Se tapahtui todella vain leikillä. Ei minkäänlaista pahaa tahtoa
ollut leikin takana. Vai voisiko olettaa kenenkään tarkoittavan
täyttä totta kahden vuorokauden nimipäivänvieton, s.o. yhtämittaisten
krapukestien, lohen-onginnan ja muun ilonpidon jälkeen. Oli syöty,
juotu, tanssittu, laulettu, käyty saunassa, uitu, purjehdittu,
loikoiltu riippumatossa ja nurmikoilla, keinuttu, painiskeltu, povattu
korteilla ja kahvinporosta, ennustettu kämmenten viivoista, kuljettu
moottorilla saaren ja mannermaan väliä — sanalla sanoen: oli keksitty
kaikki, mitä kesävieraat saattavat keksiä, kun he tahtovat pitää
hauskaa. Loppujen lopuksi oli lyöty vetoa. Eikä voitto ollut mikään
mitätön. Johtaja Suuli vain saattoi noin yhtäkkiä sanoa: no, pannaanpa
vaikka Foordi! Hän oli silloin hiukan höyryssä, mutta toiselta puolen
hänen varoissaan ei Foordi merkinnyt mitään. Ja asioitsija Söderman
suostui Foordiin, vaikka hän varmaan huomispäivänä tulisi sitä
katumaan. Niinpä ystävykset kiivaasti väitellen iskivät yhteen oikeat
kouransa ja arkkitehdinrouva Eklund vahvisti vedon kädellään, joka
kimmelsi kalliita kiviä. Siis oli lyöty vetoa, ja seura vaati, että
ryhdyttäisiin siitä johtuviin käytännöllisiin toimenpiteisiin. Niinpä
niin. Mutta miten asia oli käytännöllisesti järjestettävä?
Uskomattoman hauskaa, kuten sanottu, oli ollut. Yksi pari oli
joutunut kihloihin ja toinen oli joutumaisillaan. Naapuritalon
purjevene oli kastettu »Saaraksi», koska tässä juuri johtajanrouva
Saara Suulin nimipäiviä vietettiin. Se oli tapahtunut sillä tavalla,
että Saara-rouva paiskasi viinipullon purjeveneen kylkeä vasten
ja vierasjoukko hurrasi rannalla. Isäntäväen palkitun pystykorvan
penikat, kokonaista kahdeksan kappaletta, olivat yhtäkkiä saaneet
uudet omistajat — tosin oli alunpitäen aiottu ottaa niistä tuhat
markkaa kappaleelta, mutta nyt muodostui niiden lahjoittamisesta
erikoinen ohjelmanumero, ja onhan sekin jotakin näin kahden vuorokauden
nimipäiväkesteissä. Kaikenkaltaista huvittavaa oli siis keksitty —
näkötorniin menosta vain puhuttiin vielä ja hauskaa oli ollut.
Yksi perhe oli vierasjoukosta puuttunut ja se oli jonkin verran
hermostuttanut sekä isäntäväkeä että vieraita. Epäiltiin, etteivät
Nurmiset olleet halunneet saapua. Ja se oli paljasta ahdasmielisyyttä
ja hiustenhalkomista, sillä kyllä nyt Nurmisen piti tietää, niin
nimismies kuin olikin, että se pieni määrä juomia, mikä Suulilla
tarjottiin, oli laillisella tavalla hankittu. Ja heidän käytöksensä oli
sitä suututtavampaa, kun Elli Nurminen oli Saara Suulin luokkatoveri,
aivan niinkuin Huldi Vuorenrinnekin, joka oli läsnä, jopa keskeisenä
henkilönä. Sillä Huldihan se juuri oli laulullaan ihastuttanut seuraa.
Hän valmistautui paraikaa laulajattareksi, hänellä oli siihen aikaa
nyt, kun hän oli päässyt eroon miehestään. Mikäpä se alunpitäen oli
ollut Huldille tuo hämäläinen maanviljelijä, joka Huldilta vaati, että
hän seisoisi hellan ääressä, tuntisi talon kaikkien lehmien nimet
ja lahjoittaisi talolle perillisen! Ei Huldista sellaiseen ollut,
taiteilijaveri hänessä juoksi, mikä hullu tunne hänet lieneekään
vallannut, kun hän laivamatkalla kerran riippukoivujen lomitse näki
rannalla Karelan saunan ja kauniin vanhan päärakennuksen. Äh, omenapuut
tekevät hulluksi, kun ne näkee kukassa. Humalaan siitä tulee. Ja
tällaisessa humalassa oli Huldi luvannut rakastaa Karelaa myötä- ja
vastoinkäymisessä. Ulkonaisesti oli kyllä ollut pelkkää myötäkäymistä,
mutta sisällisesti oli Huldi tuntenut tukehtuvansa hiljaisella
maaseudulla. Omenapuiden kukinta-aika on niin lyhyt ja yhtä lyhyt itse
asiassa on ihmisen kukinta-aika. Huldi oli jo lähellä neljääkymmentä,
kun hän vihdoin pääsi eroon Karelasta, pääsi ulkomaille ja valmistautui
ensimmäistä konserttiaan varten Helsingissä.
Se on sellainen ilkeä asia tuo ensi konsertti Helsingissä. Jollei ole
sitä antanut, niin ei katsota laulajattareksi. Eikä saa oppilaita
eikä oikeastaan saa konsertteja menestymään maaseutukiertueellakaan.
Mutta arvostelijat ovat sietämättömiä, pahansuopia ihmisiä, eikä tästä
säännöstä ole poikkeusta. Näillä Saaranpäivillä oli Huldi Vuorenrinne
kuitenkin käynyt täydestä laulajattaresta. Häntä oli kannettu käsin,
hänelle oli pidetty serenaadi, kaksikin vieraista — molemmat varakkaita
vanhojapoikia — olisi kernaasti yrittänyt onneaan iloisen lesken
elämänkumppalina, jos olisi uskaltanut. »Katsoa saa, mutt'ei omistaa»,
oli Huldi merkitsevästi laulanut. Ja niinpä häntä katseltiin. Hän oli
wieniläisesti puettu, hänhän tuli suoraan Wienistä. Virkistystä hän
tarvitsi, tuo Helsingin ensi konsertti vei hermot aivan pilalle.
Mutta nuo Nurmiset! Se oli sittenkin hävytöntä, etteivät he olleet
tulleet. Jo viikkoja ennen kuin rouva sairastui, oli Saara Suuli
häntä pyytänyt ja luokkatoveri oli kiittänyt ja sanonut iloitsevansa
kutsusta. Ja nyt Elli oli päässyt sairaalasta juuri kuin varta vasten.
Mutta se oli vain Nurmisen virkaintoa. Häntä oli sanomalehdissä
kehuttu spriitakavarikointien johdosta. Ja kerran hän henkensä
kaupalla oli hypännyt spriiautoon ja pysäyttänyt sen. Kun tällaista
kehutaan julkisuudessa, niin se menee päähän. Ja nyt he molemmat
ovat niin pyhiä, etteivät näyttäydy täällä. Johtaja Suuli sanoikin
suoraan, että hänestä olisi huvittavaa, jos Nurminen poliiseineen ja
hengenhaistajineen ilmestyisi tänne ja toimisi niinkuin hänen »virkansa
vaatii». Rouva Suuli asettui sovittavalle kannalle. Eivät he itse
asiassa olisi Nurmisista paljon kostuneet. He olivat hiljaista väkeä.
Siinä se oli rouva, joka seisoi hellan ääressä, joka tunsi lehmiensä
nimet ja joka oli lahjoittanut miehelleen niin monta perillistä, ettei
liene ollut aivan helppoa nimismiehen palkalla ravita heitä.
— Se roisto — en paremmin sano — se oli, joka minunkin autoni vei!
murisi asioitsija Söderman. — Sitä en anna anteeksi, en jumaliste.
Syntyi kaksi puoluetta, toinen, joka katsoi, että nimismies
oli menetellyt hienotunteisesti, kun ei ollut tullut näille
nimipäiväjuhlille, toinen, joka piti sitä virkaintoiluna ja
tekopyhyytenä. Johtaja Ruohola ja talon emäntä koettivat lakkaamatta
toimia välittäjinä puolueiden kesken ja tämän sovittamistyön yhteydessä
sattui Ruohola lausumaan:
— Antaa heidän olla rauhassa. He ovat onnellinen pariskunta.
Mitä? Sanoiko joku »onnellinen pariskunta»? Ja koko juhlajoukko
purskahti nauruun. Lasit parvekkeen pitkillä pöydillä oli juuri
täytetty ja keskustelu lähti uudelle suunnalle. »Onnellinen
pariskunta», eikö se ollut yhtä mahdoton käsite kuin »onnellinen
ihmiskunta»? Mitä merkitsi »onnellinen pariskunta»? Sitäkö, ettei
kodissa koskaan ollut riitaa? Tai erimielisyyttä? Tai olivatko nuo
kehutut Nurmiset vakuuttaneet lapsensa sairautta vastaan? Löytyikö
vakuutusyhtiö, joka takasi aviopuolisot mustasukkaisuuden, epäluulon,
huonotuulisuuden ja sen semmoisten paholaisten varalta? Joka
tapauksessa mahtoi tuo onnellinen pariskunta olla ikävä pariskunta.
Huhhuh, taivas ilman pilviä, mikä ikävystyttävä näky! Miltä näytti
valokuva, joka oli otettu pilvettömällä säällä? Arkkitehti Eklundin
rouva väitti, ettei taiteellista ulkoilmavalokuvaa yleensä voinut
saada syntymään ilman pilviä ja että niinsanotun onnellisen avioliiton
muodosti juuri tuollainen elämä, jossa oli päivänpaistetta ja pilviä.
Niin, ja myrskyäkin tuli avioliitossa olla, huomautti taiteilija
Reitti, sai sataa tulta ja tulikiveä — sellaista oli hänen molemmista
avioliitoistaan puuttunut ja se oli pahinta, se oli arkea, sentähden
hän oli tehnyt siitä lopun. Ajatella kotia, jossa vaimo istuu ja
odottaa, vaatien miestä kellonlyönnilleen olemaan kotona: paisti
kuivaa, silakkalaatikko happanee; kun mies saapuu kotiin, ovat
rouvan silmät itkettyneet. Suurkiitos sellaisesta! Sellainen oli
Blonda, ensimmäinen rouva Reitti. Häneen oli mies todella ollut
rakastunut, mallinakin hän oli erinomainen, mutta hän surmasi rakkauden
niinsanotulla hyvyydellään, sillä, että vain hiljaisuudessa itki ja
kitui. Sellaisessa vanhenee ja rumenee, ei kelpaa malliksi eikä ole
intresantti millään tavalla. Hanna taas teeskenteli iloisuutta. Häntä
ei saanut itkemään eikä suuttumaan, vaikka olisi tullut kotiin vuotta
myöhemmin kuin lupasi tulla. Hän paistoi paistin uudelleen tai teki
siitä merkillisen hyvää sekoitusta, aina hän hymyili ja nauroi, ja
jos hänelle kiroili vasten silmiä, niin hän vain vaikeni ja odotti,
että myrsky menisi ohitse. Kerrankin hän, Reitti, taisteli sellaisessa
seisahduskohdassa, ettei päässyt aiheessaan eteenpäin, ei vaikka mikä
oli. Ei syntynyt hyvää, vaikka mitä teki — se on sellainen tulppa,
joka joskus tulee eteen, sen taiteilijat kyllä tuntevat. Silloin
täytyy löytää riitatoveri, jolle saa purkaa kiukkuaan. Silloin täytyy
heitellä vuorenlohkareita, täytyy juoda humalaan, särkeä peilejä,
lyödä rikki, mitä vastaan sattuu. — Mutta siihenpä vaaditaankin
erikoista mieltä, että tämän ymmärtää. Hanna ei ymmärtänyt, tai hän
oli niin ylpeä, ettei alentunut ymmärtämään. Hän ei tahtonut rikkoa
luonteensa klassillisia viivoja, nimittäin ei riidellä. Mutta sillä
hän rikkoi koko avioliiton. Ja hyvä olikin: tuli vapaus! Hanna oli
mennyt sairaanhoitokursseille ja Reitti asui matkustajakodissa. Blonda
ja Hanna — lehtori Lund nosti lasiaan heidän kunniakseen. Sellaisen
naisen kun olisikin saanut omakseen! Sellaisesta ja vain sellaisesta
hän oli nähnyt unta, nähnyt koko ikänsä. Mutta ei ainoaakaan sellaista
hän ollut kohdannut ja sentähden hän oli jäänyt naimattomaksi. Rouvat
Sarja ja Kaura yltyivät nyt äänekkäästi selittämään, että juuri
sellaisia »todellisia naisia» he olivat olleet. Kun he rakastuivat,
niin he olivat valmiit parsimaan sukkia ja hämmentämään vellipataa,
mutta heidän miehensä — oh, ei voinut kertoakaan, minkälaisia he
olivat olleet. Samassa silmänräpäyksessä he yksityiskohtia myöten
kuvasivat, kuinka heidän kotoinen onnensa pala palalta meni rikki
riitojen, väärinkäsitysten, epäluulon ja uskottomuuden takia. Tultiin
siihen johtopäätökseen, että koko rakkaus oli sokkosilla-oloa. Sidotuin
silmin ihmiset hapuilivat ympärilleen ja saivat kiinni, mitä eteen
sattui. Leikki päästi asianomaiset pian eroon toisistaan ja niin olisi
pitänyt olla elämässäkin. Sitä jännittävämpää oli kuulla, millä tavalla
»onnellinen pariskunta» säännösteli elämäänsä. Eikö todella koskaan
tullut erimielisyyksiä? Eikö ollut suruja? Eikö...? Vai olivatko
Nurmiset jumalisia? Jumalinen nimismies — hahhahhah! Kas, joskus,
ennen vanhaan tapasi ihmisiä, jotka eivät säikähtäneet, vaikka katto
olisi pudonnut heidän päänsä päälle — Ruohola tiesi sellaisia. Hän
oli liikkunut pohjoisessa ja siellä niitä oli ollut. Hän puhui kuin
kummituksista, kun hän kuvasi heitä: he olivat todella vakuutetut
kaikkea onnettomuutta vastaan. Oli kummallista, etteivät lääkärit
käyttäneet hyväkseen jumalisuuden lääkettä. Se oli rokotusainetta.
Nehän ovat mammuttieläimiä, nuo ihmiset! sanottiin. Sellaisia ei
enää synny sähkön aikakaudella. He kuuluvat pärevalkean ja nauriiden
aikakauteen. »Onnellinen pariskunta!»
— Pötyä koko juttu! huudahti yhtäkkiä asioitsija Söderman, paiskasi
maahan sikarinpätkän ja polki sitä kenkänsä korolla. — Lyön vetoa,
että jos joku nuori mies tulee Nurmisten taloon, niin rouva on yhtä
altis kiusaukselle kuin kuka muu tahansa. Kysymyksenalaista on vain,
löydetäänkö jostakin mies, joka viitsii antautua leikkiin. Tai jos
herra Nurmiselle tarjotaan hyvä ryyppy, niin hän tahtoo toisen ja
kolmannen, ja pian nousee suomalainen sisu, niinkuin kenellä muulla
tahansa. Tai jos meidän laulajatar menee taloon, niin nähdään, eikö
synny avioeroa. Minä lyön vetoa...
Niin kömpelösti viritettyyn ansaan ei mene kukaan, selitettiin vastaan.
Ja paikkakuntalainen neiti Marja Rautalahti otti varsin vakavan
kannan ja selitti, ettei heidän nimismiehensä kotionnea saataisi
rikki millään keinoin. Sellainen nimismies heillä oli. Mutta sopiihan
koettaa, esitettiin vastapuolueen taholta. Leikillä vain! Talon emäntä
sanoi, että yhtä hyvin saatettaisiin keksiä muuta leikkiä, heittää
kuperkeikkaa tai vaikkapa seisoa päälaella. Söderman tuli neiti
Rautalahden eteen, ojensi oikean kätensä ja vaati vedonlyöntiä. Neiti
nakkeli niskojaan ja sanoi, ettei hän sellaiseen rupea. Johtaja Suuli
pysyi sanassaan: Foordin saa, joka jommaltakummalta Nurmiselta onnistuu
ottamaan suukon. Mutta sen verran hänkin tietää, ettei se onnistu. Pari
herroista oli kuullut emännän esittävän kuperkeikkaa ja he riisuivat
takkinsa. Koiranpennut tepastelivat esiin ja johtivat hetkeksi
keskustelun toisaalle. Tuli taasen hauska ja keveä olla. Ainoastaan
Söderman piti yhä puhetta äskeisestä asiasta, muisteli hyvää autoaan,
jonka viranomaiset olivat takavarikoineet, ja ärsytteli itseään:
— Minä John Sigurd Söderman, minäpä annan niille kaikille yhtaikaa.
Vai onnellisia, vai uskollisia, vai siveitä! Olen kurkistanut
moneen naissydämeen, ja jokainen oli navetta: pukkeja siellä asui,
sarviniekkoja, partaniekkoja, kavioniekkoja. Sellainen navetta oli
minunkin rouvani sydän. Siellä asui yksi entinen huvilanomistaja ja
yksi hammaslääkäri — ulos molemmat!
Kysyttiin nauraen, mitä asujamia John Sigurd Södermanin omassa
sydämessä oli. Varmaan se oli kyyhkyslakka. Tai lammaskarsina. Vai
olisiko se ollutkin konttorihuone, jossa pienet konekirjoittajattaret
nakuttivat.
Söderman nauroi.
— Rauha heidän tomulleen! sanoi hän ja heilutti kättään. — Kyyhkysiä
olivat, pieniä karitsoja, koneella nakuttivat kuin tikat. Ollutta
ja mennyttä — rauha heidän tomulleen! Mutta senpä tähden minä
tiedän, ettei yksikään naissydän ole voittamaton. Nuori herra — tai
keski-ikäinen herra — tulee taloon. Ensi päivänä hän ihailee lapsia
ja kesyttää heitä karamelleilla. Seuraavana päivänä hän kantaa
emännän avuksi kahvipannun verannalle ja vakuuttaa, ettei koskaan ole
juonut tällaista kahvia. Kolmantena päivänä rouva valittaa, ettei
hänen miehensä anna mitään arvoa tälle kahville, eikä hänellekään,
vaimolleen. Nyt pitää herrasmiehen kiivaasti vakuuttaa, että mies
toki on korvia myöten rakastunut. Silloin rouva kiihtyy ja todistaa
tosiasiain perusteella, että hänen miehensä laiminlyö häntä, niin,
suorastaan osoittaa suosiota jollekin toiselle naiselle. Nyt ollaan
niin pitkällä, että lähdetään kahden rantaan, tai soutelemaan, tai
jäädään iltateen jälkeen saliin, ja sitten putoaa hedelmä puusta kuin
Eevan omena. Suukko, tietysti, mistäpä muusta voisi olla puhetta.
Sellaisia he ovat kaikki!
— No, näytä nyt, että poimit omenan! sanoi johtaja Suuli ja hänen
mukanaan koko vierasjoukko. — Foordin saat, koska olen luvannut, mutta
pidä sanasi sinäkin, jos häviät vedon.
Söderman irvisti. Rouva Nurminen oli tullut niin rumaksi ja vanhaksi,
että täytyi maksaa suuret rahat sille, joka viitsi häntä lähestyä. Sen
sijaan hänellä oli toinen ehdotus. Olihan tuossa tuo laulajatar, johon
joka mies täällä oli rakastunut. Mitenkä nimismies Nurminen voisi häntä
vastustaa. Mutta Huldi Vuorenrinne kimmahti kiukkuun: hänkö sellaiseen
peliin? Ei ikinä! Söderman saa hänen puolestaan mennä navettaansa tai
kyyhkyslakkaansa.
— Vaikken jaksanutkaan hoitaa lehmiä Hämeessä, sanoi Huldi arvokkaasti,
— niin en minä muiden ihmisten avioliittoa rupea rikkomaan, jos missä
vielä nykyaikana joku onnellinen sattuisi löytymään.
No mutta, no mutta, eikö nyt neiti Vuorenrinne leikkiä ymmärtänyt.
Tämähän oli sulaa leikkiä. Kyllä nimismiehen herrasväki sieti hiukan
läksytystä siitä, ettei saapunut tänne, vaikka oli kutsuttu. No, ja
entäs siitä, että Nurminen takavarikoi Södermanin auton, sellaisen
auton, se ei ollut mikään Foordi eikä peltilaatikko! Hän oli lainannut
sen ystäville ja hänen syynsäkö se oli, että he siinä jotakin luvatonta
kuljettivat. Hän, Söderman, tarvitsi auton, Petsamoon hänen piti
lähteä, eikä ollut helppoa tulla toimeen ilman autoa, kun siihen
oli tottunut. Eikö ole jotakin, jota sanotaan teatterisuudelmaksi?
Sellaisesta leikkisuudelmasta tässä tietysti oli puhe.
Nyt rupesi gramofooni soimaan. Sävel oli noita vastustamattomia
venäläisiä valsseja, jotka vetävät sydämen sydäntä vasten ja huulet
huulten puoleen.
Söderman ja laulajatar tanssivat. He olivat miltei yksinään lattialla
ja jatkoivat puheluaan. Sävelet olivat kuin viiniä. Muutkin kiiruhtivat
sen luo. Pian oli permanto täynnä tanssivia pareja. Huldi ja hänen
tanssittajansa erkanivat tungoksesta, tulivat hiestyneinä pihamaalle ja
puhelivat kuiskaten. Huldi käski asioitsija Södermania peseytymään ja
meni itsekin pukemaan ylleen jotakin lämpimämpää. Ennen pitkää istuivat
he autossa ja kiitivät läpi peltojen, ohi ruiskuhilaiden ja vaalenevien
kauravainioiden. He olivat päättäneet lähteä valloittamaan Foordia ja
sillä sitten käydä Petsamossa.
Iloisina ja seikkailunhaluisina he olivat asettuneet vaunuun, mutta
nyt laulajatar yhtäkkiä kävi miettiväksi. Söderman läheni häntä ja
yritti kiertää käsivarren hänen ympärilleen. Huldi vetäytyi nurkkaan
ja teki torjuvan liikkeen. Mikäs nyt sitten tuli? Ei mikään, mutta ei
sovi vain. Asioitsija istui suuttuneena nurkassaan ja Huldi Vuorenrinne
pysytteli omalla haarallaan. Todella hauskaa. Hetken perästä huomautti
Söderman, että taitaa olla parasta kääntyä takaisin. Ei tällaisella
tuulella mitään Foordeja valloiteta. Mutta samassa laulajatar rupesi
nauramaan ja selitti kuiskaten, että nämä pellot, tämä hiljaisuus,
riihen lemu, kuhilaat olivat herättäneet hänessä muistoja.
Vai niin, sanoi Söderman, — vai niin. Taisitte kuitenkin rakastaa sitä
hämäläistä maatiaista.
Huldi kohautti olkapäitään. Hetken perästä hän virkkoi:
Tässä on sentään runoutta, tässä maaseudussa.
Ja hän oli taasen käynyt totiseksi, kun hän katseli kaurapeltoja,
karjalaumoja, orelvaa pelloilla ja lapsia, jotka ilakoiden juoksivat
auton perässä.
— Ja te luulette laululla saavanne irti leipänne, sanoi Söderman ja
naurahti. — Ei, kuulkaas, kyllä siinä pitää olla kylmäverisyyttä. No,
ollaankos taas hyvällä päällä!
Kuin tilattuna ilmaantui auton eteen vasikka. Täytyi hiljentää vauhtia
ja lopuksi täytyi pysäyttää ja lähteä ajamaan eläintä tiepuoleen.
Huldi nauroi katketakseen. Asioitsija nauroi ja kuljettajakin
nauroi. Puheltiin koirista, joiden yli oli ajettu, säikähtyneistä
maalaishevosista, ja oltiin tuota pikaa nimismies Nurmisen portin
edustalla. No, nyt se alkaa!
Mutta oliko täälläkin juhlat? Lippu liehui katolla ja portin pieliä
kiersi katajaköynnös. Huldi Vuorenrinne painoi käden rintaansa vasten
ja veti syvään henkeään. Humala hänen päästään alkoi haihtua.
— Minä menen yksin sisään, kuiskasi hän kiireesti. — Jääkää te tänne.
Ajakaa jonnekin tuonne kauemmas ja tulkaa tunnin perästä minua hakemaan.
Hän puhui niin päättävästi, että Söderman, joka hänkin jo oli astunut
alas autosta, jäi paikoilleen.
— Vai niin. Missä minä sitten sen tunnin kulutan. No, kaipa tuo menee,
mutta älkää olko kauemmin. Kello on nyt neljä. Teillä tietysti ei ole
kelloa. Tai se käy väärin. Viideltä, kuten sanottu olemme täällä. Ja
pitäkää nyt puolenne, että pääsemme Petsamoon.
Auto kääntyi maantielle ja Huldi Vuorenrinne seisoi portilla. Vai tältä
siis näytti »onnellisen» ihmisparin koti! Hiljaisella pihamaalla ei
näkynyt muuta elämää kuin nurmen ja kukkaisryhmien helottava kasvu
ja perhosten leijailu kukkasesta kukkaseen. Humala nousi valkeita
ikkunanpieliä pitkin ja runsaat latvat riippuivat katonrajassa kuin
rypäletertut. Terttujen alitse viillätti pääskysiä, siivet kimmeltäen
taivasta vasten. Jossakin kalahti lehmänkello.
Tämä oli kuin unta.
Yhtäkkiä ilmaantui kuistille lapsi, sitten koira, sitten palvelijatar.
Ja vieras vietiin humalaterttujen alitse eteiseen, jossa verenpisarat
helottivat, ja huoneeseen, jossa valkoiset päälliset verhosivat
huonekaluja ja valkoiset matot kulkivat yli permannon. Herrasväki oli
puutarhassa päivällisellä. Tänään oli heidän kymmenes hääpäivänsä.
Vai niin, vai niin.
Vieras jäi saliin. Hän ymmärsi nyt, mikseivät Nurmiset olleet voineet
saapua luokkatoverin nimipäiville, ja hän ymmärsi myöskin, etteivät he
kuuluneet sinne. Hän seisoi kuin paikalleen naulattuna, muistot tulvien
mieleen. Ei ollut hyvä olla. Mitä varten hän olikaan tullut tänne?
Ja missä hän oikeastaan oli? Tai oliko hän tullut vanhaan kotiinsa?
Ja missä hän olikaan vaeltanut? Pitkillä matkoilla hän oli ollut.
Joskus oli hänenkin elämässään ollut näin hiljaista, paljon kukkasia
ja huoneissa valkeita vaatteita. Ei, kylmäverisyyttä! kuuli hän jonkun
äänen sanovan ja muisti, että oli lyöty vetoa ja että hän siitä syystä
oli täällä. Mutta se unohtui kokonaan, kun luokkatoveri, Elli, astui
sisään. Hän oli valkoisissa vaatteissa ja hänen hiuksensa olivat
lumivalkoiset. Hän ei voinut astua yksin. Toiselta puolen talutti häntä
hänen miehensä, toiselta puolen tytär, joka oli aivan saman näköinen
kuin Elli silloin, kun he molemmat olivat tulleet kouluun.
Vaihdettiin iloiset tervetuliaissanat. Elli oli onnellinen vieraan
saapumisesta, lapset kutsuttiin tervehtimään, koira tuli ja paneutui
pitkälleen matolle. Mutta talon isäntä tuki vaimoaan, kunnes oli
asettanut hänet nojatuoliin ja koonnut tyynyjä hänen hartioidensa
alle. Silloin hän hymyillen katsoi häneen ja kysyi, tahtoiko hän jäädä
luokkatoverinsa kanssa kahden. Elli nyökkäsi päätään, kuiskasi jotakin
lapsille ja niin ei huoneessa ollut muita kuin Elli ja Huldi, aikoinaan
luokkansa vallattomimmat ja iloisimmat tytöt.
Oli niin paljon kysyttävää, ettei tietänyt, mistä alkaa, toverukset
katselivat toisiaan ja tunsivat vähitellen vuosien elämysten alta
toistensa piirteet. Sitten he muistelivat kepposia koulussa, opettajia,
huviretkiä, tanssiaisia. Nykyisyyttä he eivät koskettaneet. Vain
salavihkaa he totesivat kaiken sen vieraan, mitä ei silloin ollut,
rypyt ja ilmeet, mitä aika oli tuonut muassaan. Ja taasen alkoivat
lauseet sanalla »muistatko» ja toverit ja opettajat kutsuttiin silmien
eteen. Ja Elli ja Huldi nauroivat niinkuin kouluaikana ja painoivat
toistensa käsiä. Ellin mies oli jo pari kertaa raoittanut ovea ja
lasten askelet kopisseet ikkunan alla, mutta yhä viipyivät entiset
tytöt muistoissaan.
Yhtäkkiä kuului auton törähdys, toinen, kolmas, pitkään ja
läpitunkevasti.
Hymy jäykistyi Huldin huulilla ja hän painoi lujasti kätensä tuolin
kylkiin. Hänen autonsahan oli tullut, varmaan tunti jo aikaa sitten
oli kulunut, hän ei voinut jäädä, ei viipyä. Hänen tiensä vei muualle.
Luokkatoveri ei antautunut: tottahan hän nyt näin monen vuoden jälkeen
saisi pitää luonaan nuoruudenystävättärensä. Hehän eivät vielä
ensinkään olleet puhelleet kaikesta, mitä oli tapahtunut sitten, kun
he erkanivat eri teille. Huldin piti oppia tuntemaan hänen miehensä,
ja entä lapset sitten. Nuorin oli vasta aivan pieni... Huldi vakuutti,
ettei hän voinut lähettää pois autoaan. Ei, hänen seuraansa ei voinut
pyytää sisään, erinäisistä syistä. Mutta jääkö tämä käynti sitten
tällaiseksi unennäöksi? sanoi toinen. Ja toinen vastasi, että niin kai
on parasta.
Elli piteli lujasti Huldin kättä.
— Sinä aiot laulajattareksi, sanoi hän. — Voi, kuinka olisin halunnut
kuulla sinua! Ajattele, kun emme kouluaikana ensinkään tietäneet, että
sinulla oli sellaiset lahjat!
Huldi vaikeni. Hän katseli ikäänkuin sisäänpäin.
— Paleleeko sinua? kuiskasi ystävätär.
Toinen pudisti päätään, teki äkkiliikkeen ja sanoi hyvästi. Samassa hän
kuitenkin jäi seisomaan Elli Nurmisen eteen, katsoi häntä pitkään ja
silitti hänen hiuksiaan.
— Ei sinunkaan elämäsi aina liene ollut helppoa. Kas itsestäni en
puhukaan. Mutta sinä, joka olet pysynyt täällä hiljaisuudessa? Hiuksesi
ovat valkeat.
Ja toinen sanoi:
— Ei ole ollut helppoa, mutta rikasta on ollut. En mitään antaisi pois
elämästäni. Olen ollut onnellinen. Hyvin onnellinen.
— Vielä yksi kysymys, pyysi luokkatoveri. — Miten ihminen voi olla
onnellinen? Miten te teette?
Elli mietti.
— Kun risti nostetaan hartioillemme, niin me emme yritäkään siirtää
sitä alas. Me kannamme. Kannamme iloisesti.
— Ja te pidätte todella vielä toisistanne, sinä ja miehesi?
Elli punastui ja kosketti kukkaa rinnallaan. Se oli lakastunut, sillä
se nähtävästi oli aamulla siihen pantu.
— Sen hän tänään antoi sinulle? sanoi Huldi. — Ja sinä hänelle myös?
— Niin.
— Kummallista.
Huldi auttoi toipuvan pystyyn, sitten tulivat omaiset, jotka olivat
tottuneet häntä hoitamaan. Ja Huldi Vuorenrinne näki autoon noustessaan
heidät kaikki portailla, kiinteässä ryhmässä, käsiään heilutellen.
<tb>
Oli menty kappaleen matkaa, kun asioitsija Söderman sanoi:
— No?
Hän liikehti levottomana ja tupakoi kiivaasti. Laulajatar ei tuntunut
kuulevan, mitä hän sanoi. Vihdoin Söderman vihaisesti asettui
nurkkaansa. Ja oli nukkuvinaan. Maantiekuoppien kohdilla hän heräsi ja
tuntui ihmettelevän, missä oli. Jaahah, jaahah, kyllä muisti, kyllä
muisti. Että nainen kuitenkin saattoi olla niin kavala! Navetta se
oli joka naisen sydän. Ketunpesä. Mitäs sitten tehdään, jos Suuli nyt
vaatii häneltä auton. Mitäs laulajatar siihen sanoo?
198
Huldi Vuorenrinne katsoi pitkään matkatoveriinsa.
— Mutta koko vetohan oli humalaisten leikkiä.
— Leikkiä ja leikkiä — tiedättekö, mitä pelivelat ovat? Niitä
sanotaan kunniaveloiksi. Jos Suuli vaatii autoa, niin se on teidän
hankittava. Te ette päästänyt minua edes taloon. Mutta asia on vielä
pelastettavissa, jos me pidämme suumme kiinni. Osaatteko, neiti Huldi?
Olemme olleet autoilemassa vain, eikö niin? Ei siis yhtään sanaa
Nurmisista!
Huldi nauroi.
— Me olemme käyneet vaikkapa näkötornissa ja piirtäneet nimemme
kirkonkylän puoleiseen seinään!
— Hyvä, hyvä! huusi Söderman. — Loistava te olette, neiti Vuorenrinne,
minä nain teidät sittenkin!
He ajoivat pihamaalle naurussa suin ja toisiinsa katsellen, niinkuin
kaksi hyvää salaliiton tehnyttä veitikkaa.
Nimipäivätalossa oltiin päivällisillä, väsyneet palvelijattaret
kantoivat lautasröykkiöitä, joilla näkyi kukkurallaan kravunkuoria,
silpohernepalkoja ja muita ruoanjätteitä. Katajaköynnökset ovenpielissä
näyttivät nuutuneilta. Silkkipaperikoristukset salin katossa riippuivat
risoina. Parvekkeen ovessa tuli Saara Suuli, ja kun hän näki kaivatut
vieraat, niin hän päästi ilonhuudon. Ja nyt kokoontuivat kaikki
kysymään, missä he olivat olleet, joko he olivat kihloissa, vai oliko
tapahtunut auto-onnettomuus, vai joko Söderman oli voittanut vedon?
Asioitsija seisoi pöydän ääressä ja tyhjensi lasin toisensa perästä.
Hänen oli niin nälkä ja jano, ettei hän voinut sanoa mitään, ennenkuin
oli tointunut. Huldikaan ei saattanut antaa tietoa heidän retkestään,
koskei hän saanut suunvuoroa.
— Kyllä me tiedämme, missä te olette käyneet, sai johtaja Suuli vihdoin
äänensä kuulumaan. — Nurmisella tietysti.
— Ei, ei, ei, ei!
— No missä te olisitte käyneet?
— Arvatkaa.
— Tunnustakaa pois vain, että hävisitte.
— Se saa minun Foordini, joka arvaa, sanoi Söderman, suu täynnä
piirakkaa.
Naurettiin. Tuon Foordin, joka ei ole mailla halmeilla!
— Totta puhuen, sanoi asioitsija — minä en enää huoli koko Foordia.
Toista meillä olla pitää, eikös niin, Huldi. Se oli oikein mukava
matka. Siitä muodostui oikein sellainen pieni afäärimatka. Niin, kas
minä pääsin tällä retkellä eroon siitä Lohikosken huvilasta. Lyötiin
jo kättä päälle, ja siitä tulee sievoinen voitto. Sillä huvilalla on
ollut niin monta kysyjää, mutta siinä on haitannut liika komeus. Se on
kerrassaan herrashuvila. Mutta nyt tuli sitten kerrankin mies, joka ei
komeutta pelännyt. Niin että, veli Suuli, minulle pitää olla tykkänään
toinen houkutus nyt kuin kolme tuntia sitten. Ja sillä on tuolla
meidän laulajattarellamme kerrassaan luonteva sydän. Kärsivällisesti
odotti vain ja piirteli nimiä ja muistovärssyjä hirsiseinään, kun
minä afäärejä tein. Ai sun saa... Nythän sen arvaa kuka tahansa! Ei,
kas sellainen sydän se olla pitää, jossa on kuin parkettilattiat ja
jatsiorkesterit. Se ei ole mikään navetta se. Vaan niinkuin Lohikosken
huvila.
— He ovat olleet näkötornissa! huudettiin nyt joka taholta. — No,
Söderman, onko arvattu oikein? Huldi, näkötornissa te olitte!
Mutta mihin Huldi oli joutunut? Juuri vastahan hän oli tässä. Hänet
tavotettiin puutarhasta ja tuotiin muitten joukkoon. Mikä hänelle oli
tullut? Kas, häntä tarvittiin todistamaan, että Söderman lasketti
loruja. Ei niitä huviloita sentään niin myyty. Södermanin sydän se oli
oikein lorujen varastopaikka.
— Kävittekö näkötornissa? sanoi talon emäntä, ojentaen Huldille
kukkurallista vatia.
Missä he olisivat käyneet, huudettiin pöydästä pöytään. Näkötorniinhan
ihmiset menivät kirjoittaakseen seiniin nimiään.
Laulajatar oli kalpea.
— Kyllähän minä kävin näkötornissa, sanoi hän. — Ja kirjoitettiinhan
siellä nimiä. Ja ehkä muistovärssyjäkin. Sieltä näkee kauas. Eri
näköaloja. Hyvin erilaisia.
Saara Suuli tarttui hänen käsivarteensa, kuiskasi miehelleen, että
hän panisi gramofoonin soittamaan jotakin repäisevää, ja käski
palvelijoiden toimittaa kahvin pöytään.
Huldi, sinä et voi hyvin. Mennään puutarhaan. Tapahtuiko siellä
näkötornissa jotakin?
— Ei, ei. Leikillä vain sinne läksimme. Totta puhuen minua huimasi. Ei
luulisi, että näköalat voivat niin vaikuttaa.
Hän vetäisi kätensä ystävättären kädestä ja kiiruhti puutarhan
pimentoja kohden.
Hänen täytyi nyt olla yksin.