Tuuli ajeli vaahto-palloja, kevyitä kuin höyhenet Korjan nuoren isännän
jalkoihin, hänen siinä seisoessa rannalla tähystelemässä selälle.
Kapeat vaahtoseppeleet reunustivat niitäkin pitkiä loivia laineita,
jotka suurella ulapalla olivat temmeltäneet temmellyksensä ja jotka
täällä lahdenpoukamassa asettuivat levolle niinkuin vanhukset vaarin-
ja muorinpäiville tullessaan. Hänellä Lauri Korjalla, oli toki pitkältä
sinne, ne olivat parhaat temmellykset vasta edessäpäin. Ja ehkäpä
juuri käsissä: näytti olevan tämänpäiväisestäkin retkestä tulossa
hauska leikki. Ilma oli sen makuista. Hän oli jo oppinut tuntemaan
merenrantaa, tätä Elsan kotiseutua, sen verran että ymmärsi noiden
vihreiden soimujen tietävän myrskyä. Noin ne kiemuroivat meressä
niinkuin mitkäkin revontulet.
Hyvä oli, myrskyhän se oli kaikkien trokarien paras liittolainen,
myrsky ja kirkkoaika. Ja parempaa kirkkoaikaa tuskin sopi ajatella kuin
tämänpäiväinen: lähetyssaarnaaja Kiinassa, kolehti Kiinan-lähetyksen
hyväksi — hahah, se tuli kaikki kuin tilattu juhlapäivällinen
hotellissa! Kyllä Eerikki Kuupan moottori vie, kyllä sillä ovat ne
hevosvoimat, mitkä tälläkin myrskyllä. Ja Elsa on siitä hyvä, ettei
turhia pelkää. Elsa on muutenkin hyvä, aikamoisen taistelun takana
oli tyttö, mutta nyt hän on oma, nuolkoot näppejään tohtorit ja
agronomit: Elsa on hänen, Lauri Kuupan! Ja hänellä on Korjan nimikin,
ja perillinenkin on jo tiedossa. Tulkoonkin vain poika eikä tyttö.
Elsa luulee tulevan tytön. Mutta Kuupan suvussa on aina ollut poikia,
senpä tähden ei heille ole riittänyt taloja, senpä tähden tämä Elsa
ja tämä Korja tulivatkin hänelle, Lauri Kuupalle, kuin taivaasta. Kun
vain pääsisi eroon anopista ja kälystä! Mutta he istuvat pikkurivissä
toisella puolen pihaa eivätkä omenapuut ole korkeita puita. Niiden
takaa näkee, mitä tahtoo ja näkee sellaistakin, mitä ei tahdo nähdä.
Näkee alituisesti kahdet tummat silmät kiinni ruudussa. Tällä Korjan
suvulla on silmät kuin palavat hiilet.
Helkkarissa, aikamoinen myrsky taitaa riehua ulapalla! Lieneekö
tuhoutunut laiva, kun tuollaisia puunkappaleita ajaa laineilla.
Kunpa ei olisi tullut luvattua apteekkarille... Mutta hänen suunsa
tuntee eron hyvän ja huonon tavaran välillä ja sama on laita hänen
vieraittensa. Niin, ja tuleehan siinä voittoakin, kun vie yhtaikaa
kolmesataa litraa.
On hyvä saada tavaraa vähenemään kotoa. Se on se Elli aikamoinen
pentu haistamaan jälkiä. Se se on oikea hengenhaistaja. Tulee lähelle
ikäänkuin antaakseen suuta, levittää sieraimensa ja yhtäkkiä ovat
silmät suuret ja nauravat ja sormi sojottaa kuin toruvalla opettajalla.
Hitto vie, siinä on sellainen tyttö, että mieli panee vetämään syliinsä
yksin tein. Mutta silloin hän kivahtaa: hyi, olet juonut, mene metsään!
Se sellainen ei kuitenkaan olisikaan mitään, mutta tässä tuonnoin,
kun hän keskellä yötä hyppäsi sisään ovesta Laurinpäivä-vieraiden
joukkoon ja pyyhkäisi lasit lattialle, niin että aineet lainehtivat,
ja nauroi ja sähisi, että tätä tapaa ei pidetä Korjalla, tämä talo
ei ole mikään Kuuppa! Sussiunatkoon, lettiniekka, mikä sinut mammasi
viereltä tänne toi, revin vaatteet päältäsi ja pidän kuin piikaletukkaa
— ajatus kuin tulen liekki leimahti Laurissa, mutta kun he kaikki
jo olivat höyryssä, niin tyttöpä saikin riehua ja mennä ja kukapa
hänet pimeässä kiinni otti. Eikä asiasta edes kehdannut jälkeenpäin
puhua. Toiset luulivat nähneensä vain pikkuäijiä eikä ensinkään mitään
Elliä — kuinka hän nyt olisi uskaltanut! Mutta kyllä Korjan isäntä
sen tunsi, että hänen kallossaan reikä oli. Eivätkä pikkuäijät lyö
reikiä. Elli oli mennessään viskannut häntä lasilla, tai pullolla,
siinä uskossa hän vain oli. Ja jotakin lienee tietänyt Elsakin, koskei
ollut viikkokausiin puhunut äitinsä ja sisarensa kanssa. Elsa oli toki
järkevä, aina miehensä puolella, niinkuin sopikin. Hyvä hän oli joka
suhteessa. Mutta tästä Laurinvieton aaveesta eivät he olleet mitään
puhuneet, Elsa oli vain aamulla vetäissyt haavaan jotakin voidetta ja
hyvin tuntui parantuvan. Joskus täytyi Elliltä onkia, oliko hän todella
käynyt pahanteossa, vai olisivatko vierailta itseltään menneet lasit
permannolle.
No niin, kai tässä vähitellen vakiintuukin, kun vuosia karttuu ja
poikakin tulee. Parasta, ettei poika opi juomaan.
Ja kun Lauri Korja ajatteli lastaan, niin hänen mieleensä samalla
johtuivat Korjan vainiot ja eläimet, ja lämmin läikähti hänen
rintaansa. Se on sentään asia; lapsi, noin jo syntymättömänä. Aina
johtui mieleen, että vuoden perästä se jo jokeltaa kätkyessä. Ja
kymmenen perästä se jo kävelee isän kanssa pelloilla.
Mahtoiko olla mitään perää siinä, että juominen menee perintönä
jälkeläisille? Elsa luki kaikenlaisia kirjoja. Mutta ilmanaikojaan
panivat pelotuksia kirjoihin.
Vaan jopa viipyi tänään Kuupan »Jehu». Oliko tuolla etempänä tosiaan
niin kova tuuli? Kohina kyllä kävi puissa ja silloin tällöin vinkuikin,
mutta niemi suojeli Korjan lahdenpohjukkaa, täällä ei sittenkään
tiennyt, miltä aavalla näytti. Toki sentään jo näki Marjasaaresta, että
meri oli nuolemaisillaan sen mennessään. Vaahtopäät vyöryivät niska
niskassa niinkuin satapäinen lammaslauma, jota sudet ajavat takaa.
Rannassa pärskyi, ikäänkuin kalliolla vakituisesti olisi seisonut
joku, joka heristeli nyrkkejään ja teki hullun hyppyjä. Aurinko meni
pilvimöhkäleiden taakse. Outo, vihreä hämärä peitti maan. Sadekuuro
ratkesi irti saaren lähettyvillä ja syöksyi veteen.
Että tulikin luvattua apteekkarille. Jos olisi joku muu, niin ei
viitsisi tällaiseen ilmaan. Mutta entä jollei »Jehu» tulekaan?
Jaa-ah, tämä ilma totisesti ei houkuttele ihmisiä kirkkoon, vaikka
pöntössä seisoisi lähetyssaarnaaja ihmissyöjien maasta! Jaahah,
mennä hytkyttääpä siinä sentään joku rattaillaan ja koirakin juoksee
perässä. Mattilan vanhukset taitavat olla, nehän ovatkin ahkerimpia
kirkossakävijöitä. Mutta monta markkaa Kiinan lähetykselle tuskin
tänään heruu. Pitääpä antaa joku seteli tyttöjen käteen haaviin
pantavaksi. Ehkäpä sitten paremmin saa heidät lähtemäänkin.
Nuori Korja kopeloi kukkaroaan ja kääntyi taloa kohden. Ohhoh, hatun
vie päästä! Ja vaahtoa lentää kuin sataisi lunta. Luntapa se taitaa
ollakin. Tulisiko näin aikainen talvi? No, Ellihän siinä juoksee,
mikähän nyt on, kun noin kiirehtii rantaan.
Tyttö tulee kirkkopuvussaan, pidellen toisella kädellään olkihattua,
toisella painaen alas helmojaan, joita tuuli pullistaa. Hän huutaa
jotakin, mutta sanoja ei kuule. Samassa helähtää kellonläppäys
ikäänkuin jossakin kaukana. Toinen läppäys, yhteensoitto — kaukaa
sekin. Vai sitä Elli sanoo, että kirkkoon. Vai käski äiti sanoa.
Mutta meillä on tässä Elsan kanssa hiukkasen muuta ohjelmaa. Vai hyvä
saarnamies. No, sehän on hauskaa. Kyllä kai sinne väkeä tulee, kun on
niin hyvä saarnamies. Menkööt nyt kaikki Korjasta, tässä on kymppi
haaviin isännän ja emännän puolesta. Kun sattui niin ikävästi, että
tuli sitä muuta ohjelmaa. Ei muuta kuin vieraita vain. Lupasivat
moottorilla lähteä tulemaan, vaikka eihän sitä tiedä, kun näin tuulee.
Mutta täytyy kuitenkin olla kotona, jos niinkuin tulisivat. Elsan
tuttavia vain, eikö Elsa ole puhunut?
Hän ojensi Ellille seteliä. Tyttö ei kuitenkaan jättänyt, häntä rauhaan.
— Sinä lähdet kai itse moottorilla? tiukkasi hän, suupielet hymyssä.
— Mitenkä niin? Odotan vieraita, johan sanoin. Pidä kiirettä, etkö
kuule, että soitetaan. Mitä katselet? Tätäkö arpea? Vai tiedätkö siitä
jotakin? Älä naura, ettei tulisi riitaa näin pyhäaamuna.
Tyttö vain ei lähtenyt. Tumma hame pyrki ylöspäin kuin ilmapallo ja
valkoiset alusvaatteet hulmahtelivat.
— Kenelle Elsa panee evästä? Näin kellarin edessä.
— Mistä minä tiedän kenelle Elsa panee evästä. Mitä sitä minulta urkit.
Olisit kysynyt sisareltasi.
— Elsa ei ole puhunut minulle ja äidille sitten nimipäiväkestien.
Olkoon mykkänä siihen asti, että puhuu.
Lauri Korja lähenee tyttöä ja nipistää häntä leuasta.
Hänellä on sellainen mukava pyöreä leuka, juuri yhtä pieni kuin Laurin
oma peukalo, ja valkoiset hampaat.
— Eikös sanassa sanota, että pitää sopia riitaveljen kanssa — mitä?
Vieraitaan varten kai Elsa ruokaa laittaa.
— Ei, ne ovat matkaeväitä! sanoo Elli ja kurottautuu varpailleen. Ja
sitten hän koettaa puhua pitkän lankonsa korvaan.
— Sinä menet moottorilla ja minä tiedän, minne. Ja minä tiedän, mitä
te rupeatte tekemään, kun me olemme lähteneet. Ja minä tiedän kaikki.
Mutta älkää tehkö sitä!
Lauri Korja oli hellittänyt kätensä tytön leuasta ja pusersi sen
nyrkkiin. Hilliten suuttumustaan hän kysyi, mitä tyttö luuli
tietävänsä, oliko hän poliisien palkkaama urkkija, oliko hän... Niin,
senkin hän kysyi, oliko hän viskannut häntä otsaan. Juuri niin. No,
koska, senhän hän itse parhaiten tiesi.
Mutta Elli ei vastannut tähän, ajatteli nähtävästi vain jotakin omaa
sanottavaansa. Nuori isäntä puolestaan ajatteli, ettei hän tässä rupea
asumaan tuollaisen valvonnan alaisena. Hän panee myytäväksi koko talon,
jos niiksi tulee, on niitä toki muualla paikkoja, missä saa elää
rauhassa. Ja Elsa ymmärtää sen, vaikka onkin tähän Korjaan kiintynyt.
Jo nyt perhanaa, että tuollainen pieni itikka saa häntä näykkiä ja
pistellä. Lauri Korja tarttui tytön olkapäihin, käänsi hänet tielle ja
sysäsi hänet menemään. Silloin tuli suuri läiskä vaahtoa, siitä riitti
molempien kasvoille. Ja heidän pyyhkiessään pois vaahtoa, muistivat he,
mitä jo olivat unohtamaisillaan.
— Noh, Elli, ollaankos ystäviä? sanoi lanko. — Rauhan kämmen tuohon.
— Kyllä, kunhan vain lopetat, vastasi tyttö.
— Lopetan? kivahti mies. — Mikä minun pitäisi lopettaa?
— Tiedät kyllä, tiukkasi tyttö.
— Hävytöntä! puhalsi toinen tulemaan. — Olenko minä isäntä vaiko sinä?
Tyttö keskeytti:
— Minä olin hakemassa vasikoita karjakon kanssa. Toissailtana, kun
olivat päässeet karkuun. Me löysimme vanhan riihen luota litran mitan.
Ja siellä kumisee yhdessä kohden maa, niinkuin sillalla kävisi. Ja
sen tietää karjakkokin. Ja tietävät muutkin... Noh, tuossa Elsan
tuttavat nyt tulevat. Jehuhan se on. Ja Eerikki! Kuka lienee tuo toinen
öljytakkinen.
Vähältä piti, ettei Lauri Korja lyönyt Elliä. Mutta hän sai heti toista
ajattelemista. Moottori heilahti esiin pärskeestä ja upposi heti
aaltojen kuiluun. Sen käynnistä ei kuulunut mitään, sen sijaan toi se
mukanaan koko meren kohinan: vonkunaa, läiskähtelyä, vihellystä. Vaan
Jehupa ei ollut tietääkseen, eheänä nousi ja laski. Ja suu naurussa vei
Eerikki käden ohimoilleen. Pystyssäkin pysyi mies, vaikka meri meni
ylitse.
— Terve, terve, huusi Lauri eteensä. — No, naiset kai ovat jänistäneet?
Niin kai, kun tuli tällainen ilma.
Elli nauroi. Vai jänistivät naiset, vai! Hänellä oli vielä yksi asia
sanottavana, äiti oli lähettänyt hänet pakiparastaan sitä varten. Hän
oli yrittänyt puhua siitä Elsalle, mutta Elsa ei päästänyt likelleen.
Elsa olisi saanut olla hänelle, Ellille, kiitollinen, että hän viitsi
mennä hummaavien miesten joukkoon pitämään järjestystä. Elsan oma
tehtävä se olisi ollut. Ja nyt hän oli näin suutuksissa: ei sanaa
puhunut viikkokausiin. Ja niinkuin he ennen olivat pitäneet toisistaan.
Eihän heitä ollut kuin he kaksi. Itkettämään rupesi, kun sitä ajatteli.
Vaan Elli nauroi. »En ikänä minä mene naimisiin», päätteli hän ja
ponnisti pysyäkseen paikalla. Äiti tuli jo rakennuksen nurkalle ja
viittasi häntä. Taisivat taasen soida kirkonkellot. Mutta soikoot:
eiköhän Lauri sentään hätkähdä, kun kuulee sen yhden asian! Mutta
entä jos hän sen tietää eikä välitä? Mistä hän sen tietäisi! Äiti
vain oli näkemässä. Samassa syöksyi tytön niskaan vettä ikäänkuin
ammeesta kaataen. Hän oli heti paikalla märkänä pintaa myöten. Vaatteet
liimautuivat kiinni ruumiiseen. Satoi. Niemeltä erottautui risahdus.
Puu kaatui saunan vierustalle aidan yli. Se oli pieni keikaus vain.
Heidän vanha koivunsa! Elli unohti, että hänellä vielä oli jotakin
sanottavaa ja juoksi tuulen mukana. Hii-hii-huii! Hii-ih!
Äiti ja Elsa seisoivat lasieteisessä. Elsan kädessä oli voileipäkäärö
ja hän tuijotti porraskiveen, josta sadesäikeet kimposivat takaisin.
— Tuohon kiveen noin, sanoi äiti hiljaa. — En ole koskaan astunut tästä
ohi, ilman että olen sitä muistanut. Sano sinä, Elsa, se miehellesi.
Ehkä hän sitten ymmärtää, minkätähden minä en suosi väkeviä. Kaikki
nämä vuodet olen rukoillut tyttärilleni raitista miestä, vaikka miten
köyhää, mutta...
Elsa nosti päänsä ja hänen silmänsä leimahtelivat. Ja sitten sitä tuli.
Lauri ei ollut juoppo, hävytöntä oli sitä tulla hänelle sanomaan.
Äiti oli rukoillut hänelle sellaista kuin opettaja Mustonen, tai
se vaaleatukkainen puuseppä, tai... Ei kiitoksia, hän oli valinnut
oman makunsa mukaan. Olihan siinä ollut valitsemisen varaa pappeja,
tohtoreja, ylioppilaita ja kaiken kaltaista. Sopii Ellin ottaa opettaja
Mustonen, Ellihän on niin raitis, ettei uskalla syödä leipääkään.
— Menkää nyt jo kirkkoon, aurinkokin jo paistaa! pääsi nuorelta
emännältä kuin voihkaisu.
Ja hän vaipui penkille, piteli sydäntään ja tunsi syntymättömän
lapsensa läsnäolon. Kuin unessa viittasi hän omaisiaan menemään ja jäi
yksin. Se oli tuskaa ja onnea tämä. Poika siitä tulee. Musteni silmissä
ja suuhun nousi ilkeä kuvotus. Mutta kunhan se sitten onkin tässä hänen
käsivarrellaan! Hän kasvattaa siitä kunnon ihmisen. Äitikin on sitten
tyytyväinen. Näin hän istuu ja laulaa lapselleen. Iltarukouksenkin hän
sille lukee. Siitä onkin kauan, kun hän on lukenut iltarukouksen.
Hän kuuli kirkonkellojen soivan. Aurinko paistoi häneen. Läpi kirjavien
lasiruutujen näkyi, kuinka lehdet lentelivät pihamaan sannalla. Orvokit
katsoivat lavasta suurina ja viisaina. Niin hyvä hänen oli siinä olla,
että hän olisi tahtonut jäädä siihen ainiaaksi. Mutta nyt tulivat
miehet rannasta ja samassa katsahti hän porraskiveen ja ymmärsi, mitä
hänen äitinsä oli mahtanut läpikäydä silloin, kaksikymmentä vuotta
sitten. Jotakin sellaista kuin jos nyt Lauri makaisi tuossa kylmänä.
Hirveää! Pois sellaiset ajatukset!
Ja hän oikaisi hameensa poimuja paikalleen, meni miehiä vastaan ja
kuunteli naurussa suin, kun he kertoivat, millainen myrsky oli ollut,
ja miten Jehu oli sen kestänyt. Ei sellaista myrskyä tulekaan, jota ei
Jehu kestä! Kun Lauri rupesi hankaamaan kenkiään porraskiveä vasten,
niin Elsa pyysi häntä keittiöön, ja jota likemmä kulmaa hänen jalkansa
tuli, sitä levottomammaksi Elsa kävi. Täytyi sanoa Laurille, mitä siinä
kiven ääressä oli tapahtunut, ettei Lauri syydä siihen likaa. Eihän hän
voi tietää.
Lapsi, lapsi, pieni syntymätön, se se teki äidin niin turhanpäiväisen
herkäksi! Mutta mikä mallitalo tästä sitten tuleekaan! Ja entä jos
heittäisi juomien viljelyäkin vähemmäksi. Vaikkapa tykkänään poiskin.
Nyt vain vähän haukattavaa miehille ja sitten kiireesti matkaan. Hyvä
on, että vanhan riihen taustakin tyhjenee, kyllä se täällä tiedetään,
mitä siellä on! Ja parasta on, ettei sinne enää mitään tuodakaan.
Onneksi on myrsky hellittänyt.
Nousi tulinen kiire. Hevonen pantiin aseihin ja miehet hävisivät
metsikköön. Sillaikaa valmisti nuori emäntä ateriaa. Olipa hyvä, että
talo oli saatu tyhjentymään näin tyystin. Kyllä kai siinä sentään
muutkin vainusivat jotakin paitsi äiti ja Elli. Elsan kädet vapisivat.
Koira oli tiellä, kissa oli tiellä. Ja mikä tuon navettatytönkin
yhtäkkiä tuohon toi? Hänelle oli tullut vieraita ja hän pyysi
emännältä sokeria lainaksi. Niin, olihan niitä navetan puolella
muitakin, jotka eivät olleet menneet kirkkoon. Äidit eivät päässeet
pieniltä lapsiltaan. Kunhan vain ei joku hiipisi vanhan riihen taakse.
Miehet varmaan muuttavat varastot muualle. Kunhan ottaisivat kaikki
mukaansa! Tai vaikkapa kaataisivat maahan, mitä eivät saa mahtumaan.
Tällainen työ olisi suoritettava pimeällä, niinkuin ennenkin. Niin ja
porraskivestäkin täytyy laasta pois multa. Elsa Korja olisi mielellään
lähettänyt jonkun muun sitä tekemään, mutta eihän ollut muita. Niin hän
kyyristyi suuren vanhan kiven ääreen. Oliko siinä verta? Ei toki, märkä
se vain oli. Laurille täytyy kertoa, mitä tässä tapahtui, sen olisi
voinut kertoa aikaisemminkin. Silloin olisivat kestit ehkä muuttuneet
toisenlaisiksi. Olipa onni, että ilma näin rauhoittui. Heidän täytyisi
päästä lähtemään ennenkuin se taasen yltyy. Kolme päivää myrskyä, se
on taksa täällä! Miksei tuo kivi edes kuivu? Aina vain pysyy tummana
niinkuin silloinkin. Ymmärtäisipä senkin, miksi juuri tänään on tuon
tapauksen vuosipäivä Ja lisäksi kahdeskymmenes. Elli syntyi isän
kuoleman jälkeen. No niin, kylläpä hän tänään on lapsellinen kaikkia
muistelee ja sovittaa näihin aikoihin.
Vihdoin viimein miehet tulivat, rattaat täynnä jyväsäkkejä. Metsässä
oli kaatunut puita, kertoivat he. Viivytti työtä, kun täytyi raivata
runkoja pois. Ei, ei tässä nyt ole hätäpäivää, ilmahan on varsin
kaunis, kyllä Jehu kestää.
— Elsa hoi, etkö tänään annakaan ryyppyä? Niin, ja kai matti on
täytetty.
Elsa avasi kaapin oven. Hän oli hiukan ajatellut, ettei enää annakaan
ryyppyä. Pienen syntymättömän tähden hän sellaista oli päätellyt.
Täytyihän siitä kuitenkin ensin neuvotella Laurin kanssa, ei sellaista
niin äkkiä voinut panna täytäntöön. Mutta se täytyi sanoa Laurille
ennen lähtöä, mitä oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten. Elsasta
tuntui hyvin tärkeältä, että hän saisi tietää sen ennen matkaa. Häntä
poltti paha omatunto, kun hän ajatteli, että he jo puoli vuotta olivat
olleet naimisissa, eikä hän ollut kertonut miehelleen tuota Korjan
perheen synkkää muistoa. Hän lensi tulikuumaksi, kun hän pyysi miestään
hetkeksi makuuhuoneeseen. Laurilla ei olisi ollut aikaa. Hän veti
paksua villapaitaa päänsä yli. Mutta sitten hän kuitenkin tuli. He
seisoivat uusien, kiiltävien rautasänkyjen edessä, ja muurinkorvalla
naksutti herätyskello.
— No? sanoi mies ja silmäsi ulos.
Huone kävi äkkiä harmaaksi kuin hämärässä. Elsa tavoitti Laurin
käsivarsia ja etsi päälleen nojattavaa, voidaksensa sanoa tuon raskaan,
vaikean asian. Lauri ei heti kuullut. Ja Elsa korotti ääntään, katsoi
häneen hätääntyneenä ja kertoi uudelleen.
— Sinä et ole sitä tietänyt. On ollut paha, etten ole sitä sanonut.
Tänään tulee kaksikymmentä vuotta. Isä kaatui juopuneena ja löi päänsä
porraskiveen. Oli ollut vieraita. Minun isäni joi silloin tällöin.
Siihen hän kuoli. Halveksitko minua nyt?
Elsa purskahti itkuun. Mutta Lauri nosti ylös hänen päänsä, suuteli
häntä ja nauroi.
— Olenhan minä sen tiennyt, sanoi hän. — Sen kuulin jo ennenkuin
sinua tunsinkaan. Mitä se nyt sitten on. Älä sinä itke, en minä niin
turhanaikainen ole. Äläkä ole täällä huolissasi. Vietämme illan
apteekkarilla ja huomenna olemme kotona. Ja usko minua: poika siitä
tulee. Mikä pannaan nimeksi?
Viime sanat hän kuiskasi. Elsa auttoi öljytakkia hänen ylleen, kantoi
eväslaukun rantaan ja heilutti kättään etenevää alusta kohden. Se
nousi tarmokkaasti aaltojen harjalle ja laski varmana pohjalle.
Nopeakulkuinen se oli, Jehu. Laurin vastaus Elsan arkaan ilmoitukseen
oli jättänyt mieleen oudon tunteen. Kuinka hän olikin saattanut nauraa?
Aavistiko hän Elsan olevan surullisen, kun hän äkkiä tuli moottorin
perään, pani kädet torvelle ja huusi rannalle, ettei Elsa siinä vain
kylmettyisi.
Silloin nuori vaimo vielä nosti kättään, kääntyi ja astui taloa kohden.
Kellastuneet koivunlehdet riensivät hänen edelleen, ne muodostivat
piirin ja pyörivät pihamaalla. Emäntä kääntyi äkkiä ympäri. Moottori
oli jo päässyt sille kohdalle, missä aava meri painoi päälle. Siinä
täyttivät vaahtopäät kokonaisen vyöhykkeen. Jehu upposi niin, ettei
sitä näkynytkään. Elsa Korju piteli molemmin käsin sydänalaansa.
Päivä kului sentään jotenkuten. Joku talonväestä seisoi aina
tähystelemässä ulapalle, ikäänkuin hänet olisi siihen palkattu. Emäntä
ei mennyt ikkunaankaan, kyseli vain hilpeästi uutisia kirkosta. Hän ei
kuunnellut, mitä tytöt kertoivat, mutta nauroi, kun muut nauroivat.
Vai ovat puhelinlinjat poikki — sen hän kuuli. Hänen teki mieli lähteä
äidin puolelle, hän istuutui kuitenkin penkille ja kyseli samoja
asioita, joita juuri oli kysynyt. Illansuussa kerrottiin, että tyhjä
vene ajelehti lahdella. Silloin hän meni ulos muiden mukana. Tyhjä
vene siinä oli. Ehkä se vain olikin irtaantunut laiturista. Ja nyt jo
saattaa rauhoittuakin, sillä nyt Lauri ja Eerikki alkavat olla perillä.
Myrsky kuitenkaan ei rauhoittunut. Kotilahti kiehui ja vellosi.
Sadekuurot eivät pudonneet pisaroittain, vaan pilvittäin. Ryskyi
ikäänkuin metsät olisivat kaatuneet ja kalliot syöksyneet päällekkäin.
Huii-hiuu! Tuulella oli monenlaisia ääniä. Nousiko katto ilmaan?
Elsa Korja karkasi vuoteesta ja meni ikkunaan. Pilkkosen pimeä! Vesi
piiskasi ruutua. Ei mitään voinut erottaa. Onnettomat ihmiset, jotka
nyt ovat merellä! Moni on täältäkin päin. Toki hänen miehensä jo istuu
lämpöisessä ja katon alla. Apteekkarilla pidetään hauskaa, lauletaan ja
soitetaan.
Salamoiko? Vuoroin pimenee, vuoroin lentää valoisaksi. Hän kuvittelee!
Tässä yksinäisyydessä tulee hulluksi. Miksi hän oikeastaan on
suutuksissaan äidille ja Ellille? Syyttä suotta. Jos koettaisikin
lähteä heidän puolelleen. Miksi koira haukkuu?
— Enhän toki ole yksin! kuiskaa Lauri Korjan nuori vaimo samassa.
— Sinä lapseni olet luonani, olet enemmän kuin koskaan. Teillä
syntymättömillä, teillä on halu valoon ja onneen. Meillä syntyneillä,
meillä on veto pimeään ja pahaan. Jumala, Jumala...!
Hän oli tuskin päässyt takaisin vuoteeseen, kun koira taasen haukkui.
Käveltiinkö pihamaalla? Selvästi siellä liikkui lyhty. Ellin ääni...!
Mitä oli tapahtunut?
Lauri! Onnettomuus! He ovat hukkuneet — varmaan niin on.
Ja hän sai vaatetta ylleen, kiskaisi auki ovia ja tuli ulos. Oli kuin
porraskivi hänen jalkojensa alla olisi parahtanut. Hän ei enää kuullut
tuulta, hän kuuli vain sydämensä jyskyttävän. Hänelle ei tarvitse sitä
sanoa, eikä häneltä tarvitse sitä salata, hän tietää sen! Kengännauhat
ovat auenneet ja takertuneet jalkoihin. Kuka siinä kuljettaa lyhtyä?
Hän erottaa, että siinä on hevonen ja rattaat. Elli hyppää rattailta.
Elli kietoo kädet sisarensa ympäri ja kuljettaa häntä äidin puolelle.
— Minä tiedän kaikki, he ovat hukkuneet, puhui Elsa. — Herra Jumala,
näinhän minä, kuinka moottori vaipui eikä enää noussut. Sano, sano
kaikki, mitä tiedät.
Elli auttaa häntä portaissa. Hän vapisee.
— Eihän mitään tiedä varmuudella. Lähden sinne voudin kanssa. Ei, et
sinä voi tulla. Rakas, rakas Elsa, jää tänne äidin luo. Muista lastasi.
Niin, lapsi, Laurin lapsi! Hän muistaa ja käy yhtäkkiä voimakkaaksi.
Pienellä syntymättömällä on oikeus valoon. Silmänräpäyksen ajan hän
näkeekin kaiken elämän valon. Korjan pellot kangastavat häikäisevinä:
siinä on työssä ihmisiä ja hevosia ja koneita. Leivo laulaa, lapsi
astuu hänen vierellään... Samassa valo häviää. Mutta niin synkkää ei
tarvitse olla kuin hän uskotteli. Eikä olekaan. Mistä hänelle sellainen
ajatus tulikin, että olisi tapahtunut jotakin!
Äidin keittiössä istuu kalastaja, Huuperi, ja äiti seisoo hänen
edessään. Äidin kasvot eivät tiedä hyvää, mutta Huuperi on
läpitunkematon. Hän luo sisaruksiin kovan katseen ja kun nuori
emäntä tiukasti häneltä kysyy, mitä hän tahtoo, niin hän sanoo, että
pirtulaiva hukkui. Silloin ovat sekä äiti että nuorempi tytär hänen
kimpussaan ja hukkuneen vaimokin huutaa, ettei se ole totta. Sellainen
jo harmittaa miestä, joka tällaisella ilmalla on tullut tuomaan tänne
sanaa. Hän lyö lakin päähänsä ja nousee. Silloin naiset kaikki ovat
häntä pyytämässä puhumaan.
— Hukkuivat, toistaa hän ärtyneesti. — Jehu oli Jehu, mutta menipä
sittenkin. Monet kerrat on päässyt etsiviä ja jumalanilmaa pakoon.
Mutta kerran jokainen kuitenkin kiinni joutuu. Tohtoria — mistä
hänet otti, kun linjat olivat poikki. Vai ei ole totta, vai ei
ole mahdollista? Menkää katsomaan, onko totta! Siellä makaavat
kanisteriensa päällä, öljykangas peittona. Kyllä siinä koetettiin
keinotekoista hengitystä ja pirtuakin annettiin, mutta ei tullut
henkeä. Siinä saaren tällä puolen se tapahtui. Siinä on moni muukin
mennyt. Mitäs — kun ihmiset tahtovat mennä, niin menkööt. Oppineet ja
oppimattomat, köyhät ja rikkaat, isäntämiehet ja... Vai ei ole totta
— hyvästi sitten vain, siinä on palkkaa miehelle, joka tällaisella
ilmalla lähtee auttamaan trokareja ja vielä tuomaan sanaa kotiin.
Menkää katsomaan, sanon, eivätkö makaa kanisterilastinsa päällä,
peittonaan öljykangas. Ja sen päällä vielä meren vaahtoa kuin lunta.
Ei yhtään kyyneltä ole Korjan nuoren emännän silmissä. Hänen rinnassaan
lyö kuin moukari, lyönnit tärähtävät läpi ruumiin. Hän taipuu solmimaan
kengännauhojaan. Äiti ja sisar tuovat hänelle vaatteita. Kalastaja
riisuu öljytakkinsa.
— Ottakaa, se on uusi, sanoo hän. — Pitääkö ihmisten olla niin hulluja!
No, kun annan, niin ottakaa. Luntako täällä tuleekin.
Lumiviima vinkuu heitä vastaan.
— Lunta, toistavat Elsa Korjan huulet.
Lunta! laulaa moukari hänen rinnassaan.
Lunta! sanoo sydänkin.
Pieni syntymätön vaikenee. Hänellä saattaa ehkä nyt olla jotakin
sanomista, hänelläkin. Tätäkö varten isä ja äiti kutsuivat hänet
elämään?