Ystäväni sanoo nykyajan suuren levottomuuden johtuvan siitä,
ettemme osaa hiljentyä. Mutta se on yhtä suuri onnettomuus kuin
jos menettäisimme hengittämisen taidon. Jollei unta olisi, jolloin
me tiedottomasti hiljennymme, niin olisimme mennyttä. Ja ystäväni
kertoo eräästä tunnetusta valtiomiehestä, jonka oli tapana joka päivä
hiljentyä puoleksi tunniksi tahtonsa avulla tilaan, jolloin hän ei
ajatellut mitään, ainoastaan kuunteli valtimonsa tykintää ja hengitti
syvään avonaisen ikkunan ääressä. Tämän puolen tunnin hiljentymisen
jälkeen oli hänen päänsä selkeä ja hänen mielensä hilpeä ja hän oli
valmis kamppailemaan kaiken sen kanssa, jota valtiomiehen päivä on
täynnä.
Myöskin muistelee ystäväni erästä lämmittäjää huvilaivalla — ystäväni
on vain kerran elämässään ollut ulkomailla ja melkeinpä lienee tämä
lämmittäjä tehnyt häneen syvimmän vaikutuksen. Keskellä huolettomien
ihmisten vilinää astui lämmittäjä ulos mustasta kuilustaan, kalpeana,
hiestyneenä, äänettömänä. Katseli Välimeren leppeää sineä, ei kuullut
mitään, ei puhunut mitään, ainoastaan hengitti. Ja painui sitten taasen
työhönsä.
— Me olemme onnettomat, rikkirevityt, kuumeiset ja rikolliset
sentähden, ettemme enää osaa hiljentyä, selitti ystäväni. — Me
olemme kadottaneet yhteyden Hiljaisuuden kanssa, jota uskonnolliset
ihmiset sanovat Jumalaksi, niinkuin he myöskin sanovat hiljentymistä
rukoilemiseksi. Hiljaisuutta ei toki pidä sekoittaa tyhjyyden kanssa.
Ne ovat jotakin aivan päinvastaista. Hiljaisuus on täynnä näkymätöntä
elämää. Vuosisatojen elämä on talletettu tähän Hiljaisuuteen.
Vainajamme ovat Hiljaisuudessa alati läsnä. Jo ajallisuuden unessa
lepäämme heidän luonaan, ja kesken kuumeista elämää saamme koneittemme
äärestä kohota hengittämään jaksaaksemme taasen eteenpäin. Minä
kutsun tätä kohoamista hiljentymiseksi ja katson tätä hiljentymistä
suurimmaksi armolahjaksi, mikä ihmiselle voidaan antaa.
Se on niin yksinkertainen asia, etteivät ihmiset useinkaan kiinnitä
siihen huomiota. Me astumme sen ohitse niinkuin vuosisatoja saatamme
astua aarteen ohitse, joka on kätketty jalkojemme alle. Kunnes
sitten kerran tulee hetki, jolloin sen löydämme. Usein löydämme sen
äärimmäisen hädän hetkellä. Minä löysin hiljentymisen lahjan tällä
tavalla.
Äitini oli minulle ylen rakas. En kohdellut häntä niinkuin minun
olisi pitänyt, mutta rakastin häntä yli kaiken maailmassa. Rukoukseni
illoin päättyi aina siihen, että Jumala antaisi minun kuolla ennen
häntä. Olin matkalla, kun sain puhelimitse sanan, että kiirehtäisin
kotiin, koska äitini oli sairastunut. Hätäännyin, sillä tiesin, ettei
hänen ollut tapana turhien sairauskohtausten tähden hälyyttää ketään
jättämään velvollisuuksiaan. Ettei minulta vain salattaisi pahinta!
Eräällä asemalla astuin junasta, menin puhelimen ääreen ja koetin
saada yhteyttä kotiin. Johto epäkunnossa! Niinhän aina sattuu juuri
silloin, kun puhelinta enimmän tarvitsisimme. Otin auton ja lähdin
ajamaan. Vauhti tyynnytti aluksi hermojani. Laskin, että voittaisin
aikaa useita tunteja. Tulin siihen johtopäätökseen, ettei minulta
toki salattu mitään, enhän ollut lapsi, minkätähden minulle ei olisi
sanottu totuutta! Mutta tästä huolimatta jouduin levottomuuden valtaan,
jommoista en ikinä ennen ollut kokenut. Niinkuin kipunat pimeässä
kulkevat silmäimme ohi, niin kulkivat muistot äidistäni. Näin hänet
sellaisena kuin hän oli tullessaan pienen vuoteeni ääreen lukemaan
kanssani pientä rukousta. Usein nukuin kesken rukouksen sanoja ja äiti
meni vuoteille, joissa muut lapset lepäsivät. Näin hänet arkisissa
askareissa ja näin hänet valmistamassa matkalaukkuja, kun meillä
lapsilla oli edessä retkemme kouluun. Kaikki tottelemattomuudet ja
niitäkin pahemmat rikkomukset kulkivat mieleni läpi kirvelien ja
pistäen, ja minä päätin, etten tästäpuoleen koskaan pahoita hänen
mieltään. Kun nyt tulen kotiin, lankean polvilleni hänen eteensä,
pyydän anteeksi kaikkea, ripitän itseni hänelle ja pyydän anteeksi. —
Olimme viimeisellä sadan kilometrin taipaleella, kun täytyi pysähdyttää
korjaamaan jotakin auto vikaa. En voinut vastustaa kiusausta, vaan
lähdin kauppapuotiin maantienlaidassa soittamaan kotiin. Silloin
kuulin ympärilläni puhuttavan jostakin, joka oli kuollut torstaina. En
kuullut vainajan nimeä, mutta muistin silmänräpäyksessä, että juuri
torstaina olin saanut tiedon äitini sairastumisesta. Nyt odotin vain
tarkkaavana jotakin nimeä, joka voisi johdattaa minut perille siitä,
kenen kuolemasta tässä oli puhe. Puhujat olivat maalaisukkoja, jotka
kuljettivat kuormia asemalle ja olivat poikenneet ostamaan tupakkaa.
He eivät maininneet mitään nimeä, puhelivat hitaasti, niinkuin vieraat
ihmiset puhuvat heille yhdentekevistä uutisista — kuinka hyvin tämän
kaiken muistan, jokainen pikkuesine tuossa kauppapuodissa, yksinpä
siellä vallitseva hajukin on tarttunut mieleeni, ikäänkuin kaikki
olisi siihen poltettu! Mistä lienenkään yhtäkkiä saanut sen voiman,
että kylmästi sekaannuin asiaan, tein joitakin valmistavia kysymyksiä
ja vihdoin kysyin, kuka on kuollut. Silloin sain vastauksen: no, se
lehtori vainajan leski sieltä Lepolasta, se vanha lehtuurska. Ja
minun sydämeni löi pari kertaa ikäänkuin tainnuttaen minut, mutta
huuleni sopersivat jotakin miehille vastaukseksi ja minä viivyin vielä
vähäisen, salatakseni heiltä kuka minä olin. Sillä sen minä tunsin,
että minun piti saada yksin pitää tämä tietoni, joka tällä hetkellä
oli ainoa, minkä omistin. Menin maantielle, kävelin jonnekin päin ja
haukkasin ilmaa. Olin tukahtumaisillani. Sydämeni tykytti kuin paise.
Kuollut, kuollut, minun äitini kuollut!
Jota lähemmäs kotia tulin, sitä enemmän valtasi minut aivan uusi tunne:
minua pelotti! Minä tiesin että minun nyt täytyy nähdä äitini ruumiina.
Jo tämä sana »ruumiina» kaamoitti. Entä jos kuolema on lyönyt häneen
niin kauhean leiman, etten ikinä saa sitä silmistäni. En tahdo häntä
ensinkään nähdä! päättelin. Tahdoin säilyttää hänet mielessäni elävänä.
Ja minä tarrauduin kiinni muistoon hänestä sillä hetkellä, jolloin
viimeksi hänet näin. Onneksi muistin hänet aivan selvästi sellaisena
kuin näin hänen nojaavan portinpieleen, lähtiessäni kotoa viikko
sitten. Vasta viikko, yksi ainoa viikko! Näin hän aina oli seisonut
meidän lähtiessä matkalle, peitettyään meidät rekeen tai rattaille ja
samalla syleiltyään meitä, lapsiaan. Sellaisena tahdon hänet pitää
muistissani.
Miten kipeästi koskikaan mieleeni, kun seudut alkoivat olla niin
tuttuja, että niihin liittyi muistoja yhdessäoloista äidin kanssa.
Jokainen mäki, kukkula, tienmutka kiihdyttivät tuskaani, kunnes
viljavainioiden takaa näkyi talo korkeiden koivujen lomitse. Puut
seisoivat kuin vartijat, hiljaa, lehteä liikahtamatta. Kaikki
tuntui oudon yksinäiseltä. Vaikken olisi saanutkaan surusanomaa,
olisin varmaan nyt tietänyt, mitä oli tapahtunut. Vihdoinkin oltiin
perillä — juuri siinä, missä olin nähnyt äidin viikko sitten. Mutta
kaikki suunnitelmani menivät tässä nurin: hänen luokseen! oli ainoa
ajatukseni. Ja minä sanoin sen sisarilleni, jotka kalpeina tulivat
vastaan. He tyrskähtivät itkuun nähdessään minut, mutta minä tervehdin
heitä nopeasti, pysähdytin heidät oven taakse ja valmistauduin yksinäni
astumaan äitini luo. Hän oli nyt taasen kokonaan minun äitini, äitini,
jota ikävöin. Kuitenkin tuntui ovikin tuossa edessäni, jonka takana
hän oli, sinetöidyltä. Jäin seisomaan. Kuulin sydämeni lyönnit. Tuntui
siltä kuin se olisi irtaantunut paikaltaan lähteäkseen lentoon.
Se värähteli kuin lintu, joka on joutunut ihmiskäteen eikä tiedä
kohtaloaan. Vangitun pienuus, orpous ja kaipaus värisyttivät sydäntäni
enkä minä koskaan ole ollut niin irti maasta kuin sillä hetkellä.
Tulin kuolinhuoneeseen. Seisoin hetken arkun jalkapäässä ja katselin
äitini käsiä, jotka olivat rinnalla ristissä. Siitä kohosi katseeni
pitkin valkoista vaatetta kasvoille. Sydämeni löi muutamia viimeisiä
kovia lyöntejä niinkuin malmikello, jota aiotaan läpällään särkeä.
Sitten hiljeni.
<tb>
Jälkeenpäin olen koettanut johdattaa mieleeni, mitä oikeastaan
läpikävin. Mutta kaikki ilmaisumuodot ovat riittämättömät sitä
kuvaamaan. Kaikki, mitä maailma oli antanut, rakkauden onni, nuoruuden
ilo, puhumattakaan vähemmistä arvoista, meni tyhjäksi muutamien
silmänräpäyksien rinnalla siinä kuoleman läheisyydessä. Vastaanotin
hiljentymisen armolahjan ja pääsin Hiljaisuuden rajalle. Ja näin valon
Hiljaisuuden maasta, missä Jumala asuu. Ja lepäsin täydellisessä
ajattomassa hiljaisuudessa yhdessä äitini ja lukemattomien sielujen
kanssa, jotka olivat ajan tuolla puolen.
Tämän hetken jälkeen, jota en mistään hinnasta antaisi pois
elämästäni, katselin äitini armaita kasvoja enkä enää voinut itkeä.
Eikä minun sydämeni enää lyönyt, vaan minä olin rauhallinen ja
terve, ikäänkuin olisin pitkän sairauden jälkeen nukkumalla nukkunut
itseni terveeksi. Tunsin todella terveyttä ja vapautta, jonkamoista
en milloinkaan ole tuntenut, ja seurustelin äitini kanssa niinkuin
olisin mieskohtaisesti tietänyt hänen olotilansa, josta pian pääsen
osalliseksi itsekin. Tunsinko sen? Olinko käynyt kuoleman maassa? Olin
käynyt rajalla ja nähnyt valon Hiljaisuudesta. Mutta joka kerran,
vaikkapa silmänräpäyksen iäisyyden on tuntenut kasvoillaan tämän valon,
hänelle ei elämä enää koskaan voi kokonaan pimetä. Maailman tuska voi
hänet saartaa, hänen sydämensä tottelemattomuus voi tuottaa hänelle
yllätyksiä, mutta hän on kerta kaikkiaan käynyt rajalla, minne näkyy
kajastus Hiljaisuudesta ja aina hän etsimällä voi löytää sen tien pään,
jolla sielun hiljentyminen tapahtuu ja täällä hän jälleen parantuu.
Hiljentyminen voi tapahtua monella muotoa, unessa, valveilla, keskellä
työtä, keskellä synnintekoa, tähtitaivaan alla tai auringon nousussa.
Kuitenkin on kuolema — sen läheisyys tai sen muistaminen — luonnollisin
opastajamme vastaanottamaan hiljentymisen armolahjaa.
Kuinka korkeaksi käykään ajallisuus, kun siihen lankeaa valo kuoleman
takaa, ja kuinka eloisaksi äärettömyys taaksepäin ja eteenpäin.
Toisiksi muodostuu nyt arviointimme, pyrkimyksemme, halajamisemme.
Hetken tarpeet ja välikappaleet ovat vain riittämättömiä vertauskuvia.
Kaiken näkyväisen takana on näkymätön äärettömyys. Sellaiset käsitteet
kuin terveys, pelottomuus, vapaus, pyhyys yhdessä muodostavat sen
ilmansinen, joka säteilee kasvoillemme kuoleman maasta.
Ja ystäväni lausui tämän kaiken rauhallisesti, katsellen kauas eteensä.
Vaikenimme pitkän aikaa. Sitten hän jälleen lausui:
Ainoa, mitä voin rauhattomille kanssaihmisilleni sanoa, on: oppikaamme
hiljentymään!