Kuolinsanoma on jälleen käynyt yli maan, yksi noita kuolinsanomia,
jotka pysähdyttävät eloonjääneet ja joiden ohi me emme pääse
ajattelematta poismennyttä. Se tulee lempeänä ja lohdullisena. Tuskinpa
kenenkään toisen ihmisen kuolema Suomenmaassa saattaisi vaikuttaa
eloonjääneisiin siinä määrin luonnolliselta ja valoisalta kuin tämän
poismuuttaneen. Me emme tee johtopäätöksiämme sen vuoksi, että vainaja
olisi ollut niin ikäloppu ja vaivojen runtelema, että hänelle oli
helpotus päästä pois — sekä hänelle että jälkeenjääneille. Hän oli
kyllä hyvin iäkäs, mutta hänen hengenvoimansa olivat yhä vieläkin
lakastumattomat, hän oli elämänhaluinen ja mieleltään iloinen, ja kun
hän puhui kuolemasta, niin se tuskin merkitsi hänelle pitempää matkaa
kuin matka hänen kotiseudultaan Helsinkiin. Ja Helsingissähän hän oli
käynyt monta kertaa.
Kuoleman mailla hän oli käynyt paljon useammin. Hän oli näillä mailla
varmaan yhtä kotonaan kuin suurissa tuvissa Suistamon saloilla.
Kuinka hyvä tuttu Kuolema hänelle olikaan! Lukemattomat kerrat hän
hautajaistilaisuuksissa oli koko seutukunnan puolesta kumartunut
yli vihityn nurmikon ja lähestynyt Kuoleman herraa sekä vainajaa.
Laulaen ja itkien hän lähestyi Kuolemaa ja laulaen ja itkien hän
hiljentyi kaikissa elämäntilanteissa, jotka häneen olivat tehneet
syvän vaikutuksen. Tämä laulaminen ja itkeminen oli taiteilijan
haltioitumista. Tässä tilassa hän eli ja hengitti. Tästä tilasta hän
ammensi ilonsa ja voimansa.
Kun sanoma kävi kertoen, että hän oli astunut sen rajan yli, jota hän
elämässä niin monta kertaa oli lähestynyt, muistui mieleeni valkeat
kengät, jotka hän oli varannut poislähtöänsä varten. Muistin, miten
säteilevästi hän oli hymyillyt sanoessaan, ettei hän toki näitä
valkeita kenkiä tarvinnut elämää varten, vaan astuakseen niillä Jumalan
eteen. Olisin suonut viisaiden ja epäilijöiden näkevän hänet, kun hän
tämän sanoi. Siinä pysähtyneenä häntä muistelemaan huomasin äkkiä, että
hyräilin jotakin laulua, ikäänkuin koko olemukseni olisi virittynyt
juhlaan poismenneen kunniaksi:
Tuuti lasta tuonelahan,
alle nurmen nukkumahan...
Tämä laulu soi nyt hänelle ja minusta tuntui, että kokonaan ymmärsin
sen vasta nyt. Varmaan joku tämän vainajan henkisisar joskus oli sen
kautta lähestynyt poismennyttä jossakin kaukana ajassa ja jossakin
kaukaisessa salojen kalmistossa.
Tupa suuri Tuonelassa,
Manan majat avarat.
Näissä avarissa majoissa tapahtuvat jälleennäkemisen suuret
kohtaamiset. Valkeissa kengissä, valkeissa vaatteissa.
<tb>
Näin hänet yhden ainoan kerran, Matjoi Plattosen, itkijävaimon
Suistamosta.
Hän oli saapunut Helsinkiin suuren juhlatoimikunnan pyynnöstä ja
esiintyi Seurasaaren ulkomuseossa satojen ja tuhansien kuulijoiden
edessä. Hän oli tätä esiintymistä varten kahdeksankymmenvuotiaana,
ypö yksin kulkenut tuon pitkän matkan kotoisilta sydänmailtaan;
juhlatoimikunta maksoi kulut, kirjoitti hänestä kauniisti pääkaupungin
sanomalehdissä ja Matjoi ymmärsi, että hänen oli laulettava. Oli
kiitollista kirjoittaa hänestä: tuollainen salaperäinen ilmiö Karjalan
laulumailta, viimeinen itkijätär! Ja niin seisoi Suistamon vanhus
uteliaitten helsinkiläisten edessä, yllään kotiseutunsa sunnuntaipuku,
mustan- ja valkeankirjava karttuunihame, päässä valkoinen huivi,
jalassa saappaat ja kasvoissa tuhannet rypyt, ja hänen vanha särkynyt
äänensä, joka kerran heleänä täytti Suistamon metsät laidasta
laitaan, niin että varmaan jokainen kylän lähettyvillä tiesi, missä
Matjoi paimensi karjaansa, teki tutut liverryksensä täällä oudossa
ympäristössä ja oudolle yleisölle.
Ei niin, että Matjoi olisi ollut pääkaupungissa ensi kertaa. Olihan
hän ollut täällä suurilla laulujuhlilla, heitä oli silloin useita,
mutta nyt ei pyydetty muita kuin etevin, hän, Matjoi. Tämän tietää
vanha vaimo tarkalleen ja lausun sen myöskin julki. Hän ei täällä
pääkaupungin yleisölle esiinny mitenkään arkana tai tottumattomana.
Valta-asemat, raha ja sen semmoiset eivät tee häneen vaikutusta.
Hän on täällä sama kuin kotonaan Suistamossa, mutta kuulijakunta
on toinen. Siellä, missä runous vielä kukkii kansan huulilla,
muodostaen oleellisen osan elämää, on kaikupohja toinen kuin täällä,
missä runous opitaan kirjoista. Täällä, missä täytyy käydä koulua
runouden ymmärtämistä varten eikä ymmärretä sitä sittenkään, Matjoi
vaistomaisesti säästää itseään, laulaa tilauksesta, ei kieltäydy,
kun uusi autollinen pääkaupunkilaisia saapuu, mutta antaumus pysyy
laulusta poissa. Vain silloin, kun kuulijoiden joukkoon sattuu
hengenheimolainen, taiteilija, unohtaa Matjoi virallisuuden ja
antautuu. Kun hänelle kerrotaan Seurasaaren herttaisesta professorista,
joka perusti koko tämän ulkomuseon ja joka nukkuu tässä töidensä
keskellä Karunan kansan kirkon pihalla, värähtää itkijättären koko
olemus ja hän vaipuu hautakummun ääreen ja laulun lähteet kumpuavat.
Hän tuntuu seisovan Tuonelan joella ja huutelevan yli mustan veden
vainajalle. Tule hetkeksi takaisin, pyydä kauniisti Jumalalta, jätä
käärinliinat pantiksi!
Kuinka moni kuulijoista ymmärsi Matjoi Plattosta, hänen siinä
vavistessaan luomistyössä? Kuinka moni tunsi lakastuneessa
ulkokuoressa ikuisesti nuoren hengen voiman? Kuinka moni vaistosi,
että haudallaitkijä näki haudan taakse ja tunsi kasvoillaan Luojan
henkäyksen? Koskettiko taiteen taika edes johonkin arjen raatajista?
Matjoi Plattonen on taiteilija. Hengenvoimansa varassa hän luontevasti
liikkuu missä ympäristössä ja olosuhteissa tahansa. Hänessä on
synnynnäinen kulttuurin ja hyvän maun vaisto. Kun hän, tämä sydänmaiden
lapsi joutuu kosketuksiin eurooppalaisen taiteen kanssa, niin hänen
jylhät rypistyneet kasvonsa vetäytyvät hymyyn joka säteilyllään
yllättää. Tämän hymyn aikana ei muista, että hän on koulunkäymätön,
lukutaidoton, kahdeksankymmenvuotias. Oudosti muistuu mieleen Ida
Aalberg. Niin toisenlainen kuin hienostunut Ida Aalberg olikin,
elää hänessä ja luonnonlapsessa, kuuluisassa itkijänaisessa, sama
salaperäinen tenho. Kyselimme Matjoilta kuulumisia yleensä ja muun
muassa paimenten huhuilusäveliä. Ja heti välähti hänen silmissään ja
hänen sormensa alkoivat tapailla jotakin. Hän keksi rannassa läjän
mustia kuivia kaisloja. Tuossa tuokiossa taittoi hän niistä pillin,
leikkasi siihen pari pientä läpeä ja alkoi soittaa. Ja heti näimme
karjan iloisesti kulkevan metsään, kuulimme kellot, kuulimme paimenen
huudot. Matjoi itse oli siirtynyt kauas täältä, hänen silmänsä näkivät
kotimetsät ja nuoruuden leikkikentät.
Taasen muistui mieleen Ida Aalberg. Hän saattoi tulla huoneeseen,
missä oleili arkisia ihmisiä, puhella laahustellen arkisista asioista.
Taiteilija tuli kuin siivitettynä, hänen äänensä helähti ja heti
heräsivät ihmiset ja seurustelu yleni ja vapautui.
Kun me Matjoille lausuimme julki ihailumme, kuunteli hän sitä
levollisesti. Hän oli kutsumuksestaan tietoinen. Kysyimme, oliko
Karjalan nuoremmassa polvessa runoilijoita. Matjoi vaikeni eikä
mielellään halunnut vastata. Vihdoin hän sanoi: »He säästävät itseään.»
Vastauksen saattoi ymmärtää, miten tahtoi. Taide vaatii alttiiksipanoa.
Vielä kysyimme, emmekö saisi Matjoille antaa matkaan jotakin pientä
muistoa. Hän mietti vähäisen ja sanoi sitten, että hän mielellään veisi
lapsenlapsilleen valkoista leipää tuliaisiksi. Eikö hän sitten itseään
varten halunnut mitään? Hän mietti nyt pitemmältä, ja kun hän vastasi,
näimme hänen mainitsevan jotakin, jota hän kauan oli toivonut.
Jos hän voisi saada valkoiset kengät. Ei tätä maailmaa varten.
Lähtiessään Jumalan eteen hän niitä tarvitsisi.
Hän sai toivomansa muiston ja hyvästeli laululla ystäviään.
Suistamon viimeinen suuri taiteilija ei vielä usean auringonkierroksen
aikana tarvinnut valkoisia kenkiään. Hän teki pisimmän matkansa,
Unkariin asti, lähes yhdeksänkymmenvuotiaana ja hämmästytti
nuoret kanssamatkustajansa väsymättömyydellään, iloisuudellaan ja
elämänhalullaan.
Nyt tuli valkoisten kenkien vuoro. Matka Jumalan eteen kulki tuttua
tietä eikä se ollut hänelle pitkä. Jälleennäkemisen suuret kohtaukset
tapahtuivat Manan avarissa majoissa. Siellä olivat monien sukupolvien
runolaulajat vastassa.
Näitä ajattelin, kun vastaanotin Suistamon viimeisen suuren taiteilijan
kuolinsanoman.