Poutaisena syyskuunpäivänä Leif Bjerke asteli tietä pitkin, joka
polvitteli puutarhojen välitse erään pienen kaupungin lähistöllä
Etelä-Norjassa.
Seutu oli tasankomaata. Ylt'ympäri levisi laajoja keltaisia
sänkipeltoja, joilta vilja oli äskettäin leikattu, ja näköpiiriä
rajoittivat sinertävät metsät. Pienissä puutarhoissa olivat omena-
ja päärynäpuut täynnä hedelmiä, ja siellä täällä hehkui villiviini
kuistikon seinää tai valkoista talonpäätyä vasten. Lännessä häämötti
Kristianian-vuono hopeankirkkaana juovana vaaleata iltapäivätaivasta
vasten.
Leif oli harhaillut tuntureilla, kunnes siellä oli tullut täysi
talvi, joka oli karkoittanut hänet pois. Hänen silmänsä, jotka olivat
tottuneet jäätiköiden häikäisevään autiuteen, saivat nyt lepoa tämän
maiseman lämpimissä, kylläisissä väreissä. Melkein vastoin tahtoaan
hänestä tuntui hyvältä päästä jälleen laaksomaille, viljellyille
seuduille ja ihmisten läheisyyteen. Ja hän tiesi, että häntä odotettiin
täällä, että häntä kaivaten ja toivoen odotteli nuori nainen, joka
vielä rakasti häntä, ja pieni poika, joka sanoi häntä isäkseen.
Siellä ylhäällä lakeuksilla, lumen ja yksinäisyyden keskellä, hän oli
taistellut taistelunsa. Hän oli päättänyt noudattaa Ebban pyyntöä ja
täyttää velvollisuutensa vaimoaan ja lastansa kohtaan. Hän tahtoi
sanoa Ragnalle, ettei voinut rakastaa häntä, mutta että hän aikoi
jäädä hänen luokseen pojan tähden, jos Ragna vielä toivoi sitä. Hän ei
enää riehunut pakkoavioliittoa vastaan. Ebba oli kuollut, eikä hänelle
ollut enää onnea tarjolla maailmassa. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja
väsyneeksi, hän oli kadottanut nuoruuden toivon, mutta myöskin sen
uhman ja leppymättömyyden. Hän oivalsi tehneensä väärin Ragnaa kohtaan.
Eihän Ragna ollut väkisin tunkeutunut hänelle. Hän oli vain totellut
isäänsä ja ajatellut lapsensa tulevaisuutta mennessään naimisiin miehen
kanssa, joka oli hänen lapsensa isä. Ja kaiken sen ivan ja ylenkatseen,
jota hän oli vaimolleen osoittanut, oli tämä saanut syyttömästi kärsiä.
Hän itse kuljeksi mielin määrin nauttien nuoruudestaan ikäänkuin vapaa
mies, ja sill'aikaa Ragna istui kotona, hoiti poikaa ja piti pienen
talon aina hyvässä kunnossa häntä varten, joka kenties oli joskus
palaava. Ragna parka! Leif ei enää vihannut häntä, ja jos Ragna tahtoi,
saattoi heistä vielä tulla ystävät.
Eräässä tien mutkassa hän näki pienen, punaiseksi maalatun huvilan,
joka sijaitsi puutarhan keskellä. Päädyn edustalla kasvoi kaksi koivua,
joiden lehdet olivat kellastuneet ja rungot hohtavan valkoiset. Suuret
auringonruusut ja kirjavat dahliat heloittivat kukkalavassa. Kun veräjä
aukesi, nousi nuori nainen paikaltaan verannalla. Hän viskasi nopeasti
työn käsistään pöydälle ja seisahtui tuokioksi kietoen käsivartensa
murattikoristeisen pilarin ympäri ikäänkuin tukea tarvitseva. Sitten
hän tointui ja astui, tulijaa vastaan, ryhdikkäänä ja komeana
tummansinisessä puvussaan. Päivänpaiste sai hänen tukkansa välkkymään
kultaisena kehänä totisten nuorten kasvojen ympärillä.
"Leif, sinäkö! -- Terve tuloa!"
Hän ojensi tulijalle kätensä. Se oli suurehko, kaunismuotoinen ja
vankka käsi. Leif tarttui siihen, mutta ajatteli hiuduttavan surun
tuntein Ebban hentoa, viileätä lapsenkättä, joka oli melkein uponnut
hänen kouraansa.
"Kiitos, Ragna. Kuinka voitte täällä? -- Saanko jäädä tänne luoksenne
-- tarkoitan, onko sinulla tilaa?"
Hän sopersi hämillään tapaillen sanoja. Ragna loi häneen harmaat
silmänsä, joissa leimahti ilon salama.
"Tarkoitatko täyttä totta?" kysyi hän hiljaa. "Tahdotko jäädä minun ja
pojan luokse? Etkö ole enää vihainen meille?"
Hänen ilonsa vaivasi Leifiä. Hän päästi vaimonsa käden ja kääntyi
poispäin.
"Ragna hyvä, älä käsitä minua väärin", sanoi hän nopeasti. "Totta
on, että olen tullut jäädäkseni teidän luoksenne, sillä tahdon
koettaa tehdä velvollisuuteni sinua ja pikku Reidaria kohtaan. Mutta
onnellisiksi me tuskin voimme tulla. En halua pettää sinua ja siksi
sanon sen suoraan. -- Olen rakastanut erästä nuorta tyttöä, joka nyt on
kuollut. Hän on lähettänyt minut sinun luoksesi."
Pitkä, painostava hiljaisuus seurasi. Leif ei uskaltanut katsahtaa
Ragnaan. Hän saattoi kuvailla mielessään, kuinka Ragna seisoi siinä
taistellen itkua vastaan. Se kuului hänen säännöttömästä, katkonaisesta
hengityksestään. Leif ymmärsi hänen olonsa tukaluuden, ja kun Ragna yhä
pysyi ääneti, kääntyi hän veräjää kohden.
"Ehkä on parasta, että lähden pois jälleen", virkkoi hän hiljaa. "Sinä
et tietenkään enää välitä minusta, kun en voi antaa sinulle enempää."
Mutta silloin hän tunsi Ragnan käden käsivarrellaan. He seisoivat niin
lähekkäin, että hänen täytyi nostaa silmänsä, jolloin hän kohtasi
Ragnan kyyneltyneen katseen. "Välitän, välitän minä sinusta", kuiskasi
Ragna kiihkeästi. "Olen sinulle kiitollinen pienimmästäkin, minkä
tahdot minulle antaa. Älä mene pois, Leif. Onhan kotisi täällä, pikku
Reidarin luona. Minä en kysy mitään enkä vaadi mitään itselleni. Jää
tänne!"
Leif tarttui liikutettuna hänen päähänsä ja suuteli häntä otsalle.
Tuokioksi Ragna painautui häntä vasten ja kietoi kätensä hänen
kaulaansa. Sitten hän vetäytyi syrjään, ikäänkuin häveten liikutustaan,
jäi seisomaan kukkalavan ääreen selin Leifiin ja siveli hiljalleen
auringonruusun kullanvärisiä terälehtiä.
"Pikku Reidar on ollut tänään aamupäivällä soutelemassa Halvorsenin
poikien kanssa", virkkoi hän vihdoin tyynesti ja luonnollisesti. "Hän
oli hyvin väsynyt, kun tuli kotiin, ja minä laitoin hänet levolle,
mutta en tiedä, nukkuuko hän. Etkö tahdo mennä sisään katsomaan häntä?"
"Kiitos, kyllä minä menen", sanoi Leif keventynein mielin. "Hyvästi
siksi aikaa, Ragna."
Hän oli saanut takaisin entisen suoran, joustavan ryhtinsä, kun hän
astui sisään verannan kautta. Ragna seisoi katsellen hänen jälkeensä,
ja lämmin aalto tulvahti hänen sydämeensä. Kaikki näytti hänestä
valoisalta tällä hetkellä. Koti ei ollut autio, elämä ei ollut tyhjä
enää.
Hän ymmärsi, että Leif oli muuttunut. Hänen katseensa ei enää ollut
kylmä ja vihamielinen. Koko hänen olemuksensa oli tullut lempeämmäksi
ja sävyisämmäksi. Eikä Ragna tahtonut kysyä, mistä muutos johtui, ei
urkkia mitään tietoja naisesta, jota hän sai kiittää miehensä paluusta.
Olihan kyllin siinä, että hän ja Leif asuivat jälleen saman katon
alla ja että heitä nyt oli kaksi huolehtimassa lapsen kasvatuksesta.
Tämä oli pyörryttävän suuri onni, ja se täytti hänen sielunsa
kiitollisuudella. Ja kun hän kerran oli päässyt niin pitkälle, että
Leif ojensi hänelle kätensä ystävyydessä, oli ehkä toivoa, että hän
joskus tulevaisuudessa saattoi voittaa hänet kokonaan omakseen. Olihan
hänellä liittolainen, mahtavin kaikista -- pikku Reidar.
Leif oli mennyt makuuhuoneeseen, johon päivänvalo pääsi himmeänä
vihreiden, alaslaskettujen kaihtimien lävitse. Pienessä, valkoiseksi
maalatussa puusängyssä makasi poika molemmat kätöset nyrkissä posken
alla. Pehmeä, vaalea tukka kihartui valkeassa niskassa, jossa iho
muodosti syviä poimuja. Poika oli kyllä Ragnan näköinen, mutta Leifistä
tuntui, että nuo pienet, helakanpuhtaat kasvot selittämättömällä
tavalla toivat hänen mieleensä Ebban.
Hän istuutui sängyn vieressä olevalle tuolille ja kumartui nukkuvan
poikasen puoleen. Miten rauhoittavaa oli kuulla pienokaisen tasaista
hengitystä! -- Mutta yht'äkkiä pikku Reidar liikahti levottomasti
unessa, ikäänkuin tuntien jonkun häntä katselevan. Kädet erkanivat
toisistaan. Silmät avautuivat; ne olivat suuret ja siniharmaat, ja
niiden kysyvä katse kohdistui vieraaseen herraan.
Mutta yht'äkkiä heräsi muisto valokuvasta, äidin selityksistä --
viimekesäisestä lyhyestä käynnistä. Hän nousi istualleen sängyssä ja
ojensi kätensä.
"Isä!" huusi hän ilosta loistaen.
Leif puristi pojan kiihkeästi rintaansa vasten.
"Oma pikku pojuni -- rakas pikku pojuni!"
Hän tunsi samassa, että hänen tulevaisuutensa ja elämänsä päämaali oli
täällä. Ja ajatuksissaan hän kiitti Ebbaa, joka oli opastanut hänet
takaisin kotiin.