Leif heräsi seuraavana aamuna levottomasta unestaan kuullessaan
siipienräpytystä päänsä päältä. Hän avasi silmänsä ja katseli
levottomasti ympärilleen. Mistä se kuului, tuo levoton räpyttely?
Vieläkö hän uneksi?
Samassa hän näki pienen pääskysen, joka oli eksynyt avoimesta ikkunasta
sisään ja ponnisteli löytääkseen ulos. Lintu lenteli tuskaisena
edestakaisin huoneessa lyödä rapsauttaen välisti siipiensä kärjillä
kattoon. Sitten se joutui kaakeliuunin takaiseen ahtaaseen loukkoon --
kuului rasahtava putous, ja yht'äkkiä syntyi hiljaisuus.
Leif viskasi peitteen yltänsä ja hyppäsi sängystä lattialle. Hänet
valtasi sanomaton kauhu, kun hän ajatteli, että lintu ehkä oli
loukkaantunut, mahdollisesti kuollutkin. Se oli pelkoa, joka ei
ollut missään järjellisessä suhteessa alkusyyhynsä -- mutta nyt,
kun hänen kaikki ajatuksensa risteilivät Ebban ympärillä, saivat
päivän mitättömimmätkin tapaukset vertauskuvallisen merkityksen. Ja
hänestä tuntui nyt, että pieni pääskynen oli pelastettava hinnalla
millä tahansa, sillä sen elämä oli jollakin selittämättömällä tavalla
yhteydessä Ebban elämän kanssa.
Pääskynen virui perimmäisessä nurkassa aivan seinän vieressä. Se
läähätti kauhistuksesta ja räpytteli uupuneesti siipiään. Se siis
eli vielä. Hän kumartui ja otti linnun varovasti lattialta. Kuinka
omituiselta tuntui pitää kädessään tuota pientä lämmintä ja pehmeätä
ruumista! Kiiltävät, mustat silmät katsoivat häntä suoraan silmiin, ja
sydän tykytti pakahtuakseen -- kuin tytön sydän -- -- --
Hän kantoi linnun hellästi ikkunan luo, joka oli raollaan, niin ettei
lintu ollut löytänyt tietä ulos.
Sitten hän työnsi ikkunan selkoselälleen ja hellitti hiljaa sormensa
pääskysen siipien ympäriltä.
Ensin lintu ei liikahtanut. Leif pelkäsi, että se oli kuitenkin
loukannut itsensä niin, ettei kyennyt lentämään. Mutta sitten lintu
mahtoi tuntea raikkaan tuulahduksen, aamuauringon ja vapauden, joka
viittoi sille. Kevyesti ja varmasti se kohoutui levitetyille siivilleen
ja riensi riemusta visertäen taivaan sinistä korkeutta kohden, ja pian
se erottui vain mustana pisteenä tunturien yläpuolella.
Leif vaipui polvilleen ikkunan ääreen ja purskahti itkuun.
Pikku pääskynen, sinä lensit valoa kohti, aamuaurinkoa kohti, niinkuin
vapautettu sielu, joka jättää taakseen kaikki maiset tuskat. Pikku
pääskynen, minä tiedän, että Ebba tänään kuolee...