Hotelli sijaitsi mahtavien, alastonten tunturien juurella erään
Jotunheimenin suurimman ja kauneimman järven rannalla. Se oli
vastarakennettu kaksikerroksinen talo, jonka punaiset seinät loistivat
iloisena väritäplänä harmaata kalliotaustaa vasten. Järveen laskevan
joen vastapäisellä rannalla oli muutamia pieniä sammaltuneita mökkejä,
jotka kuuluivat matkailija-asemalle; siellä oli myös pari venettä
maalle vedettyinä.
Lyhyttä ja harvaa ruohoa kasvava kapea maakieleke pisti veteen; sen
takana levisi järvi säihkyvänä kuin smaragdi auringonpaisteessa.
Aterioitua Ebba lähti yksin ulos. Hän kulki pientä polkua myöten pitkin
järven rantaa. Sää oli puuskainen, tuuli puhalsi häntä vastaan, ja pari
kylmää sadepisaraa putosi hänen kasvoilleen. Mutta ilma kirkastui, ja
pian paistoi aurinko täydeltä terältään. Pari pääskystä lenteli aivan
hänen päänsä päällä, ja niiden varjot vilahtelivat nurmikolla.
Hän saapui rotkoon, jossa lorisi tunturipuro kivien lomitse. Paikka oli
tuulelta suojassa, ja hän istuutui sammalmättäälle ja katseli järvelle
kädet ristissä polven ympäri.
Kuinka onnellinen tämä aika olikaan ollut! Hän oli elänyt luonnon
helmassa enemmän kuin milloinkaan ennen ja tuntenut ruumiinsa ja
sielunsa elpyvän raittiissa ilmassa, rajattoman taivaan alla. Päivä
päivältä olivat Leif ja hän yhdessä jakaneet vaelluksen ilot ja
vaivat; hän oli nojautunut Leifin käsivarteen ja oppinut tuntemaan
hänen voimansa, ja näiden päivien reipas toveruus oli vienyt heidät
lähemmäksi toisiaan, kuin mitä he koskaan ennen olivat olleet.
"Neiti Ebba, täälläkö te istutte? Eikö tuuli ole liian kova?"
Ebba säpsähti ja käänsi päätään. Leif oli seurannut häntä ja seisoi
siinä pitkänä ja solakkana tunturia vasten ikäänkuin sen graniitista
veistettynä.
"Eipä suinkaan", hymyili Ebba hänelle iloisesti. "Nyt minä olen tullut
niin terveeksi, etten aio enää pelätä pientä tuulenviimaa. Ja sitä
paitsi tässä onkin suojainen paikka."
Leif istuutui hänen viereensä nurmelle.
"Niin, te olette tosiaankin ollut reipas matkallamme -- yli kaikkien
odotusten. Ja niin ruskeaksi olette tullut! Ennen te aina olitte minun
mielestäni kuin valkoinen kukka -- kalpea ja hiukan sairaalloinen
ruusunnuppu. Mutta onpa valkea ruusu toden totta saanut väriä. Ja aivan
tavattoman tarmokas te olette ollut."
Ebba ojensi kätensä ja poimi punertavan leinikön, joka kasvoi kivien
välissä.
"Onhan minulla ollut niin hyvää apua pitkin matkaa", virkkoi hän
hiljaa, kietoen kukan varren sormiensa ympäri.
"Oikeinko todella ajattelette niin!" -- Leifin tummat kasvot tulivat
aivan lähelle, kun hän kumartui eteenpäin tavoittaen Ebban katsetta. --
"Olenko minä ollut teille jotakin näinä päivinä?"
"Miksi kysytte? Tiedättehän sen ilmankin."
"Olen toivonut sitä, mutta minun täytyi kuulla se teidän suustanne. --
Ebba, rakas pikku Ebba, ihanko todella te pidätte minusta hiukkasen?"
Ebba istui katsellen järvelle. Aurinko veti väriseviä valopatsaita
läpi usvan, joka verhosi pohjoisia tuntureita. Vesi muuttui sulaksi
kullaksi, ja säkeniä säihkyi kallioilla, kun läike kuvastui märkiin
graniittipintoihin. Ebba tajusi kaiken epäselvästi ikäänkuin unessa
nähdyn kuvan. Hänen päätään huimasi, ja sydän jyskytti rajusti. Hän ei
saanut sanaakaan suustaan.
"Ebba", jatkoi Leif hiljaa ja sydämellisesti, ja Ebba tunsi yht'äkkiä
vavahtaen hänen käsivartensa olkapäällään. "En ole sellainen kuin minun
tulisi olla; elämässäni on paljon kaduttavaa, jota minun täytyy pyytää
sinulta anteeksi. Mutta jos saisin ajatella sellaista hienoa ja hyvää
tyttöä kuin sinä olet, niin luulen, että minusta tulisi toinen ihminen.
Ja minä olen uskonut, että sinäkin..."
Hän vaikeni äkkiä ja käänsi tulisella, melkein kovakouraisella otteella
Ebban kasvot puoleensa. Noissa harmaansinisissä silmissä kuvastui arka
hellyys, joka täytti Leifin mielen kiitollisuudella, nöyrällä onnella.
"Omani", kuiskasi hän vain. Ja hän tunsi huulillaan pehmeitten, nuorten
huulien raikkaan kosketuksen. Ebban kädet kietoutuivat hänen kaulaansa.
Sanaakaan virkkamatta, vain tällä kainolla hyväilyllä, Ebba oli antanut
hänelle vastauksen, jota hän toivoi.
Mutta samassa silmänräpäyksessä Leif tiesi tehneensä sovittamattoman
vääryyden, suuren, suuren synnin tätä lasta kohtaan, joka niin
luottavaisena oli uskonut itsensä hänelle.
* * * * *
Illalla he istuivat "pirtissä", tilavassa, hauskassa huoneessa, josta
aukeni näköala järvelle. Ikkunoiden edessä riippuivat kirjavanväriset
kotikutoiset verhot. Ylt'ympäri oli mukavia korituoleja, ja iloinen
pystyvalkea räiskyi ja loimusi avoimessa takassa.
Vieraat olivat kokoontuneet lieden ympärille. Siinä oli voimakkaita,
ahavoituneita miehiä urheilupuvuissa ja sääryksissä ja nuoria naisia,
joilla oli vaaleat puserot ja lyhyet hameet, toisilla miesten tapaan
polvihousut. Englanninkieli sekaantui usein skandinaavisiin kieliin.
Takkatuli heitti huoneen puolihämärään haaveellista, häilyvää
valoa, joka silloin tällöin hipaisi hienoa naisenprofiilia, seurasi
olkapään pyöreyttä tai valoi kultaista hohdetta vaaleakutrisen pään
ympärille. Valkoiset hampaat ja kirkkaat silmät välkkyivät ruskeista
kasvoista. Ulkona oli noussut myrsky. Rajut tuulenpuuskat viuhuivat
tunturien välissä synnyttäen kaiun, joka muistutti kumeata, kaukaista
ukkosenjyrinää. Ovet ja ikkunat paukkuivat tuulessa.
Leif ja Ebba istuivat vierekkäin matalalla puisella lavitsalla, joka
oli koristettu leikkauksilla. Leif oli hämärän turvissa tarttunut
Ebban käteen ja pujotellut sormensa hänen sormiensa lomiin. Vaikka
huone oli täynnä ihmisiä, elivät he kahdenkesken omassa maailmassaan,
ja vieraiden äänten sorina heidän ympärillään merkitsi heille vielä
vähemmän kuin myrskyn laulu.
Silloin ovi avautui, ja vilkkaan puhelun äkillinen katkeaminen osoitti,
että oli saapunut uusia vieraita.
Ebba näki samassa, että Leifin kasvojen ilme oli muuttunut, käynyt
kovaksi ja jännittyneeksi. Hän tempasi äkkiä kätensä Ebban kädestä
ja nousi seisomaan katsellen ympärilleen levottomasti pälyilevin
silmin, ikäänkuin etsien pakotietä. Mutta se oli jo myöhäistä. Sama
keski-ikäinen, parrakas herra, jonka Ebba oli nähnyt laivassa, astui
Leifiä kohden ja ojensi hänelle kätensä iloisen hämmästyksen vallassa.
"Terve, sinäkö täällä! Ajatteles, että tapasimme toisemme täällä
Jotunheimenissä! Voin sanoa terveisiä vaimoltasi ja pojalta. Kävin
äskettäin heitä katsomassa, kun matkustin Smålenenen kautta."
Ebba ei kuullut enempää. Hän istui tuokion liikahtamatta, kauhun
lamauttamana. Mutta päästyään täysin selville kuulemainsa sanojen
merkityksestä hän nousi horjuen seisomaan. Huone pyöri hänen
silmissään. Ikäänkuin sumun lävitse hän näki kaikki nuo vieraat kasvot
ja Leifin silmät, jotka rukoilevina, epätoivoisina etsivät hänen
katsettaan.
Hän oli pysähtynyt. Hän tunsi itse, että kasvonsa olivat tulleet
jäykiksi ja kylmiksi. Leifille hän ei virkkanut sanaakaan, ei edes
katsahtanut häneen, vaan astui ulos ja meni omaan huoneeseensa. Kesken
epätoivoaan hän tunsi helpotusta ajatellessaan, ettei hänen tarvinnut
viettää ensi yötä kenenkään toisen kanssa samassa huoneessa. Hän sai
olla yksin surunsa ja häpeänsä seurassa.
Hän pani oven salpaan ja heittäytyi vuoteelle.
Eikö hänen ollut kerrassaan mahdoton elää tämän jälkeen? -- Raskainta
ei vielä ollut se, että hän oli menettänyt Leifin, että heidän onnensa
oli kestänyt vain muutaman tunnin. Kiduttavin tuska johtui siitä
tietoisuudesta, että Leif oli saattanut niin julmasti pettää hänen
luottamuksensa ja kylmän harkitsevasti vetää hänet puoleensa, vaikka
hyvin tiesi, ettei ollut oikeutettu voittamaan hänen rakkauttaan.
Mutta oliko hän itsekään syytön? Eikö hän ollut aavistanut, syvimmässä
sisimmässään tuntenut, että hänen ja Leifin välillä oli muuri, jonka
täytyi erottaa heidät ikiajoiksi. Hän, joka oli ollut niin ylpeä
puhtaudestaan ja tuominnut muita -- omaa äitiään -- niin kovasti,
millainen hän itse oli? Hän oli tahallaan ummistanut silmänsä; hän oli
oivaltanut vaaran, mutta ei ollut paennut sitä. Rangaistus, joka oli
häntä kohdannut, oli oikeudenmukainen.
Aviorikos -- jo pelkkä sana oli häpeällinen ja inhoittava. Ja kuitenkin
hän oli nyt -- vain puolittain itsetiedottomasti -- joutunut sellaiseen
suhteeseen. Hän oli vastannut naineen miehen suudelmiin ja hyväilyihin.
Ei mikään ollut niin musertavan raskasta kuin tämä häpeäntunne.
Käytävästä kuului empiviä askelia. Joku naputti aivan hiljaa hänen
oveensa. Leifin ääni, tuskasta ja mielenliikutuksesta niin käheänä,
että hän tuskin tunsi sitä, kuiskasi ulkopuolelta:
"Ebba, Ebba, aukaise, minun täytyy saada puhua kanssasi."
Kasvot pielukseen upotettuina ja hampaat tiukasti yhteenpuristettuina
Ebba makasi hievahtamatta paikallaan eikä vastannut. Veri poltti
tulena hänen suonissaan, ja sydän jyskytti haljetakseen, niin että
hänen mielestään sen lyöntien piti kuulua ulos asti. Ensi hetken
suunnattomassa katkeruudessa hän oli luullut rakkautensa jo kuolleen.
Mutta nyt hän tunsi koko olemuksensa kaipaavan Leifiä. Hänen täytyi
taistella, kamppailla elämänsä raskain taistelu, voidakseen maata siinä
vaiti ja liikkumattomana, vaikka Leifin rukoileva ääni sai hänen kaikki
hermonsa värisemään.
"Ebba, sääli minua -- kuule minua! En ole niin kurja kuin sinä luulet.
Älä tuomitse minua kuulematta. Anna minun selittää..."
Ebba tukki korvansa käsillään. Hän ei tahtonut kuulla mitään. Jos hän
laskisi Leifin sisään, olisi hän hukassa. Hän ei voinut vastustaa
Leifin mahtia. Ja hänen omassa sielussaan ja ruumiissaan piili salaisia
voimia, jotka kapinoivat hänen tahtoansa vastaan ja vaikeuttivat
taistelua. Hänen silmänsä ikävöivät Leifiä, hänen jalkansa vetivät
ovea kohden... Epätoivoissaan hän etsi jotain tukea, kiinnekohtaa
pyörryttäville ajatuksilleen. Ja yht'äkkiä ilmestyi hänen eteensä kuva.
Vanha, tumma kirkko, jossa valkopaitainen pappi kumartuu kastemaljan
yli valaakseen vettä vaaleaan lapsenpäähän. Siinä oli pelastus...
Leifillä oli lapsi, pieni poika, ja tällä lapsella oli häneen suuremmat
ja pyhemmät oikeudet kuin kenelläkään toisella. Isänsydäntä ei Ebba
olisi saattanut milloinkaan riistää itselleen. Pojan koko tulevaisuus
synkistyisi, jos hän saisi kasvaa kodittomana ja isättömänä raukkana.
Ja Ebba takertui ajatuksissaan lujasti tähän tuntemattomaan lapseen,
asetti pojan suojakseen omia kiusauksiansa vastaan.
Hän oli noussut ja istui sängyn laidalla. Kylmä hämärä vallitsi
huoneessa. Ja yhä riehui ulkona myrsky, joka järkytti taloa sen
perustuksia myöten.
Leif oli mennyt. Ebba kuuli hänen askeltensa loittonevan ja lähestyvän
jälleen. Nyt hän tarttui kovakouraisesti lukkoon ja sanoi käskevästi:
"Sinun _täytyy_ kuulla minua, Ebba. Ja nyt minä varoitan sinua. Ellet
hyvällä aukaise, niin minä murran oven. Se ei ole vaikeata."
Ebba kokosi kaikki voimansa ja astui lattian poikki. Äänellä, joka
kuulosti oudolta hänen omissa korvissaan, -- hän lausui selvään ja
lujasti:
"Leif, ota huomioon, että emme ole hotellissa yksin. Minä toivon,
ettet tahdo turmella mainettani. Huomenna minä kuulen mitä sinulla
on sanottavaa, mutta nyt sinun täytyy jättää minut rauhaan. Hyvää
yötä." Hän kuuli Leifin huudahtavan kumeasti ja intohimoisesti. Lukko
natisi hänen rajusta otteestaan. Mutta yht'äkkiä hän hellitti siitä --
huomasi kai mahdottomaksi voittaa Ebban vastarintaa. Hän lähti astumaan
poispäin pitkin käytävää raskaasti ja väsyneesti kuin mies, joka on
taistelussa joutunut tappiolle.
Ebba ei ollut ennen voinut itkeä. Mutta nyt, kun epätoivoisen katkera
voitto oli saavutettu, kyyneleet syöksyivät esiin. Hän käveli hitaasti
edestakaisin huoneessaan ja väänteli käsiään kyynelten virratessa
poskia alas. Koko ajan hän mutisi irrallisia sanoja -- käsittämättömiä
sanoja, jotka olivat ainoastaan hänen lohduttoman surunsa välittömiä
purkauksia.
Hänen voimansa olivat murtuneet. Hyvä oli, ettei Leif nähnyt, kuinka
heikko hän oli, kuinka katkerasti hän itki avuttomassa surussaan.
Kerta kerran perästä hän toisteli Leifin nimeä. Hän ei ollut voinut
aavistaakaan, kuinka vaikeata hänen oli riistäytyä irti Leif'stä.
Kenties oli ero vievä häneltä hengen.
Lakkaamatta vaellettuaan edestakaisin hän pysähtyi lopulta
ikkunan ääreen. Raskas pilviseinä peitti pohjoisen taivaanrannan,
mutta ylempänä oli taivaanlaki selkeä, kuultaen valoisien öiden
hopeanvalkoista hohdetta, jota järvi heijasteli fosforivälkkeisenä
vyörytellessään levottomia laineitaan rantakallioita vasten. Ilma, joka
huokui ikkunan raoista sisään, oli niin jäätävän kylmää, kuin se olisi
tullut suoraan lumihuipuilta.
Uhkaavalta ja vihamieliseltä näytti hänestä tämä vieras maisema. Hänet
valtasi yht'äkkiä polttava koti-ikävä. Hän kaipasi mummoa, kukkivia
puutarhoja ja lehmuskujan rauhallisia puunlatvoja. Miksi hän oli
lähtenyt tähän kivierämaahan? Tunturit eivät tienneet säälistä mitään.
Ne tuijottivat häneen ikuisuuden mykällä katseella, ja hänen pieni
ihmiskohtalonsa, hänen vavahteleva, nuori elämänsä oli kuin tuulen
kiidättämä lumihiutale.
Hän lyyhistyi ikkunan ääreen väristen vilusta ja nyyhkyttäen kuin
avuton, eksynyt lapsi, joka ei missään näe pelastusta ja turvaa.