tullut taloon, sai äidin pensaasta oksan.
Keväällä, kun luonto heräsi, oli kuin sen piikit olisivat vuotaneet
täyteen purppuraa. Tuli juhannus ja villiruusun kukat rusottivat kuin
riutuva iltarusko. Ja kun syksyllä kaikki elämä sammui, paloivat
harmaassa sateessa orjantappuran marjat. Talvella peittivät nietokset
puutarhan, ei elonmerkkiä voinut erottaa. Ainoastaan punaiset marjat
hehkuivat piikkisillä oksilla. Äiti katseli niihin heittäessään
linnuille leivänmuruja. Lapset kertoivat niistä jo satuja vieraille
lapsille.
Ja kun koittivat pääsiäisjuhlan pyhät päivät, silloin väreili ilmassa
jo luonnon ylösnousemus. Mutta viimeiseen asti puhuivat orjantappuran
hedelmät niistä veripisaroista, joiden aina täytyy vuotaa ihmisen
syntien takia.