Nuori Phares, kuninkaan voudin poika Jerusalemista, seisoi
kedolla Betlehemin laaksossa ja katseli ylös mäkiin, missä tiesi
kotikaupunkinsa olevan. Hänen kädessään oli käyräsauva, paimenen
merkki, ja hän nojasi siihen poskeaan ja pidätti kyyneliä. Sillä
hän oli ensi kertaa poissa kotoa ja hän tiesi, että siellä kotona
on niinkuin eilenkin illalla ja niin monena iltana ennen: äiti käy
ovelle ja kuulostelee tuleeko isä, hän silmää kätkyeeseen, missä pieni
Ben nukkuu, hän ottaa lampun, varjelee liekkiä kädellään ja kulkee
palvelijoiden luo ja katsoo, että kaikki majassa on paikallaan. Lapsi
kehdossa äännähtää, sotamiehet muurin vaiheilla ovat tehneet valkean
ja heittävät noppaa. Nyt kuuluu huilujen ja symbaalien ääni. Nyt
kulkee kameli porttia kohden. Onko kuningas suuttunut ja ajanut pois
tanssijat? Kymmenet keveät askeleet kiiruhtavat pihakivillä! Isän ääni
käskee avata portin.
Äiti tulee ovelta ja laskee istuimelle uuden nahkaisen viitan. Se
on valkoinen ja siitä leviää villojen haju. Kun Phares sen näkee,
kuohahtaa hänessä. Se on häntä varten, se on paimenen viitta. Hän ei
kuitenkaan nyt voi mitään sanoa, sillä äiti on mennyt lapsen kätkyen
ääreen. Tämä lapsi on armolahja heille kaikille. Se jäi eloon, kun sen
nuori äiti kuoli.
Näin oli eilen. Hän, Phares, oli vielä mukana, hän pani maata omaan
vuoteeseensa ja äiti istuutui hänen vuoteensa laidalle ja vakuutti
hänelle, että hänen on parempi paimenena Betlehemin kedolla kuin
sadanpäämiehenä kuninkaan linnassa. Sillä paimenen ympärillä on
hiljaisuus, hän kaitsee eläimiä, jotka antavat kaikkensa ihmisen
hyväksi, hän suojelee niitä petoja vastaan, hän ottaa olalleen
karitsan, joka ei pääse kiipeämään vuoren rinnettä suurten perässä,
hän lähtee etsimään eksynyttä, ja tuo sen laumaan. Ja joka jalkansa
loukkaa, tai jota rosvo haavoittaa, sitä saa hän vaalia. Ja hän
kuuntelee Herran puhetta hiljaisuudessa. Milloin se kuuluu öljypuun
lehvien suhinassa, milloin pitkäisen jylinässä, milloin tähden
välkkeessä. Ja enkelinsäkin kautta Jumala puhuu, niinkuin monesti on
isille tapahtunut. Mutta Daavidin kaupungissa ei ole niin, vaan siellä
pettää veli veljeä, siellä sanoo ystävä väärän todistuksen ystävästä,
siellä mitataan väärällä mitalla, siellä vuotaa viatonta verta. Ihmiset
hukkuvat rikoksiinsa, niinkuin he vedenpaisumuksen päivinä hukkuivat.
Onko hänkään onnellinen, joka Daavidin istuimen on anastanut ja jonka
ympärillä äsken huilut soivat? Mariannen, hänen kuningattarensa veri ei
ollut vielä kuivunut muurista, kun salamurhaajat jo etsivät onnettoman
äitiä ja hänen poikiaan. Nuori hän oli, Mariamne, kun Herodes hänet
Jerusalemiin toi, makkabealaisten tyttäriä hän oli. Niin käy ihmisten,
kun he eivät kuule ainoaa totista Jumalaa.
»Ei, poikani Phares, nuorimpani, rakkaimpani, huomenna varhain
vyötät sinä kupeesi ja lähdet Betlehemiin enosi majaan. Hän ottaa
sinut mukaansa kedolle. Ja valvo sinä jo ensimmäinen yö ja kuuntele
hiljaisuutta ja opi tuntemaan tähdet. Ja opi erottamaan vaarat ja
petoeläinten äänet, ja erottamaan kaukaisuudet. Sillä minä, sinun
äitisi, olen myöskin lampurin tytär ja tiedän, ettei ole helppoa
äänettömässä yössä erottaa liikkuuko jalopeura kaislikossa Jordanin
varrella, vai kuuluuko sen karjunta korvesta, vai onko se lähellä
laumaa. Ja opi tuntemaan joka eläin laumassasi. Katso, ne eivät ole
samanlaiset, vaan kullakin on omat tarpeensa. Mutta hyvä paimen
tuntee jokaisen. Ja turvallisesti nukkuvat lampaat ja karitsat kylki
kyljessä, kun ne näkevät keskellänsä paimenen, joka valvoo. Katso,
uljas on paimen, kun hän siinä ajattelee omiansa, jotka tuntevat hänen
äänensä ja seuraavat häntä sinne, kunne hän ne johdattaa. Ja niin on
ihmisenkin: ei tiedä hän missä vihollinen vaanii, eikä tiedä hän, koska
hänen jalkansa haavoittuu ja hän lankeaa. Eikä tiedä hän, kulkeeko
vihollinen kaislikossa Jordanin varrella, vaiko korvessa, vaiko jo
aivan lähellä. Vain Herra voi auttaa, kun me häntä avuksi huudamme.
Niin, ei tiedä ihminen, kaislikossa ja viidakoissa, vaiko kuninkaan
kartanoissa, vaiko ihmisen sydämessä synti liikkuu kuin liekki. Katso,
poikani, sinä olet linnan pihoilla leikkinyt kuninkaallisten lasten
joukossa, ja kun he sanoivat, että heistä tulee kuninkaita, niin sanoit
sinä, että sinustakin tulee! Sinä et tietänyt, että sadanpäämies jo
ojensi keihäänsä nostaakseen sinut sen nenään. Sinä olit silloin pieni,
ja isäsi otti sinut syliinsä ja toi sinut kotiin. Ja nyt on tapahtunut,
että sinä olet löytänyt armon kuninkaan nuorimman ystävättären
silmissä, niin että hän käskee orjiensa kulkea tästä voudin pihan läpi
ja vetäisee syrjään kantotuolinsa verhoja ja katsoo sinuun. Nyt sinä
ymmärrät, että sinun täytyy lähteä. Itketkö, poikanen? Äitisikin itkee.
Mutta kuivatkaamme kyynelemme: Herra on kanssamme, kun häntä avuksemme
huudamme.»
Näin oli äiti puhunut, milloin kuiskaillen aivan hänen korvansa
juuressa, milloin nostaen ylös silmänsä. Hänessä, Phareksessa, oli
luonto noussut äitiä vastaan ja hänen teki mielensä tarttua viittaan ja
paiskata se maahan. Eikö hän jo ollut mies? Eikö tämä käsivarsi saisi
heiluttaa peistä, eikö hän saisi kantaa kypärää, eikö hän saisi käskeä
ja hallita? Entä jollei hän lähdekään korpeen! Siellä on hiljaisuus
kuin kalliohaudassa. Menisikö hän hautaan nyt, kun hän nuori on?
Korvessa ei enää ole ryöväreitäkään, joita vastaan voisi sotia, sillä
kuningas on heidät lyönyt.
Nyt — mitä tapahtuukaan muurien alla? Nainen huutaa. Hädässä hän on.
Mutta sotamiehet nauravat ja sataa kiviä. Phareskin nauraa, sillä
syntinen nainen on kivitettävä.
Äiti ei naura. Hän lyö rintoihinsa ja taipuu maata kohden, niinkuin
kivet sattuisivat häneen. Hän huutaa avukseen Herraa, poika näkee sen,
vaikkei äiti mitään sano. Phares hypähtää vuoteeltaan ja seisoo äidin
luona.
»Hädässä me olemme. Synteihimme hukumme. Mutta sinä, poikani, kuuntele
kedolla hiljaisuutta, katsele merkkejä taivaalla, eikö jo Luvattua
kuulu.»
Eikä poika enää voinut mitään sanoa äitiään vastaan, vaan hän nojasi
pään äidin olkaan, niinkuin nyt tänä iltana paimensauvaan, ja he
molemmat katselivat kätkyeeseen, missä lapsi nukkui. Ei mitään se vielä
tietänyt maailmasta. Pienet kädet lepäsivät vaatteella, jolla se oli
peitetty, ja rusotus varjosti poskia.
»Hyvä on syyttömänä olla», sanoi äiti. »Ja vain syyttömällä on rauha.»
»Mutta onko yhtään, joka syyttömänä pysyy?» huusi poika.
»Herra, Herra, me avuksemme huudamme sinua!»
Näin oli ollut eilen. Ja samaan tapaan varmaan kului kotona tämäkin
ilta. Äiti ei lakannut avuksi huutamasta Herraa ja lapsi nukkui
kätkyessään. Ainoastaan hän, Phares, oli kaukana. Hän seisoi kedolla,
keskellä laumaa, ilta oli tummunut ja yksinäisyys levisi ympärillä.
Poika ajatteli äitinsä käskyä, mutta hiljaisuus oli vain pelottava,
eivätkä tähdet antaneet mitään merkkiä. Kyyneleet pyrkivät ylös
rinnasta. Sydäntä poltti, ruumista paleli. Jokohan hän herättäisi enon
ja pyytäisi häntä valvomaan kanssaan? Hän, Phares, oli itse tahtonut
valvoa, ja toiset olivat hymyilleet ja sanoneet, että antaa lapsen
koettaa, ja lähteneet rotkoon levolle. Mutta hän ei ollut ajatellut,
että hiljaisuus saattaisi näin painaa ja pelottaa. Olisipa edes
kaupungista kuulunut jokin elonmerkki. Siellä oli koolla niin paljon
kansaa, ettei ollut sijaa majoissa, vaan heitä nukkui teltoissa ja
talleissa. Mikä hetki yötä jo lieneekään? Suuret ovat täällä tähdet, ja
alhaalla ne kulkevat. Tuonkin tuolta voisi miltei poimia käteensä.
Mikä risahti? Poika muisti jalopeuran, josta ei tiedä, missä se
käy, ja hypähti pystyyn. Ei kuulunut muuta kuin hänen sydämensä
raskaat lyönnit. Hän painoi hampaat yhteen ja nieli kyyneleensä. Tämä
paimensauvako nyt onkin hänen osansa? Ei miekka eikä keihäs, vaan tämä
käyrä puu! Taasen nousi hänen luontonsa ja hänet valtasi halu heittää
se pois tyköään, tuonne piikkisiin pensaisiin! Mutta olihan se hänen
ainoa aseensa, äiti oli sen hänelle aamulla ojentanut, ja niin hän
painoi posken sitä vasten ja tuijotti pimeyteen. Silmälaudat kävivät
raskaiksi.
Lieneekö hän nukahtanut, mutta yhtäkkiä värisi valo yli tienoon, niin
että hän näki seetripuiden rungot ja tuuheat latvat, ja laumassa
syntyi liikettä ja eläimet kavahtivat seisomaan ja seisoivat suurena
rykelmänä, mutta kaikkien päät katsoivat samaan suuntaan. Jalopeura!
ajatteli Phares ja kylmyys lävisti hänet kiireestä kantapäähän asti.
Samassa tuli eno kiirehtien hänen luokseen ja hän ymmärsi, että eno
oli valvonut kaiken aikaa. Hänen sydämensä sai helpotusta ja hän
kysyi, oliko äkisti tullut aamu. Mutta vanha paimen jäi katsomaan
taivaanrantaa kohden, ja muutkin kiiruhtivat luolasta, sillä he olivat
heränneet unestaan ja luulivat hekin aamun koittaneen. Ja toiset heistä
löivät rintoihinsa, ja toiset lankesivat kasvoillensa. Mutta ääni puhui
ylhäältä:
»Älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on
tuleva kaikelle kansalle.»
Phares muisti taasen äitinsä ja hänestä tuntui siltä, että äiti olikin
lähettänyt hänet tänne tätä varten. Eikä hän ensinkään peljännyt, vaan
nosti silmänsä häikäisevää korkeutta kohden.
Ja näki enkelin.
Ja enkeli puhui:
»Teille on tänäpänä Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja, joka
on Kristus, Herra. Ja tämä on teille merkiksi: te löydätte lapsen
kapaloituna makaavan seimessä.»
Silloin nostivat he kaikki silmänsä ja valkoisten siipien kahina täytti
taivaan sen toisesta rannasta toiseen asti. Ja valo oli kirkkaampi kuin
auringon valo, mutta lempeämpi kuin kuun sädehtiminen. Ja ylistys soi
ylhäältä alas maata kohden:
»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto.»
Ja oli kuin sininen teräs olisi säihkynyt toisesta taivaan äärestä
toiseen ja harput ja huilut soineet etäisimpiin maan ja meren
rantoihin asti. Ja kuitenkin vallitsi hiljaisuus syvempi kuin vuorilla
sydänyöllä. Vähitellen hävisivät enkelinsiivet eikä ollut jäljellä
kuin pilvien solmuja, loistavia ja pitkiä. Ja valkeuskin kävi
hiljaisemmaksi, niin että paimenet uskalsivat nousta maasta. Ja suuri
riemu ja odotus oli heidät vallannut ja he ymmärsivät, että Jumala oli
osoittanut heille suuren armon. Ja siinä heidän koettaessaan selviytyä
hämmingistään, muisti vanha Ruben, mitä oli kirjoitettu Messiaasta.
Ja kaikki totesivat, että kansan ahdistus juuri nyt oli suuri ja he
ymmärsivät, että Hän nyt oli syntynyt: Vapahtaja.
Ja kiireesti he päättivät lähteä Betlehemiin katsomaan mitä oli
tapahtunut ja minkä Herra oli heille ilmoittanut. Eivätkä he
ihmetelleet, että laumat olivat kokoontuneet heidän ympärilleen ja
seurasivat heitä. Eivätkä vanhat ihmetelleet, että heidän askelensa
olivat keveät kuin nuoruudessa, eivätkä nuoret ihmetelleet, että he
ikäänkuin lentäen lähestyivät Betlehemiä. Ihme oli täyttänyt heidät
voimallaan eikä heidän tarvinnut kysyä paikkaa. Vaan kun he olivat
päässeet kamelileirin ohi, joka lepäsi ulkopuolella kaupunkia, ja
pujotelleet telttojen välitse, ja tulleet parin majan ohi, niin
taivuttivat he päänsä sisään matalasta oviaukosta ja katso, siellä
näkivät he lapsen äitinensä ja lapsi makasi kapaloituna seimessä. Ja
paimenet lankesivat maahan ja rukoilivat. Ja kertoivat valosta, jonka
olivat nähneet ja kaikesta, mitä heille tästä lapsesta oli ilmoitettu.
Mutta nuori Phares tiesi nyt, minkätähden äiti oli lähettänyt hänet
tänne: enkeliä näkemään hän oli hänet lähettänyt. Ja poika painoi
kuuman poskensa paimensauvaansa vasten ja itki. Ei miekkaan, ei
keihääseen, ei kuninkaan valtikkaan hän enää sitä vaihtaisi! Syyttömän
hän oli nähnyt, sen, joka syyttömänä pysyy.
Ja paimenet kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Mutta lapsi avasi nöyrät
totiset silmänsä ja katsoi ensi kerran ihmisiin.