Kun löyhä lumi oli antanut perään Ebban jalkojen alla, oli hän
suistunut muutaman jalan syvyiseen kalliorotkelmaan. Leif oli sieltä
löytänyt hänet pyörtyneenä ja kantanut takaisin turistihotelliin. --
Kun hänen oli mahdoton saada tarkoituksenmukaista hoitoa hotellissa,
vietiin hänet heti Kongstadiin. Putous ei ollut sinänsä ollut
vaarallinen, mutta kauhistus ja mielenjärkytys olivat aiheuttaneet
keuhkoveren vuodon, ja lääkäri arveli, ettei Ebba, joka ennestäänkin
oli heikko, voinut kestää tautia.
Hän makasi jälleen pienessä huoneessaan, jossa oli herännyt niin
monena iloisena kesäaamuna. Hänen toivomuksensa mukaan oli sänky
käännetty niin, että hän saattoi nähdä tunturille, jonka rinteellä
vilja kypsyi ja tie polvitteli pienten, ruskeiden hirsitalojen ohitse
kadotakseen kuusimetsään. Kun sairaanhoitajatar, lempeä sisar Lisa,
joka oli hankittu Kristianiasta, kohotti hänet tyynyjen varaan,
saattoi hän nähdä kappaleen laaksoa ja jokea ja siniset tunturit
taivaanrannalla. Yksityisten verensyöksy- ja hengenahdistuskohtausten
välillä ei hän tuntenut mitään sanottavia tuskia, vaan lepäsi aivan
hiljaa vuoteellaan. Lääkäri oli sallinut hänen ottaa vastaan joitakuita
vieraita päivisin, kunhan hän vain puhui mahdollisimman vähän. Vanha
rouva Kongstad, Ågot ja Borghild olivat hänen vakinaisia vieraitaan.
Leifiä hän ei ollut nähnyt Kongstadiin-tulonsa jälkeen. Leif ei
rohjennut lähestyä, ennenkuin Ebba oli lausunut haluavansa tavata hänet.
Eräänä päivänä Borghild kysyi, eikö hän saisi kirjoittaa ja pyytää
rouva Lindholmia tulemaan Kongstadiin, mutta Ebba pudisti päätään
kiivaasti.
"Ei, ei -- ei äitiä, mutta Gärda tulkoon", kuiskasi hän.
Ja eräänä pimeänä, sateisena elokuunpäivänä, jolloin sumu lepäsi
raskaana laakson yllä, ilmestyivät Gärdan kalpeat kasvot ja itkettyneet
silmät Kongstadin kartanoon.
Hänet vietiin heti Ebban luokse, joka raukeasti hymyillen kohotti
päänsä pielukselta. Siskon näkeminen tuntui hyvältä. Oli kuin hänen
kerallaan olisivat saapuneet takaisin kaikki lapsuuden valoisat,
rauhalliset vuodet. Gärda tiesi, että hänen tuli ennen kaikkea hillitä
itseään ja olla osoittamatta mielenliikutusta tai surua. Mutta kaikki
hänen hyvät aikomuksensa unohtuivat, kun hän piteli kädessään Ebban
kuumeenpolttavaa kättä ja kohtasi hänen silmänsä, joissa oli jo
kuoleman kaukainen, arvoituksellinen katse. Rajusti nyyhkyttäen hän
heittäytyi poikkiteloin vuoteelle, ja Ebban täytyi lohduttaa häntä ja
kehoittaa häntä rauhoittumaan.
Hiukan toinnuttuaan täytyi Gärdan kertoa, miten kotona elettiin. Ebba
tahtoi kuulla pienimpiä pikkuseikkoja myöten, millaista heillä oli
ollut Näsbyn kartanossa ja Kööpenhaminassa. Mitä mummo oli sanonut,
kun Gärda viimeksi oli käynyt häntä tervehtimässä, mitenkä Eva ja
pikku Vivika voivat ja oliko Bengt äskettäin kirjoittanut... Kertomus
Flemingin ja Oven ainaisesta riitelystä sai hänet hymyilemään. Mutta
kun Gärda kertoi, kuinka levoton ja huolestunut äiti oli ollut Norjasta
saapuneiden tietojen johdosta, oli Ebba itsepintaisesti vaiti ja käänsi
päänsä toisaalle.
"Äitiin koski kovasti se, että kirjeessä ei lainkaan pyydetty häntä
tulemaan. Norjalainen neiti mainitsi ainoastaan minun nimeni. Mutta se
johtui kai väärinkäsityksestä."
"Ei", sanoi Ebba lujasti, "hän kirjoitti mitä minä pyysin. Minä en
kaipaa äitiä."
Syntyi äänettömyys, kun Gärda hämillään ja melkein häveten sisarensa
puolesta katseli ympäri huonetta. Jo ennen Ebban lähtöä oli hän pannut
merkille siskonsa omituisen vastenmielisyyden äitiä kohtaan. Hän
mietiskeli turhaan sen syytä.
Gärda katsoi ulos ikkunasta. Harmaa, sumuinen näköala melkein kammotti
häntä. Hän siirteli hiukan lääkepulloja ja monia kukkavihkoja,
jotka olivat lahjoja Ebban ystäviltä Kongstadissa. Kirjavia lehtiä
ja kukkivia kanervia -- ensimmäisiä syksyn enteitä -- näkyi jo
metsäkukkien joukossa.
Kun hän jälleen istuutui sängynlaidalle, tarttui Ebba hänen
sormukselliseen käteensä ja katseli sitä tarkoin.
"Minulla on eräs pyyntö sinulle", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle,
että täytät sen."
"Riippuu siitä, voinko."
"Voit kyllä, ja se koituu sinulle itsellesi hyväksi. Kas tässä" -- hän
veti hitaasti sileän kultasormuksen sisarensa hieman vastustelevasta
kädestä -- "ota tämä sormus, pane se kuoreen ja lähetä paroni
Gersdorffille."
Gärda hätkähti ja lensi hehkuvan punaiseksi.
"Mutta Ebba, minä en voi -- äiti ei ikinä antaisi minulle anteeksi
sitä."
"Älä ajattele äitiä liian paljon", sanoi Ebba. "Tuntuu kovalta, että
minun täytyy sanoa näin -- mutta hän ei ansaitse sinun rajatonta
luottamustasi. Ajattele omaa elämääsi, Gärda -- ja ajattele Tagea. On
suuri onnettomuus olla naimisissa ihmisen kanssa, jota ei rakasta,
-- parempi siis purkaa ajoissa. Tee se sill'aikaa kuin olet täällä
Norjassa -- se on parasta."
"Kunpa vain uskaltaisin!" Gärdan itkettyneet silmät olivat saaneet
uutta loistetta.
"Sinä uskallat", sanoi Ebba hymyillen hänelle. "Minä annan sinulle
rohkeutta."
"Sinä rakas!" -- Gärda kietoi kätensä Ebban kaulaan ja painoi poskensa
hänen poskeansa vasten, ja uusi toivo, tulevan onnen aavistus, heräsi
hänessä. Vastaisuus kirkastui samassa valoisaksi -- ja Tagen muisto,
jota hän niin kauan oli torjunut luotaan, täytti yht'äkkiä kaikki hänen
ajatuksensa. Hän näki jälleen nuo lujat kasvojenpiirteet, kirkkaat
harmaat silmät, rakkaan valoisan hymyn...
Mutta samalla kuin hän näki oman elämänsä ulottuvan tulevaisuuden
rajattomaan kaukaisuuteen, rikkaana toivosta ja mahdollisuuksista,
muistui hänen mieleensä Ebba, jolla oli jäljellä vain muutamia köyhiä
viikkoja.
"Mutta sinä itse", sopersi hän, ja lauseen loppu hukkui kyyneliin.
* * * * *
Kun Gärda oli viettänyt kaksi viikkoa Kongstadissa, saapui sinne
odottamaton vieras. Tage. Hän toi terveisiä kotoa. Mummo oli lähettänyt
hänet, koska valitettavasti ei voinut itse tulla, kuten hänen sanansa
olivat kuuluneet.
Tage puheli Ebban huoneessa ääneen ja innokkaasti, ikäänkuin peläten
jokaista keskustelun pysähdystä. Kaihtaen kaikkea surullista, kuten
nuoret miehet usein, hän oli pitävinään Ebban tautia vain vähäpätöisenä
sairautena, joka oli pian menevä ohitse.
Aluksi Tagen tulo ilahdutti sairasta, mutta kuunneltuaan
neljännestunnin hänen vuolasta, hermostunutta sanatulvaansa Ebba pyysi
häneltä raukealla äänellä anteeksi ja sanoi olevansa hieman väsynyt.
Ehkä Tagella olisi halua mennä metsään kävelemään siksi aikaa kuin hän
lepäsi.
Tage ja Gärda olivat tähän asti tuskin katsahtaneet toisiinsa. He
olivat olleet avuttomat ja hämillään kumpikin. Nyt heidän katseensa
kohtasivat toisensa, ohimennen, epäröiden, ja Tage virkkoi teennäisen
välinpitämättömällä äänellä, hypistellen sotilaslakkia kädessään:
"Niin, mennäänkö ulos, Gärda, koska Ebba tahtoo?"
He kulkivat hitaasti metsään vievää polkua pitkin. Aurinko paistoi
kesäisen lämpimästi, mutta syksyn läheisyys oli kuitenkin jo
havaittavissa. Tunturinrinteen kukat olivat harventuneet. Sinikellot
olivat kestävimpiä, mutta nekin näyttivät jo kalpeilta ja nuutuneilta.
Tage ja Gärda ojensivat yht'aikaa kätensä avatakseen veräjän, ja heidän
sormensa hipaisivat toisiaan. Gärda säpsähti ja aikoi vetää kätensä
pois, mutta Tage piti siitä kiinni.
"Sinulla ei ole sormusta", sanoi hän. "Mummo kertoi, että olet purkanut
kihlauksesi. Onko se totta?"
"On", kuiskasi Gärda. "Ebba antoi minulle sen rohkeuden."
Tage kohotti pienen, lämpimän, päivettyneen käden huulilleen ja suuteli
sormea, jossa vielä näkyi sormuksen jälki valkoisena juovana ruskeassa
ihossa.
"Kiitos", sanoi hän hellästi. "Kerran sinulla on oleva sormessasi
toinen sormus, joka toivoakseni pitää paikkansa elämän loppuun asti."
Gärda veti hämillään kätensä pois. Tage ei nähnyt hänen kasvojensa
ilmettä, sillä hän painoi päänsä alas ja tuuli puhalsi hänen tummat
kutrinsa silmille.
Metsän sisässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Polun varrella
kasvavista koivuista vatisi keltaisia lehtiä harmaanruskealle,
kulottuneelle nurmelle. Kanerva kukki. Kallioita peittivät
puolukanvarret tummine, kiiltävine lehtineen ja veripisarani kaltaisine
marjoineen.
"Mitä arvelet Ebbasta?" kysyi Gärda huolestuneena.
Tage taittoi oksan ja karsi sen perusteellisesti.
"Niin, hänen tilansa näyttää huonolta. Pelkään, että hän on sairaampi
kuin kotona aavistavatkaan."
Gärda huokasi. Vastoin omaa vakaumustaan oli hän odottanut, että Tage
antaisi hänelle toivoa.
"Ebballa on varmaan ollut surua", sanoi hän. "Täällä Kongstadissa on
eräs nuori norjalainen insinööri, Leif Bjerke. Sinä et ole vielä nähnyt
häntä. Neiti Ström kertoi, että hän ja Ebba pitävät toisistaan, mutta
että insinööri lienee naimisissa. Ebba ei ole mitään puhunut, mutta
minä näen kyllä, että hän on onneton. Kenties hän juuri siksi ei voi
tulla terveeksi."
"Kenties", toisti Tage. "Ebba raukka! Sellaiset surut ne koettelevat
ihmistä kaikkein kovimmin."
Gärda silmäili häntä salavihkaa. Hänen huulensa olivat tiukasti
yhteenpuristetut, ja hän tuijotti otsa rypyssä metsän hämäryyteen.
"Tage" -- Gärdan käsi kosketti hänen käsivarttaan. "Oletko ollut kovin
vihoissasi minulle?"
Tage pudisti päätään.
"En, Gärda kulta, en sinulle. Tiesinhän, että syy oli toisten. Mutta
pahoillani olen ollut. Olin kadottanut sinut, ja isä ahdisteli minua
myötäänsä, jotta menisin naimisiin Alice Olssonin kanssa. En saanut
milloinkaan rauhaa hänen laskelmiltaan ja houkutteluyrityksiltään.
Kotoinen Tanskan maaperä alkoi polttaa jalkapohjiani. Olin jo melkein
päättänyt ottaa virkaeron ja mennä vieraaseen sotapalvelukseen. Kaipa
joku luoti Balkanilla olisi minuunkin osunut."
"Tage -- älä puhu noin", pyysi Gärda vavisten.
"Sitten läksin eräänä päivänä maalle mummon luo", jatkoi Tage
kiinnittämättä huomiota keskeytykseen. "Ajattelin mennä hyvästelemään
-- tahdoin ennen lähtöäni vielä kerran nähdä nuo rakkaat vanhat kasvot.
Hän on käynyt yhä huonommaksi -- mummo -- ei hän elä enää kauan. No
niin, hän kertoi minulle, että sinun kihlauksesi oli purettu, ja
ehdotti minulle toista matkaa kuin mitä olin aikonut. Minun olisi
lähdettävä tänne katsomaan Ebbaa. Ja vasta kun kaikki oli jo päätetty,
sanoi hän kuin ohimennen: 'Gärda on myös Norjassa'."
"Jos olisit sen tietänyt etukäteen, et varmaan olisi tullutkaan", sanoi
Gärda taistellen itkua vastaan.
"Niinkö luulet?" -- Tage laski käsivartensa hänen hartioilleen ja
pakotti hänet nostamaan silmänsä. -- "Miksi sanot sellaista, jota et
kuitenkaan tarkoita? Tiedäthän sinä, kuinka paljon minä sinusta pidän.
-- Rakas pikku Gärda, kun sinä nyt olet jälleen vapaa, ei kai mikään
ole enää meitä erottamassa?"
Hän aikoi suudella Gärdaa, mutta tämä veti hiljaa päänsä pois hänen
hyväilevistä käsistään.
"Ei nyt, Tage", sanoi Gärda lempeästi. "En voi ajatella omaa onneani,
kun Ebba on sairaana."
Tage sai hetkisen taistella, ennenkuin voitti pettymyksensä, mutta
sitten hän sanoi reippaasti ja avoimesti:
"Kuten tahdot. Olkaamme siis ystävät toistaiseksi, niinkuin olimme
lapsina, hyvä sekin. Olen niin kauan kaivannut sinua, Gärda. Nyt, kun
olemme yhdessä jälleen, ei välillemme saa tulla mitään varjoa."
Gärda tarttui hiljaa ja kiitollisena hänen käteensä, ja he jatkoivat
vaellustaan metsässä.
Iltapäivän kultainen auringonpaiste pilkoitti kuusten runkojen
välitse. Hyttyset surisivat tyynessä ilmassa. Ylt'ympäri kaikkialla
hehkui syksyn väriloisto. Koivut paloivat kuin kokkotulet metsän
sinertävässä tummuudessa. Mustikanvarret suikersivat ruosteenruskeina
pronssinkarvaisten sanajalkain seassa, ja tahtomattaan he molemmat
ajattelivat keväistä metsää, salavan harmaita untuvia ja vuokkojen
tähtimattoa, joka peittää maan tuhannet elinvoimaisen vihreät taimet.
"Syksy tulee", virkkoi Gärda surullisesti.
"Niin tulee."
Tage oli hetkisen vaiti. Hän tunsi niinkuin Gärdakin, että ilma oli
varjossa kylmää. Hän näki keltaiset lehdet, joita hiljalleen varisi
tielle. Mutta Gärdan kevyt hengitys ja hänen hameensa kahina kuuluivat
hänestä suloiselta musiikilta metsän hiljaisuudessa. Hän tarttui
lujasti Gärdan käteen ja lisäsi:
"Mutta me kaksi emme sure syksyn tuloa. Koittaahan kevät jälleen --
meille niinkuin metsällekin."
* * * * *
Leif oli odotellut päivät päästään jännityksessä, joka vihdoin kävi
sietämättömäksi; hän oli vartonut Ebban kutsua.
Se tulikin viimein. Hän istui eräänä iltapäivänä verannalla. Laakso
lepäsi autereisena, sininen harso tuntureilla ja hopeavälke rinteiden
liuskakivikatoilla. Koivikon latvat kellersivät, ja puutarhan aidan
takana kohosi pihlaja veripunaisine marjaterttuineen. Leif seurasi
katseellaan muuttolintuparvea, joka kiiti mustana juovana halki vaalean
avaruuden.
Yht'äkkiä hän tunsi käden kosketuksen olkapäällään, ja nostaessaan
päänsä hän näki Gärdan itkettyneet kasvot.
"Siskoni pyysi minua kysymään, tahtoisitteko tulla hänen luokseen.
Siellä -- siellä on pian loppu käsissä."
Leif nousi ja seurasi häntä sanaakaan sanomatta.
Avattuaan hänelle oven Gärda vetäytyi hiljaa pois jättäen heidät kahden.
Leif meni vuoteen luo ja kumartui Ebban puoleen. Siitä oli pitkä
aika, kun hän oli viimeksi nähnyt hänet. Kuinka muuttunut hän oli --
surullisesti muuttunut... Itku kuroi Leifin kurkkua.
"Leif." -- Ebban käsi haparoi peitteellä tavoitellen hänen kättään. --
"Olen pyytänyt sinua tänne sanoakseni sinulle jäähyväiset. Minä kuolen
pian."
"Ebba, Ebba!" -- Leif painoi kasvonsa hänen kättänsä vasten salatakseen
kyyneliään, joita ei voinut pidättää.
"Älä ole suruissasi minun tähteni", sanoi Ebba lempeästi. "Minä olen
pelännyt kuolemaa, mutta en pelkää enää. -- Tahdoin pyytää sinulta
erästä asiaa."
"Ebba, minä teen mitä ikinä toivot."
"Mutta se kenties ei ole helppoa." -- Ebba vaikeni ja henkäisi
vaivalloisesti. -- "Tahdoin pyytää sinua palaamaan vaimosi luo ja
asumaan hänen ja poikasi kanssa!"
Leif kohotti äkisti päätään, ja hänen silmänsä leimahtivat paheksuvasti.
"Ei, Ebba, sitähän et voi pyytää!"
"Kyllä", sanoi Ebba lujasti, "minä luulen, että sinä olet tehnyt
vaimollesi suurta vääryyttä. Hän on paljon kärsinyt sinun tähtesi.
Ja jospa et voikaan häntä rakastaa, niin te kuitenkin voitte sietää
toisianne, kun ajattelette lasta."
Ebban silmiin tuli melkein äidillisen hellyyden loiste. Hän teki
kädellänsä liikkeen, ikäänkuin ajatuksissaan olisi hyväillyt lapsen
päätä.
"Pikku poikanen -- oi, minä olen niin paljon ajatellut häntä viime
aikoina. On kuin tuntisin hänet, Leif. Hän kulkee ja ihmettelee, miksi
hänellä ei ole isää niinkuin muilla pikku pojilla, ja kaipaus käy
yhä suuremmaksi, mitä useammat vuodet kuluvat. Hän joutuu kouluun,
ja siellä toiset lapset kyselevät häneltä kaikenmoista, johon hän ei
osaa vastata. Sääli poikaa! Älä anna hänen kasvaa niin hyljättynä ja
laiminlyötynä. Ole hänelle hyvä ja pidä hänestä" -- veri syöksyi Ebban
kasvoihin, mutta hän ei irroittanut katsettaan Leifin silmistä -- "pidä
hänestä, niinkuin hän olisi minun!"
Liikutettuna ja voitettuna Leif kumartui hänen puoleensa ja pyyhkäisi
hellästi kosteat, vaaleat hiukset hänen otsaltaan.
"Minä lupaan sen, Ebba. Pikku Reidarilta ei ole mitään puuttuva. En
koskaan unohda, että sinä olet rukoillut hänen puolestaan. -- Oma
rakkaani -- niin, salli minun sanoa se tämä ainoa kerta. Nythän me
olemme kaikkien, ihmislakien yläpuolella. Sinä olet ollut minun koko
maailmani."
"Ja sinä minun", kuiskasi Ebba.
"Voitko antaa minulle anteeksi -- että -- että..."
"Älkäämme puhuko anteeksiannosta, me kaksi. Tahdon kiittää sinua siitä,
että tulit elämääni ja teit minut niin onnelliseksi."
Leif oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja laskenut hänen
päänsä olkaansa vasten. Ei kumpikaan puhunut sanaakaan pitkään aikaan.
Hiljaisuudessa kuului ikkunan takaa pääskysten viserrys ja joen kohina.
Vihdoin Ebba kohotti katseensa ja kuiskasi:
"Suutele minua jäähyväisiksi, Leif, ja mene sitten."
Leif otti hänen kaitaiset valkeat kasvonsa kättensä väliin ja suuteli
verettömiä huulia ja otsaa, joka oli niin hento ja lapsellinen
kultaisten hiuskiharoiden alla. Hän ei ollut milloinkaan uskonut
voivansa kärsiä niin syvästi.
"Pikku Ebba, hyvästi, ja Jumala sinua siunatkoon."
Ovessa hän kääntyi katsomaan taaksensa. Ebba oli noussut istualleen
vuoteessaan ja nyökkäsi hänelle hymyillen. Sitä hymyä hän ei
milloinkaan unhottanut.