Tänään he tulevat jälleen mieleeni, nuo laulajat, jotka seisovat
kanssamme hiljaisuuden sillalla ja joiden ääni kantaa meidän
puolestamme rajalle, milteipä rajan yli. En nyt tarkoita tilaisuuksia,
joissa lasketaan laakereja laulajien jalkain juureen, vaan
tilaisuuksia, jolloin heille lausutaan niukka kiitoksen sana, jos
sekään. Ja kuinka paljon he kuitenkin ovat antaneet, antaneet hetkellä,
jolloin vain he saattoivat antaa. En tarkoita tilaisuuksia valaistuissa
saleissa, tai lehditetyillä laululavoilla iloisina suvipäivinä.
Nämä päivät antavat laulajille runsaasti kiitosta ja myöskin huvia.
Tarkoitan juhlia, joihin laulajat saapuvat äänettömin askelin ja
liukuen huomaamattomalle sijalle. He tulevat vaatimattomasti ikäänkuin
haluaisivat olla näkymättöminä läsnä. Usein he tulevat ventovieraiden
takia. Ei liene aina aivan helppoa päästä irti päivän aherruksesta,
ei ole aina helppoa lähteä tuuleen ja sateeseen. Ehkei myöskään aina
liene helppoa siinä määrin unohtaa omaa itseään kuin nämä juhlat
vaativat. Joka tapauksessa he kuitenkin hiljentyvät mielessään, tulevat
äänettömin askelin, etsivät etäisen sopen ja odottavat hetkeään.
Yksi elämän matkamiehistä on jälleen lähtenyt. Laskettuna
paarien päälle odottaa hänen tomunsa niitä kolmea lapiollista
multaa ja niitä kolmea lausetta, joilla jälkeenjääneet vihkivät
köyhimmänkin kanssasisaruksistaan maaksi maan poveen. Äänettömyys
on usein ahdistava. Vieläkin ahdistavammin vaikuttaa jokainen
ääni. Nyyhkytyksetkin tuntuvat ikäänkuin liian aineellisilta.
Kuoleman läheisyys vaatii ehdotonta hiljaisuutta. Ja kuitenkin
ahdistaa hiljaisuuskin. Salpautunein hengenvedoin odottaa jokainen
hetkeä, jolloin multa kolahtaa arkun kanteen. Tällä hetkellä
tuntee jokainen jotakin ainutlaatuista. Kuolevaisen osa järkyttää
häntä. »Tänään sinulle, huomenna minulle», lausuvat lapionheitot.
Niinkuin ehtoollisviinin vastaanottavat haudan partaalla seisovat
ylösnousemuksen lupauksen, mutta ahdistus, joka tämän jälkeen seuraa,
on silti oudon raskas. Pian aletaan peittää hautaa umpeen.
Silloin kajahtaa laulu. Se tulee kuin vapahdus kaikelle, mikä tällä
hetkellä on vangittuna rintaan. Se antaa tuskan hetkille äänen, se
kantaa yli kuilun, toiselle puolelle. Hän joka meni, ei mennytkään,
sillä laulun siivillä voi seurata häntä! Laulussa vahvistuu
jälleennäkemisen kaukainen aavisteleva toivo.
Laulajat, he, jotka haudan partaalla antoivat salpautuneille tunteille
lievennyksen, he, jotka nostivat mielet maasta ja jakoivat sieluille
lohdutusta, he lähtevät hiljaa, niinkuin he tulivatkin. Ei kukaan ole
kiittämässä.
Mutta ehkä niin on oikeinta. Heidän sallittiin antaa ääni suurelle
hiljaisuudelle niinkuin leivosten kuoro antaa äänen keväimelle
tai poispakeneva joutsenparvi syksylle. Me iloitsemme tai itkemme
kuunnellessamme niitä, mutta me emme muista niitä kiittää.
Laulajat, te, jotka hiljaa tulette haudan partaalle, älkää koskaan
väsykö saapumasta suuren hiljaisuuden juhliin! Jaksakaa alati rientää
ventovieraankin paarien ääreen! Jaksakaa tuntea ikäänkuin seisoisitte
läheisen omaisen arkun ääressä. Tämä tunne on kuolevaisen oikea
suhde kanssaihmiseen. Elämä pimittää usein silmämme niin, ettemme
tätä suhdetta näe. Haudan partaalla putoavat suomukset silmistämme.
Ette koskaan, laulajat, niin laula sydämestä sydämeen kuin täällä
— tämä tieto antakoon teille voimaa yhä uuteen alttiiksipanoon.
Teidän etuoikeutettu ja ainutlaatuinen asemanne hautojen ääressä on
ihmiskiitoksen ulkopuolella ja yläpuolella.