Olet, ystäväiseni, pari kertaa ennenkin ollut täällä taiteilijan
työpajassa, mutta kuinka lienee ollutkaan: silmäsi eivät ole avautuneet
näkemään graniittilohkareita heti portin edustalla. Niitä ei ole
päästetty pihamaalle, painavina paasina ne on pudotettu veräjän taakse.
On maksanut vaivaa liikutella niitä, eikä ole pelkoa siitä, että kukaan
tulisi niitä tuosta ryöstämään.
Tänään ne huomaat, nuo graniittilohkareet portin takana. Huomaat
myöskin graniittiveistokset portin sisäpuolella. Silmäsi kiintyvät
mykkiin möhkäleihin jalkaisi juuressa.
Ne on louhittu kovimmasta kalliosta — tiedäthän, etteivät hauraammat
kelpaa. Kosketa niitä: eivät liikahda, puhu niille: ei värähdystä,
polje niitä — et muruakaan saa irti, lyö niihin nyrkkisi: itse
vain satutat lihaasi. Täällä vierellä elää nurmen heinä, huojuu,
tuoksuu, nousi keväällä, kuolee syksyllä, kukoistaa ja värisee.
Graniittilohkareissa ei mikään muutu. Vuosisadasta vuosisataan ne
pysyvät samoina. Sanoiko joku, että kivellä on sydän ja että »ken näkee
kiven sydämeen, se näkee toden vasta»?
Vanhat viisaat sanoivat ja runoilija sanoi. Taiteilija näki yössä
unen. Hän kuuli kiven sydämenlyönnit ja niiden kaipaus oli mahtavampi
kuin yhdenkään kedon heinän. Tapahtui samaa kuin silloin, kun maa oli
autio ja tyhjä, pimeys lepäsi syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui
vetten päällä. Luomisen kevät kävi yli graniittipaasien. Ne nostettiin
taiteilijan työmaalle, ne sykkivät taiteilijan sydäntä vasten. Katsele
niitä: ne tuntevat, ne hymyilevät, niiden sydän lyö kätesi alla.
Sinä näet kiven kukkivan. Tässä kukkimisessa elää jotakin, joka on
ulkopuolella lakastumisen lakia.
— Ei mistään saa niin pehmeitä viivoja kuin graniitista.
Taiteilija lausuu nämä sanat. Hän on tullut yrttitarhaansa. Hänen
ympärillään kohoilee outo kasvillisuus, graniittikukkaset, hänen
henkiin herättämänsä, arvoituksellisesti hymyillen kuin juhlalliset
jättiläisliljat yökasteessaan.
<tb>
Taiteilija tuntee graniittilohkareet. Me toiset, me tunnemme jotakin
muuta, joka raskaana ja liikkumattomana lepää porttimme ulkopuolella.
Me tunnemme murheen. Ei yksikään jää siitä osattomaksi. Me koetamme
sitä kiertää, me yritämme sitä lähestyä — se pysyy liikkumattomana,
lyijynraskaana, mykkänä.
Kuinka moni meistä muistaa, ettei mistään voi muovata niin pehmeitä
viivoja kuin murheesta!