Kun päivät syyspuoleen alkoivat pimetä ja lyhentyä, ei rouva Rönnov
enää noussut vuoteeltaan. Kun Kaisa aamuisin tuli sisään auttaakseen
häntä pukeutumaan, oli rouvan tapana sanoa puolustautuvasti hymyillen:
"Taidanpa jäädä makuulle tänään, Kaisa. Ilma näyttää niin harmaalta,
eikähän minua työt odota."
Ja Kaisa vastasi rauhoittavasti: "Niin, kyllä rouvan on parasta olla
sängyssä. Rouva näyttää hiukan väsyneeltä, mutta se menee kyllä ohitse,
jahka tulee talvi. Silloin päivät tulevat valoisammiksi."
Rouva Rönnov nyökkäsi hymyillen: "Niin, kun aurinko taas rupeaa
paistamaan, silloin minäkin tästä nousen." Ja he olivat kumpikin
uskovinaan toinen toisensa puhetta.
Talossa oli toinenkin, jonka voimat alkoivat loppua tänä syksynä.
Se oli vanha Jack. Enimmän osan päivästä se makasi vasussaan rouva
Rönnovin makuuhuoneen kaakeliuunin vieressä, ja siinä se milloin
nukkui, milloin valitteli. Kun Eva toisinaan koetti houkutella sitä
mukaansa kävelylle, seurasi se häntä veräjälle asti. Mutta siihen se
pysähtyi, katsoi Evaan surullisesti vanhoilla, puolisokeilla silmillään
ja heilautti hiukan hännäntynkäänsä ikäänkuin sanoakseen: "Tiedäthän,
etten jaksa kävellä pitemmälle. Enkä minä myöskään tahdo jättää vanhaa
emäntääni."
Sitten Jack kääntyi ja linkutti vasuunsa takaisin, ja Eva jatkoi
matkaansa lokaisella tiellä harmaassa sumussa, joka raskaana peitti
kellastuneen maan.
Eräänä päivänä saapui Kööpenhaminasta hieno vanha herra, jolla oli
kultasankaiset silmälasit ja häikäisevän valkoiset alusvaatteet. Hän
viipyi pitkän aikaa rouva Rönnovin luona. Vanha rouva tahtoi muuttaa
testamenttiaan. Kun neuvottelu lakimiehen kanssa oli päättynyt,
lähetettiin noutamaan kaksi todistajaa -- puutarhuri, joka oli monta
vuotta hoitanut talon puutarhaa, ja vanha pappi naapurihuvilasta.
Pastori ei ollut koskaan ennen puhutellut rouva Rönnovia, vaikka
he olivat monta vuotta tervehtineet toisiaan hymyillen vanhuuden
alakuloista hymyä. Tämä oli varmaankin heidän ensimmäinen ja viimeinen
tapaamisensa, ajatteli pastori nähdessään kuihtuneet kasvot, jotka
olivat tulleet valkoisiksi ja läpikuultaviksi kuin alabasteri. Ja
hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli rouva Rönnovin kuollessa
menettävä jotain, joka oli hienoa ja valoisaa ja kevyttä kuin
menneitten nuoruudenpäivien tuoksu.
Herrojen lähdettyä rouva Rönnov pyysi Evaa tulemaan sisään.
Hän makasi vuoteellaan levollisena, kasvoissa omituinen hajamielinen
ilme ikäänkuin ihmisellä, joka on tehnyt tilinsä elämän kanssa. Ensi
kerran hän nyt puhui lähenevästä kuolemastaan.
"Olen oikein iloissani, että kaikki on järjestetty", sanoi hän. "Ja nyt
sinun ei tarvitse enää huolehtia tulevaisuudesta. Kun minä olen poissa,
voit sinä joko matkustaa Bengtin luo tai pyytää häntä tulemaan kotia
Tanskaan. Olen jakanut omaisuuteni kahteen yhtä suureen osaan. Toisen
saatte Bengt ja sinä, toisen Tage ja Gärda. Sitten lapsiparat pääsevät
naimisiin. Ei kukaan voi panna esteitä heidän tielleen."
"Mutta rakas mummo" -- Eva suuteli liikutettuna ohutta, veretöntä
kättä, jota piteli kädessään. -- "Bengt ja minä olemme jo saaneet
sinulta niin paljon, ettei meillä ole oikeutta ottaa vastaan enempää."
"Se summa on otettu lukuun, ole huoleti siitä", sanoi rouva Rönnov,
ja hänen entinen hyvätuulisuutensa pilkisti vielä esiin "Sentähden ei
teidän osallenne tulekaan yhtä paljon kuin niiden toisten. Mutta saatte
joka tapauksessa riittävästi, niin että voitte elää huoletta, jos Bengt
saa jonkun paikan. Sinä kai mieluimmin tahdot hänen palaavan kotiin?"
"Niin tahdon, rakas mummo. Ja luulen, että se on hänenkin
toivomuksensa. Siitäkin on meidän kiittäminen sinua, että saamme asua
omassa maassamme. Sinä olet ollut niin sanomattoman hyvä minulle, enkä
minä voi millään palkita...?"
"Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa", keskeytti vanhus lempeästi,
"sinä ja pikku Vivika. -- Kaisalle olen määrännyt niin paljon, ettei
hänen tarvitse kärsiä puutetta vanhoilla päivillään. Nina kyllä suuttuu
kovasti minuun, kun hänen poikansa eivät saa mitään, mutta sitä ei voi
auttaa. Fleming tulee kyllä hyvin toimeen -- hän on kelpo poika. Ja
Ovelle on hyödyllisintä, ettei hän saa mitään. Työ on ainoa, joka voi
tehdä hänestä miehen."
Väsyneenä pitkästä puheestaan vanhus ummisti silmänsä ja laski päänsä
pielukselle. Eva, joka näki hänen tarvitsevan lepoa, suuteli häntä
hiljaa otsalle ja poistui huoneesta.
Rouva Rönnov eli joulun tuolle puolen. Mutta hän kävi yhä heikommaksi
eikä tuntenut enää juuri ketään. Sattui usein, että hän nimitti Evaa
"Margaretaksi" -- se oli ollut hänen tyttärensä nimi --, ja eräänä
päivänähän pyysi Kaisaa pitämään ruoan lämpimänä "herraa" varten, joka
pian tuli kotiin valtiopäiväistunnosta. Kaisa pyyhki liikutettuna
silmiään ja selitti sitten Evalle, että nyt vanha rouva ei enää elänyt
kauan, sillä kun ihmiset näkivät vainajia ympärillään, silloin sai olla
varma siitä,, että loppu oli lähellä.
Uudenvuodenpäivänä suku kokoontui kuten tavallista harmaaseen taloon
lehmuskujan varrelle. Kaikki tiesivät, että se oli oleva viimeinen
kerta. Lääkäri oli ilmoittanut heille, ettei rouva Rönnovilla ollut
pitkiä aikoja jäljellä. Arkihuone näytti jo autiolta ja asumattomalta.
Kaikki he kaipasivat rullatuolissa istuvaa mustapukuista olentoa, jonka
lempeät vanhat kasvot olivat aina hymyilleet heille heti oven auettua.
Ei edes vanhan koiran haukunta enää tervehtinyt heitä. Eva oli sisällä
sairaan luona, ja pikku Vivika nukkui. Ainoastaan Kaisa hiiviskeli
ympäri huopatohveleissaan silmät itkusta punaisina. Nyt hän oli pian
jättävä tämän talon, joka oli ollut hänen kotinsa niin monta monituista
vuotta. Hän aikoi rakkaan vanhan rouvansa kuoltua palata Ruotsiin ja
elää siellä säästöillään ja perinnöllä, jonka hän tiesi saavansa. Mutta
hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli jo oikeastaan lopussa. Ei hän
sanottavasti iloinnut ajatellessaan lapsuudenkotinsa jälleennäkemistä.
Kaikki oli siellä niin muuttunutta. Useimmat hänen vanhat ystävänsä
olivat maan povessa, ja uusia sukulaisiaan hän ei tuntenut. Mutta
sittenkin hän tahtoi mieluimmin päättää päivänsä synnyinseudullaan.
Siellä olivat kalmistossa hänen vanhempainsa haudat, ja koivikossa
oli veräjä, jonka luona hän oli neljäkymmentä vuotta sitten sanonut
jäähyväiset nuorelle miehelle, joka läksi Amerikkaan -- eikä koskaan
palannut.
Kaisa ei unohtanut emännänvelvollisuuksiaan. Kuten edellisinäkin
vuosina oli hän asettanut pöydälle pari täysinäistä kakkumaljakkoa
ja karahvillisen herravainaan vanhaa hienoa portviiniä. Mutta ainoa,
joka koski viiniin, oli hovijahtimestari, joka kaatoi itselleen lasin
salavihkaa ja joi sen pahalla omallatunnolla. Sitten hän laittoi
kasvonsa totisiin ryppyihin ja veti syvän huokauksen, ikäänkuin
säälitellen ihmisluonnon heikkoutta ja elämän katoavaisuutta.
Rouva Nina Lindholm oli paljon muuttunut Ebban kuoltua. Hänen musta
tukkansa oli alkanut harmaantua, ja otsan ja suupielten syvät vaot
antoivat kasvoille mietiskelevän surun ilmeen. Yötä päivää hän
ajatteli yhtä ainoata kysymystä -- miksi Ebba ei tahtonut nähdä häntä
kuolinvuoteensa ääressä. Oliko lapsella jo selko hänen suhteestansa
paroni Lercheen, ja oliko hän sen tähden tuominnut äitinsä?
Tämä suhde oli nyt lopussa. Paroni oli matkustanut etelään ja
aikoi viettää talven Kairossa. Tuttaviltaan oli Nina kuullut hänen
seurustelevan ahkerasti erään nuoren englantilaisen naisen kanssa,
joka kuului olevan hyvin rikas. Hän vastaanotti tämän uutisen mitä
suurimmalla tyyneydellä. Menköön parooni naimisiin, se ei enää
liikuttanut häntä. Hänen elämänsä oli rauniona. Aviomies ei ollut
koskaan merkinnyt hänelle mitään, eikä hän ollut kyennyt voittamaan
lastensakaan rakkautta, ei edes Oven, vaikka oli tuhlannut hänelle
kaiken hellyytensä. Vieläpä kaino pikku Gärdakin nousi häntä vastaan.
Jos Gärda edelleenkin halusi mennä naimisiin Tagen kanssa, niin ei
hänen äitinsä enää tahtonut sitä estää. Mutta nuoret eivät ymmärtäneet,
että hän nyt ainoastaan odotti heidän tulevan puhumaan asiasta.
Täällä mummon huoneessa Lindholmin perhe kohtasi pitkästä aikaa eversti
Barnerin ja Tagen. Vanhemmat olivat tervehtineet toisiaan lyhyesti ja
kankeasti ja vaihtaneet joitakuita sovinnaisia sanoja ilmasta ja vanhan
rouvan sairaudesta. Tage oli mennyt ikkunakomeroon, jossa Gärda seisoi.
Gärdalla oli kyyneleet silmissä, kun hän kohotti katseensa Tageen, ja
nuori mies puristi hiljaa hänen kättänsä.
Ulkona puutarhassa oli paksulti lunta. Se oli pukenut kaikki puut ja
pensaat eriskummaisiin valkeihin huntuihin. Lyhdynvalo lankesi leveänä
juovana hangelle, ja tien toisella puolella sijaitsevan pienen, matalan
talon ikkunat olivat valaistut. Korkealla lehmusten latvain yläpuolella
tuikki iltatähti.
Hyasintit eivät kukkineet ikkunalla niinkuin ennen. Ne olivat jääneet
tavallista hoitoa vaille. Vain joitakuita näivettyneitä lehtiä oli
työntynyt esiin, ja lasit olivat täynnä pitkiä, keltaisia juurisäikeitä.
Eva, joka harvoin poistui sairaan vanhuksen huoneesta, avasi nyt oven
ja kuiskasi:
"Mummo on hereillä. Hän tahtoo mielellään nähdä teidät kaikki. Mutta
olkaa aivan ääneti ja koettakaa näyttää iloisilta, sillä hän ei pidä
itkusta."
Vieraat hiipivät varpaisillaan sairaan huoneeseen, Tage ja Gärda
edellä, hovijahtimestari ja eversti Barner viivytellen, vastahakoisina
kuten ainakin miehet näkemään liikuttavia kohtauksia. Nina oli painanut
päänsä alas, ikäänkuin olisi pelännyt kohdata kuolevan katsetta.
Mummon kasvot, joita yömyssyn nauhat kehystivät, olivat kutistuneet
pieniksi. Kyömynenä pisti terävänä esiin, ja tiukkaan sulkeutuneessa
suussa ilmeni kuoleman armoton ankaruus. Ummistuneet silmäluomet
kohosivat hitaasti oven avautuessa; katseeseen tuli kipinä eloa, ja
verettömillä huulilla vilahti heikko hymyntapainen. Tage ja Gärda
tunsivat yht'äkkiä, että mummo katseli heitä ikäänkuin haluaisi sanoa
heille jotakin. He astuivat vuoteen ääreen, ja Gärda kumartui kuolevan
puoleen painaen lämpimän poskensa hyväilevästi mummon poskea vasten.
"Te kaksi", kuiskasi rouva Rönnov.
Hänen läpikuultava kätensä, joka oli laihtunut ja tullut pieneksi kuin
lapsen, hapuili avuttomasti lakanalla. Gärda arvasi hänen toivomuksensa
ja kohotti punastuen ja liikutettuna kasvonsa Tagen puoleen.
"Anna minulle kätesi, Tage", kuiskasi hän.
Kaksi nuorta, lämmintä kättä yhtyi lujaan puristukseen, ja
mummon vahankeltaiset sormet laskeutuivat niiden päälle. Samalla
vanhuksen katse suuntautui melkein kärkevänä Ninan kalpeihin,
syyllisyydentuntoisiin kasvoihin, jotka vääristyivät rajusti
esiinpyrkivästä itkusta.
"Kyllä -- kyllä, mummo, niin on tapahtuva kuin sinä tahdot!" Vastaus
kuulosti hätähuudolta.
Hänen vihlova, epätoivoinen nyyhkytyksensä kaikui huoneen
hiljaisuudessa. Hän ei itkenyt vanhusta, joka oli pian kuoleva, vaan
hän itki omaa itseään ja hukkaanmennyttä elämäänsä.
Käsi laskeutui lohduttavasti hänen olkapäälleen. Hän nosti pikaisesti
katseensa -- olihan se Ove? Mutta hänen kyyneleiset silmänsä näkivätkin
Flemingin rumat piirteet, joita hän niin usein oli pilkannut ja
ivannut. Ja hän peitti jälleen häpeissään kasvonsa käsillään.
Vanha Jack, joka oli torkkunut vasussaan uunin vieressä, nousi
yht'äkkiä jaloilleen ja tuli ontuen sängyn luo. Koira nuuski
levottomasti, ja sen puolisokeat silmät kääntyivät vanhan rouvan
kasvoja kohden. Mutta emännän ääni ei ollut enää milloinkaan haasteleva
vanhalle Jackille eikä hänen kätensä hyväilevä sitä. Ja surkeasti
ulvahtaen koiravanhus ojensi koipensa ja kaatui lattialle.
"Viekää se pois!" huusi hovijahtimestari. "Näettehän että sitä
kouristaa."
Olihan toki olemassa joku raja, kuinka paljon piti sietää, arveli hän.
Sairaita ihmisiä täytyi valitettavasti suvaita, mutta sairaat eläimet
tuottivat aivan tarpeetonta kidutusta hermoille.
Eva kumartui ja nosti Jackin lattialta. Kyyneleet valuivat pitkin hänen
poskiansa.
"Jack on kuollut", sanoi hän hiljaa. Ja hän kantoi vanhan koiran vasuun
ja levitti peitteen sen päälle.
Rouva Rönnov ei ollut tajunnut tapausta. Hän oli vaipunut pielukselle
silmät ummessa. Gärda ja Tage vetivät kätensä hiljaa hänen kädestään.
Kun Eva palasi ja kumartui kuolevan puoleen, huomasi hän heti muutoksen
tapahtuneen. "Nyt olisi kai parasta, että jättäisitte meidät yksin",
kuiskasi hän. "Loppu on käsissä."
Vieraat poistuivat sairaan huoneesta ääneti niinkuin olivat tulleetkin.
Ainoastaan Gärda viipyi vielä hetkisen painaakseen suudelman
valkoisille hiuksille ja kuiskatakseen viimeisen kiitoksensanan
kuolevan korvaan.
Arkihuoneessa hovijahtimestari kaatoi itselleen uuden lasin portviiniä.
Hän tunsi ruumiissaan vilunväristyksiä, selitti hän eversti Barnerille.
Se koiran kuolema oli vatkuttanut niin järkyttävästi.
Tage piti silmällä ovea, kunnes Gärda tuli takaisin. Silloin hän
meni Gärdaa vastaan ja laski kätensä hänen vyötäisilleen. Viedessään
hänet lattian poikki nurkkasohvalle hän katsoi kiinteästi isäänsä ja
Gärdan vanhempia. Mutta nämä eivät tehneet mitään vastaväitteitä. He
alistuivat äänettöminä mummon määräykseen; hänen viimeinen tahtonsa oli
täytettävä.
Huone alkoi pimetä. Ainoana valaistuksena oli heikko kajastus, jonka
lumi heijasti ikkunasta sisään. Ihmiset näyttivät aavemaisen kalpeilta
hämärässä istuessaan hiljaa odottaen. Kellon verkkainen naksutus
muistutti raukeata suonentykytystä.
Sairaan huoneessa valvoivat Eva toisella ja Kaisa toisella puolen
sänkyä.
Pieni yölamppu oli sytytetty ja levitti himmeätä valoaan vanhan rouvan
kuihtuneille kasvoille ja seinässä riippuville muotokuville. Siinä
olivat kaikki hänen rakkaansa, pitkä sarja elämää, joka oli liittynyt
hänen elämäänsä. Ja sängyn jalkopäässä riippuva kuva esitti miestä,
joka oli voittanut hänen nuoruudenrakkautensa, suuren suvun kantaisää.
Oliko mummo vielä tajussaan? Kulkiko hänen sielunsa silmien editse
hänen pitkä elämänsä vaihtelevine suruineen ja iloineen -- vai oliko
hän jo mennyt suureen lepoon?
Hän hengitti heikosti. Jumalan kiitos, hän oli kuoleva kamppailutta ja
tuskatta, hiljaa ja rauhallisesti niinkuin vanhat kuolevat, kun heidän
elinvoimansa loppuu.
Pian oli heillä oleva ainoastaan muisto jäljellä harmaan talon
vanhasta, hienosta mummosta, joka oli vapisevissa käsissään pitänyt
niin monien nuorten kohtaloita ja ohjannut kaiken parhain päin. Suvun
hyvä hengetär hän oli aina ollut.
Liikahtiko mummo? Vai lampun liekkikö se leimahti, niin että hänen
kasvonsa saivat uuden ilmeen? Katse suuntautui kirkkaana ja täysin
tajuisena nuoren, punatakkisen luutnantin muotokuvaan. Sitten kuului
hiljainen huokaus, ja heikko hengitys lakkasi kuulumasta.
Molemmat läsnäolijat käsittivät, että nyt oli elämän liekki sammunut.
Kaisa painoi luisevat kätensä silmilleen ja purskahti rajuun itkuun.
Mutta Eva kumartui vainajan puoleen kiittäen ja siunaten häntä
kaikesta, mitä hän oli ollut, ja painoi hellästi hänen silmänsä umpeen.
Mummo nukkuu vakaana kädet ristissä, valkoisena valkealla vuoteellaan.
* * * * *
Kohta sen jälkeen sukulaiset läksivät harmaasta talosta, joka nyt pian
oli sulkeutuva heiltä ja siirtyvä vieraisiin käsiin.
Tage ja Gärda tulivat viimeisinä. He kulkivat käsikoukussa pitkin
lehmuskujaa lumen naristessa jalkain alla ja tähtien tuikkiessa puiden
oksien välistä. Gärda painautui lähelle Tagea. Lyhdyn himmeässä valossa
Tage näki hänen silmäinsä loistavan kyynelistä kosteina.
"Eikö ole synti", kuiskasi Gärda, "että minä kaikesta huolimatta tunnen
itseni onnelliseksi, vaikka mummo ja Ebba ovat kuolleet ja vaikka minä
niin sydämestäni kaipaan heitä kumpaakin."
Tage kumartui ja suuteli hänen otsaansa.
"Pikku Gärda", sanoi hän. "Kun olemme saaneet lahjan, tulee meidän olla
kiitolliset siitä. Mummo antoi meille onnen sellaisena kuin hän sen
itse omisti nuoruudessaan, ja kerran on tuleva meidän vuoromme jättää
se muille. Yö tulee meillekin kerran. Mutta nyt saamme iloita, sillä
päivä on edessämme pitkänä ja valoisana."
He kulkivat edelleen, ja heidän askeltensa ääni häipyi hiljaisuuteen.
Talvinen pimeys kietoi vaippaansa puistokujan. Ympäristön tulet
sammuivat. Ainoastaan harmaasta talosta loisti punertava valo
ikkunasta, jonka takana mummo nukkui syvää untansa. Ja korkeudessa,
mahtavien puunlatvain yläpuolella, valvoivat ikuiset tähdet.