Näin maaliskuussa, kun kevään juhlalliset päivät ovat käsissä, näin
maaliskuussa, kun joka vuorokausi tuo mukanaan uutta ja yllättävää
kevätennettä, näin maaliskuussa saapuu myöskin muuan nimipäivä,
joka ei koskaan mene ohitseni ilman, että silloin vietän yksinäisen
hartaushetken.
Veisaan mielessäni läpi virren »Ah sielun' vallita suo Herran ja
turvaa Isääs' rakkaaseen». Otan samalla esiin vanhan kuluneen sauvan,
jota säilytän kirjahyllyssäni kirjojen takana. Ja ajattelen häntä,
joka kerran kulki tämän sauvan varassa ja jolle sain veisata tuon
vanhan virren: »Ah sielun' vallita suo Herran.» Silloin kun hän
kamppaili kuolinkamppailussaan. En itke, kun ajattelen tätä vainajaa,
en edes joudu hempeän liikutuksen valtaan. Hänen koko olemuksensa
oli terveyttä, valoa ja hengen tasapainoa. On terveeksitekevää
häntä ajatella, on virkistävää viipyä hänen muistonsa ääressä ja
lohdullista on ajatella hänen kuolemaansa. Hän eli mielellään, hän otti
kiitollisena vastaan jokaisen uuden päivän, hän kantoi kiitollisena
ristiään ja hän määräsi levollisena sukulaisille, mitä jokainen saisi
hänen kuoltuaan ottaa kodista, ja ainoastaan varoitti: älkää riidelkö.
Hän teki sen yhtä terveellä äänensävyllä, kuin hän vieraiden tullessa
Matildan-päiville antoi palvelijattarelleen määräykset kestityksestä.
Hän iloitsi aina, kun sukukunta saapui, ja samaten lienevät köyhät,
tarvitsevat ja kärsivät olleet tervetulleita hänen luokseen. Se kävi
ilmi, kun häntä laskettiin hautaan, ei hänen eläessään. Sillä hänen
hyvät tekonsa suoritettiin salassa.
Ajettiin vanhaa, virstanpituista puukujaa, tultiin komean Lielahden
kohdalle ja kuljettiin vainioiden läpi Niemen taloa kohden, jonka
matalat rakennukset näkyivät mäen kaltaalta, puiden keskeltä. Se oli
kaikesta päättäen kerran ollut vanhanaikainen, umpeen rakennettu
hämäläistalo, siihen aikaan, jolloin Niemen-täti oli toimelias
emäntä ja perheenäiti. Nyt oli talo yhtiön hallussa, rakennuksia
oli poistettu, työläisiä ja heidän lapsiaan liikuskeli portailla ja
avartuneella pihamaalla. Niemen-täti oli saanut päärakennuksen päädyn
asuttavakseen ja hänen matalan kuistinsa edessä pysähtyy hevosemme.
Ei ketään tule vastaan. Menemme pimeästä kylmästä eteishuoneesta
suoraan suureen saliin, jossa Niemen-täti istuu kiikkutuolissaan
likellä uunia. Hymy leviää yhtaikaa emännän ja vieraitten kasvoille.
Vasta sitten lausutaan tervehdys. Niemen-täti pääsee vaivalloisesti
kävelemään, hän saa permannolta viereltään käsiinsä molemmat sauvansa
ja lähtee hitaasti tulemaan meitä kohti, jotka riisumme yltä
päällysvaatteitamme.
— Terveisiä, sanomme me.
Täti yskähtelee, menee sauvojensa varassa takaisin kiikkutuoliin ja,
niellen pienen liikutuksen, vastaa:
— Vai on taas tultu.
Me asetumme keltaisille puutuoleille kahden puolen keltaista pöytää,
jolla seisoo karahviinillinen sahtia, ja kyselemme toistemme vointia.
Leppoisa hyvänolon tunne sulkee meidät syliinsä, ikäänkuin olisimme
tulleet jollekin ystävälliselle vainiolle, jolla kypsyminen tapahtuu
rauhallisesti ja vehmaasti, luonnonlakien mukaan. Täällä on täsmälleen
samanlaista kuin viime juhannuksena, sitä edellisenä jouluna ja niin
vuosia taaksepäin. Vaaleankeltaiset huonekalut, suoratyyliset ja
ankaran kovat, kulkevat pitkin seiniä, »senkin» yläpuolella on pitkä
rivi pieniä, täsmälleen yhdenkokoisia kuvia siltä ajalta, jolloin
ensimmäinen valokuvaaja asettui Tampereelle. Siinä näkyy karskeja
isäntämiehiä pyhävaatteissaan, emäntiä, kihlasilkki hartioilla,
suuret työn kovettamat kädet hajasormin helmassa, ja hämmästyneitä
tai pelästyneitä lapsia, joita on pakotettu mukaan valokuvaan. Pitkän
kapean huoneen toisesta ikkunasta näkyy vanhan, nyt hoitamattoman
puutarhatilkkusen takaa kappale Näsijärveä ja toisesta ikkunasta
pihamaa, jolla työläisvaimot kulkevat askareissaan ja lapset juoksevat
leikeissään. Yli salin lattian kulkevat säännöllisen välimatkan päässä
toisistaan iloiset punaraitaiset matot, johtaen tädin makuuhuoneeseen,
josta näkyy kapea puusänky, pöydällä läjässä kirjoja — ei ole
erehtymistäkään siitä, etteivät ne olleet uskonnollisia — sekä
porsliininen tuoppi. Sieltä on ihana näköala yli järven ja Tampereen
kaupungin. Tuskin olemme asettuneet tuoleillemme, kun kyökin ovesta
tulee kaino vaalea palvelustyttö käsi ojolla tervehtimään. Jokaiselle
vieraalle annettuaan kättä ja niiattuaan menee hän emäntänsä luo,
saa hänen taskustaan avaimet, ottaa hopealusikat »klahvista» ja
palaa sen tiensä kyökkiin. Harvakseltaan jutellaan tädin kanssa nyt
sukulaisista ja paikkakunnan tapahtumista. Kuulemme kyökistä, miten
kahvi jauhetaan ja kupit kilisevät. Sitten tunnemme tuoksun ja voimme
jo päätellä, milloin tarjotin saapuu sisään, suuri tarjotin, peitettynä
lumivalkealla liinalla ja yleensä ankaran siistissä asussa. Siinä on
pari hopeaesinettä, joista miltei joka kerta puhutaan: isäntävainaja
ne toi Tampereelta kerran metsää myytyään. Puhelemme myöskin hiukkasen
valtiollisista asioista, täti lukee tarkkaan ne lehdet, mitkä hänelle
tulevat, ja tietää sen verran kuin sensuuri siihen aikaan salli
kirjoittaa. Pian ovat uutiset suurin piirtein läpikäyty, syntyy
pitkiä äänettömiä hetkiä, jolloin ainoastaan katselemme toisiimme,
kuulemme kärpäsen surisevan, tai lapsen itkevän ulkona, tai pensaan
lyövän ruutuun. Mutta ennen kaikkea kuulemme kellon käyvän korkean
kaappinsa päässä. Se on vanha Könninkello, jota täti pitää erittäin
suuressa arvossa. Sehän onkin mitannut hänen elämänsä tunnit siitä
asti, kun hänet Mäkkylästä tuotiin tänne Niemeen Näsijärven rannalle.
Noin se kävi ne toimen vuodet, jolloin hän täällä emäntänä ahersi, se
merkitsi hetket, jolloin lapset syntyivät ja kuolivat. Kaikki seitsemän
kuolivat, ja isännät kuolivat hekin, sekä ensimmäinen isäntä, jolle
täti toimitettiin kovin nuorena ja joka eli vain lyhyen ajan, että
toinen isäntä, joka oli kaikkien hänen lastensa isä ja jonka kanssa he
olivat hyvin onnelliset. Kellon heiluri merkitsi elämän kovat tunnit ja
helpommat tunnit; nyt se on kuin mikäkin ystävä, kun täällä yksikseen
istuu ja sitä kuuntelee.
Tai eipä täällä yksinkään tule oltua, muistavathan sukulaiset, ja tulee
yksi ja toinen vieraampikin katsomaan.
Niemen-täti sanoo jotakin puoliääneen vaalealle tytölle, kun tämä
kantaa pois kahvikupit. Ja me vieraat tiedämme nyt täsmälleen, mihin
toimenpiteihin kyökissä ryhdytään. Tädillä nähtävästi tänään on
terveempi päivä, niin että hän haluaa pitää vieraat kauemmin luonaan.
Käydään siis uudelleen läpi kaikkien sukulaisten kohtalot ja voimiset.
Ja taasen on hiljaista, kuuluu vain jonkun juopuneen mellastusta
pihamaalta, josta saadaan hetkeksi puheenaihetta ja siirrytään sitten
pohtimaan vanhoja asioita. Tädillä on hyvä muisti, ja hän tietää suvun
ja suvunsuvun jäsenet kuin itse kirkonkirja. Kyökistä alkaa nyt kuulua
paistamisen sirinä ja plättyjen haju tulee samalla saliin. Puhumme
jotakin entisaikojen pidoista, häistä ja hautajaisista. Toistamme vielä
niitäkin asioita, joista alussa puhuimme. Pikkuseikkoihin ei kajota,
eikä kenestäkään koskaan puhuta pahaa. Täti haukottelee eikä ensinkään
salaa sitä. Se ei kuitenkaan merkitse, että meidän pitäisi lähteä pois.
Kenenkään ei tarvitse rasittaa itseään seuranpidolla, sanoo asian, jos
sellainen mieleen tulee, muuten oleilee vain. Ja on ihmeen hyvä olla.
Kello käy, aurinko muuttaa suuntaa. Muistamme yhtäkkiä vielä jonkun
sukulaisen, josta emme ole puhuneet. Huone on tulvillaan plättyjen
tuoksua, kun kyökin ovi lentää auki, kolahtaen »senkin» seinään,
ja tarjotin täydessä lastissa purjehtii sisään. Siinä on ohukaisia
kymmenen kertaa suuremmalle vierasjoukolle, kuin meitä on. Arvaamme,
että täti on ottanut lukuun ne lapset, joiden itkun tai naurun vuoron
perään olemme kuulleet pihamaalta.
Pari kolme tuntia kyläiltyä tädin luona on sitten aika lähteä. Hänen
valoisat, viisaat kasvonsa puhkeavat jälleen hymyyn — en koskaan nähnyt
hänen nauravan — ja hän nousee, vaivalloisesti siirtäen oikean käden
kepin vasempaan käteen ja oikaisee meille rypistyneen kätensä.
— Jumalan haltuun.
Ja meidän pukeutuessamme seisoo hän sauvojensa varassa, yllään tuttu
sileätekoinen kotikutoinen puku, harmaat hiukset sileinä kaartamassa
otsaa ja harmaissa silmissä suuri hyväntahtoisuus kaikkia luotuja
kohtaan.
Näin maaliskuussa, kun hänen nimipäivänsä palaa, palautan niin
mielelläni muistooni hänen kuvansa. Otan myöskin esiin toisen niistä
sauvoista, joihin hän nojasi ja jonka sain omakseni. Kun pitelen
sitä kädessäni ja ajattelen niitä rakkauden palveluksia, joita hän
salaa teki lähimmäisilleen, tuntuu minusta siltä kuin tuo vanha sauva
viheriöitsisi niinkuin Aaronin sauva.