Nuori ystäväni oli kirjeteitse kutsunut minua luokseen. Hänelle
oli tapahtunut jotakin, hän ei osannut vielä sanoa, mitä, eikä hän
tietänyt, voisiko hän siitä koskaan puhua. Mutta joka tapauksessa hän
pyytämällä pyysi minua tulemaan, ehkä hän kuitenkin voisi jotakin
sanoakin!
Tulin.
Me tapasimme toisemme kahden päivän kuluessa, mutta me puhelimme
asioista, joita kuka hyvänsä olisi voinut olla kuulemassa. Ymmärsin,
ettei hän voinut kajota siihen, mikä häntä ahdisti, enkä tiedustellut
mitään. Tänään minun piti lähteä. Molemmat tiesimme tämän ja vaitiolot
keskustelujemme välissä kävivät yhä pitemmiksi. Kävelimme puutarhassa,
hän näytti minulle omenapuun, joka oli ruvennut antamaan niin suuria
hedelmiä senjälkeen, kun myrsky kaasi toisen sen viereltä — niitähän
oli tällä palstalla ennen kaksi ja ne kantoivat komeita lehtiä, mutta
pudottivat hedelmänsä raakiloina. Se oli, tämä puu, kokonaan muuttunut
sen jälkeen, kun se jäi yksinään. Me nousimme kalliolle ja katselimme
tätä ihmeen ihanaa syksyä, joka näytti tahtovan korvata kesän kylmyyttä
ja auringottomuutta. Me menimme rantaan ja kuuntelimme kaislojen
kahinaa. Siinä minä kesken pitkää äänettömyyttä lausuin jotakin hyvin
vähäpätöistä, luultavasti jotakin sellaista, että lokakuu kuitenkin on
ihmeen ihana kuukausi. Aioin juuri katsoa kelloa ja ryhtyä ajattelemaan
lähtöä, kun hän yhtäkkiä lausui:
— Lokakuu!
Ja toisti vielä kerran tämän sanan tavalla, josta huomasin satuttaneeni
kipeään kohtaan.
— Niin, sanoi hän, — kaunis ja julma. Kaikki se repii, kaikki se
raastaa. Minutkin se aina raastaa paljaaksi. Eikö ole omituista, että
kaikki läheiset omaiseni kuolevat lokakuussa. Niin, ja ystäväni menetän
aina lokakuussa. Olen todella ollut niin rikas, että yksi on riittänyt
jo muutaman lokakuun osalle. Kenet menetän ensi lokakuussa? Sinutko?
Pitääkö niin olla, kunnes lehtoni on paljas?
Sinä tiedät parhaimman ystäväni — olen menettänyt hänet. Nyt, nyt,
lokakuussa. Syyttä, suotta, turhan tähden! En tiedä, en ymmärrä. En
kai ollut hänelle minkään arvoinen. Hän oli minulle kaikki kaikessa,
oli enemmän kuin sisar, sillä hän oli ymmärtäjäni työssä. Tuskin
oli ajatusta, jota emme olisi jakaneet, tuskin hetkeä, jolloin ei
toinen olisi ollut toisessa läsnäoleva. Etäisyyksien päässä tunsimme
toistemme hyvien ajatusten seuraavan toisiamme. Kirjeet eivät kulkeneet
välillämme, mutta ajatukset menivät kirjeistä ja ne riittivät. Me
tunsimme salaperäisellä tavalla, milloin toisen oli hyvä, milloin paha
olla. Toisen onnelliset työpäivät olivat toisenkin onnellisia työpäiviä.
Tänne rantaan me usein tulimme hetkeksi hengähtämään, kun ajatuksemme
olivat väsyneet työstä. Minun puutarhassani on paljon kukkia, mutta
vielä paljon enemmän muistoja, muistoja levähdystemme hetkistä. —
Minä tunsin, milloin hän lähestyi porttiani — sellaisinakin aikoina,
jolloin hän tuli aivan odottamatta. Minulle vain yhtäkkiä tuli halu
mennä ikkunaan, tai aidalle, tai tielle. Ja siellä hän tulikin eikä
ensinkään ihmetellyt, että olin häntä vastassa. Silloin kuitenkin
ihmettelimme, kun hän kahta viikkoa aikaisemmin, kuin oli ajatellut,
palasi ulkomailta ja keskellä rankkasadetta tuli tänne — juuri tänne,
minun seisoessani räystään alla pitämässä sadetta. Hän tarttui
takaapäin käteeni ja naurahti. Me nauroimme molemmat. Vai oli siellä
Keski-Euroopassa ollut niin hirvittävän kuuma, eihän täällä meillä
koskaan ollut liian kuuma, suloinen maa tämä Suomi! Ja me seisoimme
räystään alla ja nauroimme kuin vallattomat lapset ja rupesimme sitten
puhumaan töistämme.
Hänellä oli ihmeellinen käsi. Sen kosketuksella oli suorastaan
lääkitsevä vaikutus. Kun hän esimerkiksi joskus oli asettanut kääreen
polttavalle päälaelleni, niin tiesin, ettei vesi siinä vaikuttanut
ihmettä, vaan hänen tuoksuva ja lempeä kätensä. Kenelläkään ihmisellä
ei ole sellaisia käsiä. Näillä käsillään hän soikin minulle ne
säästeliäät hellyydenosoitukset, jotka meidän välillämme tulivat
kysymykseen. Jonkin kerran hän pujotti molempien käsiensä sormet
sormieni lomiin — se tapahtui silloin, kun jokin työ oli tullut
valmiiksi ja me olimme erikoisen iloisia. Joskus aamuyöstä minä heräsin
unesta ja minulle tuli voimakas mielikuva, että hän kerran sulkisi
silmäni kuoleman uneen. Hyvillä armailla käsillään hän sen tekisi,
ilman kyyneliä — ja minun uneni olisi suloista ja syvää.
Kuinka on mahdollista, että tällainen ystävyys särkyy? Olen kysynyt ja
kysynyt. Olen sadatellut ihmisten juonia, olen syyttänyt inhimillisen
luonnon kehnoutta. Olen syyttänyt itse Jumalaa ja nähnyt edessäni
tyhjyyden.
Tyhjää täällä on, sitten kun hän lähti. En näe taivaan sineä, en
osaa iloita auringosta, en mistään. En käynyt katsomassa kurkiakaan,
vaikka kuulin niiden muuttohuudot. Ja tämä oli ennen juhlallisinta,
mitä tiesin. Yhdessä hänen kanssaan me juoksimme vuorelle katselemaan
kurkien auraa. Milloin näimme linnut aivan likeltä, milloin kaukaisena,
pois häipyvänä jonona! En tänä vuonna mennyt niitä katsomaan,
vaikka kuulin huudot. Sydäntäni kouri ja kirveli ja minä ajattelin:
minkälaiset ovatkaan ne ihmiset, joihin ainoa ystäväni minut vaihtoi?
Enkä minä enää luota ystävyyteen, enkä mihinkään. Sinustakin ajattelen
nyt: jahka tulee uusi lokakuu, sinäkö silloin vaihdat minut muihin?
Hän tuijotti minuun polttavin silmäterin. Käänsin pois katseeni.
— Näetkö nyt, sanoi hän, — sinä vaikenet.
Tartuin vaistomaisesti hänen käteensä ja aloin johdattaa häntä. En
oikeastaan tietänyt minne. Olin itsekin johdatuksen tarpeessa, sillä
minä en voinut taata, ettei lokakuu vastakin tekisi tuhojaan hänen
puistossaan.
Seisoimme omenapuiden alla. Seisoimme kumpikin mietteissämme. Olimme jo
ikäänkuin loitonneet toisistamme. Mutta yksinäistynyt omenapuu piteli
hellävaroen ylhäällä oksiaan, jotka hehkuivat kuin kulta ja purppura.
Yhtäkkiä nuori ystäväni havahtui, sanoi, että asemalle jo oli kiire ja
kiitti minua siitä, että tulin. Hän hymyili vakuuttaessaan, että olin
antanut hänelle paljon.
Minua vilutti. Mitäpä olisin antanut. Lokakuunsa on kullakin.
— Autoit minua näkemään yksinäistyneen puun, sanoi ystäväni. — Vasta
nyt sen näin.
Molemmat loimme siihen katseemme. Syysaurinko valoi säteitänsä sen
voitolliseen yksinäisyyteen.