Ulkona on jo pimeä.
Ihmiset puhuvat joulusta.
Joulu on ovella, mutta ei tunnu joululta. Tulleeko koskaan tuntumaan.
Ennen odotettiin joulua, laskettiin viikkoja, päiviä, tunteja.
Toivottiin ajan pysähtyvän ja joulun viipyvän. Nyt toivotaan, että
joulu olisi ohi. Ennen se oli samaa kuin kymmenet lamput ja kynttilät.
Nyt tihenee pimeys. Ennen joulu tiesi laulua ja naurua. Nyt on laulu
unohtunut eikä kukaan osaa nauraa. Ainoastaan itkeä osataan. Kyynelet
kirvelevät rinnassa siitä asti, kuin herätään, siihen asti, kuin
nukutaan. Kaikki tekee kipeää. Enimmin koskevat muistot. Ja kuitenkin
ovat nämä muistot lempeitä ja hyviä. Eikä mitään iloisempaa ole eikä
tule olemaan. Ne ovat onnellisen ajan muistoja, lapsuuden muistoja.
Kuinka kaukana onkaan lapsuus! Kuinka ihmeellisiä olivatkaan entiset
joulut! Ilo raikui kodissa äärestä äärelle. Silloinkin kun oli surua,
niin siitä tuli iloa. Olihan heitä kuollut montakin, tosin pieninä.
Mutta kun itketti tai pelotti, niin meni äidin luo: heti tuntui hyvältä.
Mutta kun ei enää voi mennä äidin luo, niin silloin on edessä
tykkänään uusi aika, silloin on ilokin poissa, eikä joulu ole joulu.
Eivät koskaan he tulleet ajatelleeksi, että voisi käydä näin. Kuka
olisi voinut kuvitella, että heiltä puuttuisi iloa. Mitään ei ollut
niin paljon kuin iloa. Äiti kyllä makasi vuoteessa, mutta he olivat
tottuneet siihen, äitikin. Ja juuri siksihän häneltä riitti aikaa
heille kaikille, kun hän aina oli kotona. Vasta nyt jälkeenpäin he
olivat saaneet kuulla, että hänellä oli suuret kärsimykset. Viimeisenä
päivänä he itse olivat sen nähneet. Mutta vasta viimeisenä päivänä.
Juuri sehän se oli niin kauheaa, että he olivat luulleet äidin
iloisuutta todelliseksi. Miksei hän ollut sanonut, että hänellä oli
tuskia? Kuinka toisin he olisivat olleet, jos olisivat tietäneet lähdön
olevan niin lähellä. He olivat myöhästyneet! Jonkin kerran äiti oli
maininnut, ettei kenelläkään ole oikeutta suruillaan pimentää aurinkoa
muilta. Mutta hänen olisi pitänyt sanoa se paljon selvemmin, että hän
taisteli oman ilonsa puolesta. Äidin vuoteen ympärille he kaikki aina
olivat tulleet, milloin yksitellen, milloin joukolla. Äidin huonehan
olikin ollut varsinainen koti, muut huoneet olivat vain huoneita. Aina
siellä oli jokin kasvi kukassa, usein monta. Äidin lempikukat tuotiin
tänne sitä myöten kuin ne puhkesivat. Ja kaikki kukat olivat oikeastaan
äidin lempikukkia, ruohotkin ja sammalet, jopa kivetkin. Äiti saattoi
jäädä pitkiksi hetkiksi katselemaan kiveä. Tämä oli oikeastaan
ihmeellistä. Äiti oli oikeastaan ihmeellinen ihminen! Nyt vasta he
sen käsittivät. Täytyykö välttämättä kuoleman tulla, ennenkuin elävät
tietävät, kuka heidän läheisimpänsäkin on? Mutta miksi äiti todella
salasi heiltä, kuka hän oli? He olisivat voineet kiittää häntä paljon
paremmin, totella häntä kaikessa ja varoa, ettei hänelle tulisi paha
mieli. Nyt varmaan ei olisi näin vaikeaa. Ja näinkö aina tulee olemaan?
Hehän voivat elää vielä monta kymmentä vuotta. Eihän kuusitoista vuotta
oikeastaan vielä ole mikään pitkä ikä, eikä kaksikymmentäkään, eikä
kaksikymmentäneljäkään. Ja elää kaikki seuraavat kymmenet vuodet ilman
iloa, ilman jouluja!
Näitä ajatteli nuorin sisaruksista, istuen käsityö helmassa ja
tuijottaen lumiseen puutarhaan. Yhtäkkiä hänen täytyi nousta ja
kiiruhtaa pois. Hän kuuli vanhimman sisaren kysyvän, oliko tämä heidän
päätöksensä mukaista, oliko tämä oikein.
Ei ollut, ei ollut, hän tiesi sen! He olivat päättäneet, etteivät näytä
suruaan, he olivat päättäneet valmistaa joulun vastaanottoa niinkuin
ennenkin. Isähän oli antanut rahaa lahjoihin ja kaikkeen. Kaiken tämän
hän tiesi. Mutta hän ei enää jaksanut!
Kyynelet, jotka olivat kokoontuneet pitkin päivää, purkautuivat esiin.
Ne tyrehtyivät vasta, kun hän ei enää voinut ajatella eikä muistaa
mitään. Mutta siinä samassa palasi kaikki mieleen. Tuossahan oli äidin
huoneen ovi. Siitä hänet oli kannettu ulos. He eivät olleet käyneet
siellä päiväkausiin. Isä yksin siellä kävi. Sekin oli kauheaa, etteivät
he voineet sinne mennä. Mutta tässä oli nyt jokin uusi asia, joka
heitä kiusasi. Mitä hän olisi antanutkaan, jos nyt olisi voinut mennä
kysymään äidiltä. Nyt hän olisi osannut kysyä. Hänellä oli niin tärkeää
kysyttävää. Voiko kukaan siihen enää vastata?
Seuraavalla hetkellä seisoi hän sisarusten edessä, posket kalpeina,
silmät itkettyneinä ja kysyi:
— Kuka oli äiti?
Ja hän katsoi, nämä sanat lausuttuaan, kuin hengen hädässä molempiin
sisariinsa.
He hämmästyivät kysymystä. Mitä sellaiseen saattoi vastata. Kenestä he
sitten olisivat tietäneet, jollei omasta äidistään, kuka oli hän. Hän
oli yksinkertaisesti _heidän äitinsä_, sanoi toinen, ja toinen lisäsi
huoaten: maailman paras ihminen. Silloin nuorin sisaruksista puhkesi
puhumaan:
— Niin kyllä, meidän äitimme ja maailman paras ihminen. Mutta kuka oli
hän itsellensä? Me puhuimme hänelle aina itsestämme ja hän auttoi meitä
kaikkia. Mutta mitä hän ajatteli, kun hän oli yksinään. Tiedättekö sitä?
Huoneessa oli niin hiljaista, että kuului, kuinka puikot koskettivat
toisiaan tyttöjen kutoessa.
— Meitä hän ajatteli, sanoi vanhin sisaruksista.
— Ja isää tietysti, lisäsi keskimmäinen. — Ja kaikkia kärsiviä.
— Eikö sitten koskaan itseään? kysyi nuorin. — Mutta sitä minä en voi
uskoa. Minä ajattelen aina itseäni. Eihän äiti silloin voinut ajatella
meitä, kun hän oli kuudentoista vanha niinkuin minä nyt. Eihän meitä
silloin ollut. Mitä hän silloin ajatteli?
Kukaan ei vastannut.
— Ajatteliko hän _silloinkin_ muita ihmisiä? Varmaan hän silloin
ajatteli itseään. Mitä hän silloin tahtoi? Muuttuiko hän sitten niin
paljon? Kuinka voi niin paljon muuttua? Miksei hän puhunut itsestään
meille? Miksei hän sanonut, että hänellä oli kärsimyksiä? Tiesittekö
te, että hän oli niin sairas? Minä en koskaan tullut ajatelleeksi, että
hän voisi kuolla. Minä en tiedä hänestä mitään. Eikö se ole kauheaa:
minä en tiedä, kuka oli minun oma äitini!
Sisarukset keskeyttivät hänet, ettei hän toki huutaisi. Isähän saattoi
tulla koska hyvänsä. Ei pidä tehdä tyhmiä kysymyksiä! Kuka lapsi
oikeastaan tuntee äitiään? Äiti on aina salaisuus, niin sanoi kerran
kummisetä — eivätkö he muistaneet? Ja kummisedän äiti oli kuollut, kun
hän vielä oli pieni. Isän pöydällä oli kirje kummisedältä, kukaties
siinä oli jotakin tärkeää. Joka tapauksessa he olivat päättäneet
etteivät näyttäisi suruaan. Se ainakin oli äidin tahdon mukaista. Ja
nyt olisi äiti käskenyt heitä pitämään huolta siitä, että joululahjat
tulisivat valmiiksi. Ylihuomenna oli jouluaatto ja heillä oli vielä
paljon tekemistä.
Nuorin sisaruksista kävi äänettömäksi ja painui työhönsä. Se oli isän
joululahja, äiti itse oli sen aloittanut, vielä viimeisen edellisenä
päivänä. Hän oli purkanut muutamia pisteitä, jotka olivat epätasaiset.
Tyttö oikaisi työn polvelleen ja tarttui neulaan ajattelematta, että
oli jo pimeä.
Äitikö salaisuus? Kummisetä oli sanonut, ettei äitiä pitänytkään
yrittää tuntea. Tai saattoi yrittää, mutta _äiti_ oli jotakin yhtä
pohjatonta kuin luonto. Kalarannassa tästä kerran oli väitelty. He,
lapset, olivat ääneti kuunnelleet ja ajatelleet, että kaikesta sitä
saattoi kiivastuakin. Mutta nyt hän käsitti, miten pohjatonta oli tämä:
oma äiti, miten vaikeaa löytää tie äidin olemukseen ja miten tärkeää
löytää tämä tie. Eihän saattanut itseäänkään tuntea, jollei tuntenut
äitiään. Ja täytyihän toki itsensä tietää.
— Se on totta, lausui nyt keskimmäinen sisaruksista. — Vähän me
tunsimme äitiä. Täytyy koettaa kysyä isältä.
Vanhin kuiskasi parahtamalla:
— Mitä sinä ajattelet!
Keskimmäinen koetti puolustaa itseään sillä, ettei hän tarkoittanut
nyt, vaan joskus myöhemmin. Huone oli käynyt aivan pimeäksi. Tyttöjen
ajatukset kiersivät äidin ympärillä. Niin selvänä näkyi hän silmälle,
niin luoksepääsemätön oli hän ajatukselle. Olisi pitänyt sytyttää tuli,
mutta jokainen istui ajatuksissaan, eteensä tuijottaen. Vasta kun isän
askelet portailta kuuluivat, pääsivät tyttäret jalkeille, sähkö syttyi,
joululahjat hävisivät näkyvistä ja jokainen riensi valelemaan silmiään.
Isä riisui päällysvaatteensa, aikoi omaan huoneeseensa, mutta palasi ja
avasi äidin huoneen oven.
Nyt hän oli siellä.
Tyttäret pidättivät henkeään, liikkuivat varpaisillaan ja tuntui siltä,
kuin olisi tapahtunut jotakin tärkeää. Saako isä tietää jotakin? Vai
tietääkö hän ennestään kaikki? Koska sitä voi häneltä kysyä? Hyvinkö
pitkien aikojen perästä? Hetket tuntuivat pitkiltä, sydänten lyönnit
olivat raskaat ja kiihkeät. Nyt lähestyivät isän askelet, raskaina ja
väsyneinä. Kuitenkin hän hymyili astuessaan huoneeseen. Tyttäretkin
hymyilivät kiiruhtaessaan häntä vastaan. He puhelivat siitä, että
isälle oli tullut kirje kummisedältä, se oli hänen pöydällään. He
olivat täällä järjestelleet ja lukeneet sanomalehteä. Isä kysyi,
muistivatko he, että jouluaatto jo oli niin likellä. Tarvitsivatko
he lisää rahaa? Piti muistaa kaikkia, jotka ennenkin olivat saaneet
joululahjoja. Huomenna kai piti lähteä kauppiaalle. Ja ylihuomenna —
niin, sitten he lähtevät haudalle äidin luo.
Tytöt vakuuttivat, että kaikki oli valmista. Joulukuusikin oli tuotu.
Se oli oikein, sanoi isä taasen ja kysyi, eikö täällä ollut lämmitetty.
Hän kosketti kädellään uunia. Mutta ei huomannut, että se oli kuuma.
Samassa hän meni pois ikäänkuin levottomuuttaan salatakseen. Nuorin
tyttäristä kiiruhti hakemaan puita pesään. Painettuaan oven umpeen
jälkeensä hän ajatteli, ettei isältä vielä voi mitään kysyä. Isä on
sen näköinen, että hän itsekin kysyy. Mitä hän kysyy? Tytön latoessa
puita hiilille, jotka vielä hehkuivat, joutuivat toiset sisaret
pieneen kiistaan joulukuusen koristeista. Ne olivat äidin laatikossa
ja molemmat kehoittivat toisiaan ottamaan ne esiin. Niin kauas kuin
saattoi muistaa taaksepäin, oli vain äiti käsitellyt näitä koristuksia.
Kaikki oli kauniisti ladottu pumpuleihin ja silkkipapereihin. Kun vain
muistelikin näitä kääröjä, tuoksui vastaan iloinen, onnellinen joulu.
Kauheaa!
— Hankitaan uusia koristeita, kuiskasi vanhin sisar epätoivoisesti. —
Tai koristetaan kuusi vain kynttilöillä.
— Minä en nyt siedä nähdä kuusta! sanoi toinen.
He eivät huomanneetkaan, koska isä palasi ovelle. Kirje oli hänen
kädessään ja hän pyyhki hikeä otsaltaan. Hän viittasi kädellään ja
tyttäret seurasivat häntä. He astelivat perätysten hiljaa, ikäänkuin
äiti vielä olisi nukkunut huoneessaan. Sähkönappulat kiertyivät
käytävässä, ovia avattiin ja suljettiin.
Turhaa oli enää yrittääkään pidättää kyyneliä. Mitään lohdutusta tähän
tyhjyyteen ei ollut. Asumattomuus oli ennättänyt ottaa haltuunsa
tämän huoneen, joka ennen oli ollut kodin keskipiste. Elottomuus oli
laskeutunut yli tuttujen esineiden. Sähkövalo näytti kylmästi kaiken,
mikä elämän kosketuksesta oli kulunut ja haalistunut. Yksinpä vihreät
kasvitkin ikkunalla tuntuivat eristäytyneen ympäristöstä ja vaipuneen
yksinäisyyteen. Paljaat puut ikkunaristikon takana levittivät verhon
ulkomaailman eteen. Siellä jossakin oli lumisia peltoja, ja ihmisiä,
jotka odottivat joulua. Tässä karussa, ikäänkuin paljaaksi riistetyssä
ympäristössä menehtyi sydämen arka kipeys ja sijaan tuli tyhjä
yhdentekevyys. Kyyneleet kuivuivat, turtumus valtasi mielen. Tämä kai
oli sitä penseyttä, josta raamatussa erikoisesti varoitettiin.
Isän oli vaikea löytää sanoja. Hän puhui jotakin siitä, että heillä oli
ollut raskasta ja että he olivat syyttäneet itseään laiminlyönneistään.
Eihän ihminen milloinkaan voi olla kyllin varovainen kuolemanhetken
edessä. Heidän olisi pitänyt ottaa varteen niin paljon. Mutta se oli
myöhäistä nyt.
Yhtäkkiä isän puhuessa tunsi kuusitoistavuotias, että hänen sydämessään
jälleen heräsi eloon kipeä odotus. Ehkäpä isä itsestään alkaa selvittää
sitä, mitä he eivät ole voineet kysyä: äidin salaisuutta, sitä, kuka
oli heidän äitinsä.
Sitten isä levitti kirjeen kattolampun alle. Hän ei kuitenkaan nähnyt
lukea, vaan alkoi muistista kertoa, mitä kirje sisälsi. Kummisetä
oli ollut matkalla ja saanut vasta nyt tietää heidän raskaasta
menetyksestään. Hänen ajatuksensa olivat sen jälkeen olleet heidän
luonaan ja hän oli hengessä läpikäynyt ne monet onnelliset hetket,
joita oli saanut viettää heidän äitinsä seurassa. Nyt kun heidän
kaikkien eteen varmaan olivat astuneet ne kysymykset, jotka aina
seuraavat rakastettumme kuolemaa, niin tahtoo hän kertoa heille pienen
tapahtuman, tapahtuman, joka teki häneen syvän vaikutuksen.
Isä vaikeni ja ojensi kirjettä eteensä. Kaikki tyttäret nousivat
sitä ottamaan, mutta nuorimman käteen se joutui. Isä kiersi lampun
yöpöydällä palamaan. Se valaisi Uutta testamenttia, joka oli kulunut
äidin käsissä. Tyttö kävi kiihkeästi läpi sen osan kirjettä, jonka isä
oli selostanut. Nyt tuli uutta. Hän luki:
»Minähän olin teillä, kun pieni poikasi kuoli. Se oli näin joulun
alla sekin. Sinä lähdit kaupunkiin ja pyysit minua jäämään kotiin.
Pysyttelin lasten luona. Ei ollut helppoa vastata heidän kysymyksiinsä.
Kun äiti tuli huoneeseen, tekivät he hänelle uudelleen kaikki
kysymykset, jotka minä luulin heille jo selvittäneeni. Tässä yhteydessä
puhui äiti heille tähän tapaan.
»Me itkemme, mutta me emme saa valittaa. Enkeli on tullut läpi
pimeyden, lyhty kädessä. Valo on hyvin kirkas. Se näyttää meille,
miten suloinen ja rakas pieni pojumme on. Vasta tämän kirkkaimman
lyhdyn valossa sen voimme nähdä. Tiedättekö kuka tätä kirkkainta lyhtyä
näyttää? Se on kuoleman enkeli. Hän se taluttaa kädestä pientä pojuamme
ja tuo hänet meille ikiomaksi, niin omaksi, ettemme koskaan voi häntä
menettää. Te ette ehkä vielä tätä näe. Se on vielä salaisuus. Se on
joululahja, joka vielä on käärössä. Mutta älkää, äidin rakkaat, nyt
enää kyselkö. Kerran me kaikki ymmärrämme. Joulunako? Niin, jouluna.
Silloin on joulu, kun ymmärrämme. Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka
taluttaa luoksemme pientä pojuamme ja näyttää kirkkainta lyhtyä.»
Hiljaiset nyyhkytykset täyttivät huoneen. Alkoi tuntua helpommalta.
Lämpeni. Tutut esineet heräsivät kuin unesta. Oli kuin joku olisi
tullut sisään ja herättänyt. Kysymyksetkin alkoivat rauhoittua. Isä
lausui hiljaa:
— Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka taluttaa luoksemme äitiä.