Nuoret olivat suunnitelleet huviretken seuraavaksi päiväksi. Oli
päätetty nousta eräälle tunturinhuipulle, jolta avautui ylistetty ja
laaja näköala yli Jotunheimenin. --
Kun Ebba heräsi lyhyestä unestaan, joka oli aamupuoleen suonut hänelle
hetkeksi lepoa ja unhotusta, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa,
että hänen tuli syyttää väsymystä ja jäädä kotia hotelliin. Mutta
pukeutuessaan hän päätti mielessään, että sellainen menettely oli
pelkuruutta. Ei mikään viivytys voinut tehdä tuskallista selvitystä
helpommaksi. Hänhän oli luvannut kuulla mitä Leifillä oli sanottavaa.
Ratkaisu oli välttämätön, ja tänään he saisivat etsimättömän
tilaisuuden puhua häiritsemättä.
Järjestäessään tukkaansa peilin edessä hän katseli verettömiä,
kapeita kasvojaan säälien, ikäänkuin ne olisivat olleet ventovieraan
kasvot. Silmäin alla oli syvät varjot ja suun tienoilla katkeran
elämänkokemuksen juonne, joka ei ollut sopusoinnussa lapsellisten
piirteiden kanssa. Ne olivat vakavuuden leimaamat kasvot, joille
nuoruus ja huolettomuus ei ollut enää milloinkaan palaava.
Hän puki nutun ylleen ja pani päähänsä pehmeän, valkoisen
huopahattunsa. Nutun napinreiässä oli kuihtunut leinikkö, jonka hienot
terälehdet olivat painuneet tiukkaan kiinni kuten kuolleen perhosen
siivet. Ebba muisti, milloin oli poiminut sen... Vapisevin käsin hän
otti kukan ja pani sen pukupöydällänsä olevan kirjan väliin. Se oli
Levertinin runokirja, ja hänen silmiinsä osuivat säkeet:
och frågade mig själf så skyggt
om jag skall dö i vår...
Hän tuli myöhään aamiaispöytään. Leif nousi tervehtien lyhyesti ja
läksi huoneesta katsomatta häneen. Borghild, joka muistutti reipasta
nuorukaista polvihousuissaan ja ruumiinmukaisessa takissaan, työnsi
munavadin Ebban eteen ja kaatoi maitoa hänen lasiinsa.
"Nyt teidän täytyy pitää kiirettä, neiti Lindholm. Me odotamme vain
teitä. Mutta varjelkoon, minkä näköinen te olette! Ihan varmaan te
olette sairas. Eikö teidän olisi viisainta jäädä kotiin?"
"Mitä vielä!" -- Ebban käsi vapisi hänen ottaessaan leipäviipaleen.
Mutta hän koetti hymyillä. -- "Päätäni kivistää hiukan, mutta se menee
kyllä ohitse, kun pääsen ulos raittiiseen ilmaan."
"Kunpa vain kestäisitte vuorivaelluksen vaivat. Ja kovin
epäkäytännöllisesti te olette pukeutunut -- hameenne on aivan liian
pitkä. Teille voi käydä pahoin, jos se tarttuu johonkin kallioon.
Teidän pitäisi käydä polvihousuissa kuten Ågot ja minä. Mutta te kai
pidätte niitä kauhean epänaisellisina."
"Minun mielestäni ne kyllä sopivat teille ja Ågotille, mutta -- itseäni
en voi ajatella niissä pukimissa."
"Ettepä tietenkään", sanoi Borghild nyökäten veikeästi, "Te, olette
vallan toista maata. Ja sitä paitsi insinööri Bjerke asettuisi siinä
suhteessa jyrkästi vastustavalle kannalle. Hän kun aina puhuu niin
paljon teidän naisellisuudestanne."
Borghild nauroi vallattomasti, mutta Ebba painoi päänsä syvään alas
salatakseen punastumistaan.
Hetkistä myöhemmin he olivat kaikki koolla hotellin edustalla. Kylmä
tuuli puhalsi, mutta aurinko paistoi korkealta, siniseltä taivaalta,
missä valkeat pilvenhattarat kulkivat kuin suuret lintuparvet. Tunturit
kuvastuivat selväpiirteisinä ilmaa vasten. Järvi välkkyi läpikuultavan
vihreänä.
Tytöt kulkivat kolmisin edellä. Aluksi seurattiin rantapolkua, mutta
sitten alettiin kohota tunturille. Kandidaatti Jonsson yritti saada
puhelua käyntiin Leifin kanssa. Ebba kuuli Leifin lyhyet, hajamieliset
vastaukset ja aavisti, että hän odotti kiihkeän maltittomasti
ratkaisevaa keskustelua, joka oli tänään tapahtuva heidän kahden
välillä. Hän itse taas pelkäsi ajatellakin sitä. Hänestä tuntui levolta
kävellä Ågotin ja Borghildin välissä ja kuunnella heidän hilpeätä
pikkupakinaansa kaikenlaisesta joutavasta. Mutta Leifin levottomuus
vaivasi häntä kuin alituinen nuhde. Ja hän alkoi hiljentää kulkuaan.
Hän valitti väsymystä ja pysähtyi tien oheen levähtämään ja poimimaan
kukkia.
Ågot kääntyi samassa ja huusi kandidaatti Jonssonin luokseen. Leif ja
Ebba jäivät kahden.
Leif astui Ebban luo ja laski kätensä raskaasti hänen käsivarrelleen.
Ebba kohotti päänsä ja katsahti arasti hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa.
"Odota täällä", sanoi Leif. "Anna toisten mennä menojaan. Kun he
ehtivät kyllin kauas edelle, voimme lähteä seuraamaan heitä."
Ebba totteli. He seisoivat ääneti vierekkäin. Tunturi levisi heidän
ympärillänsä harmaana ja alastomana yksinäisine mataline, suikertavine
pensaineen, joita kasvoi kivien lomissa. Ylempänä loisti jäätikkö.
Kun heidän seurakumppaneitaan ei enää näkynyt, läksi Leif astumaan
hitaasti eteenpäin, ja Ebba seurasi häntä konemaisesti. Leifin matala,
vapiseva ääni kuului aivan hänen korvansa lähellä.
"Sinun täytyy kuulla minua, Ebba. Suurimmalla pahantekijälläkin on
oikeus puolustautua. Minä tiedän, että olen tehnyt suuren synnin sinua
vastaan antaessani sinun luulla, että olen vapaa. Mutta minä rakastin
sinua niin suuresti ja tiesin, että jos sanankaan olisin virkkanut
vaimostani, niin sinä olisit heti vetäytynyt pois. Koko sinun arka
tytönylpeytesi, kaikki sinun perinnäiset kunniakäsitteesi olisivat
nousseet muuriksi välillemme. Mutta minä toivoin, että sinä, sittenkuin
olin voittanut rakkautesi, olisit ollut kyllin rohkea uhmaamaan
maailman tuomiota minun tähteni ja että minä sinulta olisin saanut
anteeksiantoa ja ymmärtämystä asiassa, joka on ollut elämäni suurin
onnettomuus."
Hän vaikeni ikäänkuin odottaen, tokkohan Ebba virkkaisi mitään -- edes
pari sanaa, jotka auttaisivat hänet yli vaikean tunnustuksen. Mutta
Ebba kulki äänettömänä, pää painuksissa. Hänen hento povensa nousi ja
laski nopeasti rasittavasta vaelluksesta. Suu oli tiukkaan ja lujasti
suljettuna.
"En tiedä paljonko sinä olet kuullut suhteestani Ragnaan", jatkoi Leif.
"Mutta nyt minä kerron kaiken sinulle säästämättä itseäni. Asuimme
molemmat Valdersissa kesällä neljä vuotta sitten. Minä olin huima ja
vallaton elämänilosta siihen aikaan -- olin juuri suorittanut hyvän
tutkinnon ja saanut periä tätini, mikä teki asemani riippumattomaksi.
Meitä oli paljon nuoria, ja me retkeilimme päivät päästään metsissä
ja tuntureilla. Ragna oli pari vuotta minua vanhempi. Hän oli pitkä
ja vaaleaverinen, ja hänessä oli jotain, joka muistutti tuleentunutta
viljapeltoa. Minä olin ihastunut häneen, hurjasti rakastunut, kuten
nuorukainen usein rakastuu naiseen, joka on häntä vanhempi ja
kehittyneempi. Ja Ragna veti minua puoleensa. En tahdo sanoa hänestä
mitään pahaa sen vuoksi, sillä hän kai rakasti minua, raukka... Oli
tyyni ja helteinen elokuun yö, jolloin ilmassa oli vastaleikatun
viljan tuoksua ja kalevantulet salamoivat tuntureilla... Silloin minä
menin hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja siitä yöstä alkoi koko
onnettomuuteni. Sitten minä kyllä huomasin, etten todella rakastanut
Ragnaa, ja koetin vapautua hänestä, -- mutta hän piti kiinni minusta,
ja hänen isänsä, joka sai tietoonsa asianlaidan, vaati minua menemään
tytön kanssa naimisiin, jos minulla oli rahtunenkaan kunniantuntoa.
Minä tein mitä he pyysivät minulta, mutta luonteeni ei siedä pakkoa,
ja siitä hetkestä asti minä vihasin Ragnaa. Minä annan hänelle mitä
hän tarvitsee ja käyn joskus vuosien väliajoilla häntä katsomassa --
muuten olen elänyt omaa elämääni. Mutta milloinkaan ennen ei kahle ole
tuntunut niin raskaalta kuin sinut tavattuani ja kun olin ymmärtänyt,
että minulla oli mahdollisuus tulla onnelliseksi. -- Onhan minulla siis
oikeus riistäytyä irti hänestä ja liittää elämäni sinun elämääsi? Ethän
vastaa kieltävästi, Ebba?"
Silloin Ebba käänsi kalpeat, surulliset lapsenkasvonsa hänen puoleensa
vastaten raskaasti:
"Minä luulen, Leif, ettei meillä ole oikeutta etsiä omaa onneamme
toisten kustannuksella. Vaimosi antoi sinulle koko elämänsä täydessä
luottamuksessa -- onhan siis aivan oikeudenmukaista, että hän saa sinun
elämäsi."
"Mutta entä sinä, Ebba!" huudahti Leif kiihkeästi. "Jos minä olenkin
ansainnut elinkautisen rangaistuksen, niin eihän sinun toki pidä kärsiä
minun syntieni tähden."
"Eipä kyllä, mutta onhan asian laita niin, että meidän aina täytyy
kärsiä niiden kanssa, joita rakastamme. -- Ja synnin seuraukset
ulottuvat pitemmälle kuin kukaan uskookaan. Älä ajattele minua. Sinulla
on suuremmat velvollisuudet vaimoasi ja lastasi kohtaan. Sillä minä
tiedän, että sinulla on pieni poika, jonka nimi on Reidar."
Leif huudahti hämmästyksestä ja pysähtyi katsoen häneen melkein
kauhuissaan.
"Kuinka sinä voit sen tietää?"
"Minä sen arvasin siellä kirkossa", vastasi Ebba hiljaa. "Kun näin,
kuinka liikutetuksi sinä tulit sen pikkupojan kastetilaisuudessa. Olin
kuullut tohtorinna Vingen puhuvan sinusta kerran... Sitten koetin
kuvitella, että olin erehtynyt. En tahtonut uskoa omaa sisäistä
tunnettani, sillä se teki minut niin onnettomaksi. -- Kaikkihan me
koetamme pitää toivosta kiinni niin kauan kuin suinkin."
Leif astui hänen eteensä ja tarttui lujasti hänen ranteeseensa.
"Mutta, Ebba, etkö sinä voisi ajatella, että tulisit vaimokseni,
jos ottaisin eron Ragnasta", pyysi hän vapisevalla äänellä. "Eihän
avioliiton purkautuminen ole mikään tavaton asia. Miksi juuri me
olisimme kovemman lain alaisia kuin tuhannet muut? -- Ihmiset
puhuisivat vähän aikaa, ja sitten asia unohtuisi. Sinun kunniasi ei
siitä saisi mitään tahraa."
Ebba koetti väkisin riistäytyä irti. Hänen suuret silmänsä olivat
pelokkaat ja tuskaiset kuin ahdistetun eläimen.
"En ajattele kunniaani enkä ihmisten tuomiota. Ajattelen niitä kahta,
joille me tekisimme vääryyttä. Niin kalliisti en voi onneani ostaa...
Näin kerran jotain sellaista -- kotonani -- joka sai minut ikipäiviksi
inhoamaan tuollaisia suhteita. Älä houkuttele minua, Leif. Matkusta
pois ja jätä minut rauhaan. Muuta et voi minun hyväkseni tehdä."
"Ja luuletko sitten todellakin saavasi rauhaa?" kysyi Leif melkein
uhkaavasti. "Eikö sinun käy lainkaan vaikeaksi erota minusta?"
Ebban huulet vavahtelivat, ja itku purkautui rajuun ja hillittömään
nyyhkytykseen, joka tärisytti hänen hentoja hartioitaan.
"Vaikeaksi kyllä", sopersi hän.
Leif veti hänet rintaansa vasten ja suuteli pois hänen kyyneleensä
kuiskaten hänelle lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. -- Hänen ei pidä
surra enää. Kaikki muuttuu hyväksi, kun vain he kaksi pitävät yhtä.
Ebba lepäsi tuokion hervottomana hänen sylissään. Mutta yht'äkkiä
hän riistäytyi irti ja hänen kasvoissaan kuvastui sellainen kauhu ja
vastenmielisyys, että Leif ehdottomasti luopui kaikista yrityksistä
pidättää häntä.
Kirkaisten kipeän vihlovasti kuin ammuttu lintu hän ponnahti erilleen
Leifistä ja läksi eteensä katsomatta juoksemaan tunturipolkua pitkin.
Hän tunsi tuulen viiltävän kasvojaan kiivaassa juoksussa. Terävät kivet
haavoittivat hänen jalkojaan, risut ja oksat repivät hänen vaatteensa.
Hän kompastui, lankesi ja nousi jälleen. Kaatuessaan hän oli loukannut
kätensä verille. Hän näki punaiset pisarat välittämättä niistä. Leifin
askeleet kuuluivat takaapäin, ja Ebba pakeni tiedottoman kauhun
vallassa, peläten häntä ja itseään.
Yht'äkkiä hän näki allansa maan muuttuvan valkoiseksi, ja hänen oma
varjonsa seurasi häntä sinisenä juovana lumella. Eikö hän ollut elänyt
tätä hetkeä kerran ennen? Tämä paikkahan oli hänelle tuttu -- nuo
jylhät tunturinhuiput, koko tämä sanomattoman alakuloinen erämaa. Ja
kauhu, joka jyskytti hänen veressään -- senkin hän oli ennen tuntenut...
Leifin ääni kuului taempaa, säikähdyksestä melkein tuntemattomaksi
muuttuneena.
"Jäätikkö, jäätikkö -- älä Jumalan tähden mene jäätikölle!"
Ebba syöksyi eteenpäin pysähtymättä, kunnes hanki, joka oli tähän
asti ollut kova ja tasainen kuin jää, yhtäkkiä petti ja hävisi hänen
jalkainsa alta kuin juokseva hiekka. Hän haparoi käsillään, mutta
tapasi vain tyhjää ilmaa. Yhdessä ainoassa pyörryttävässä tuokiossa
vilahti hänen ohitseen koko eletty elämä, ja hän tunsi viiltävää tuskaa
tietäessään menettävänsä kaiken, mikä oli ollut hänelle kallista.
Aurinko, ilma, nuoruus -- rakkaat kasvot kaukana täältä -- hän ei ollut
niitä enää milloinkaan näkevä...
Hän tunsi vajoavansa pohjattomaan syvyyteen, ja maailma pimeni hänen
silmissään.