Päivät kuluivat, poutaiset kesäpäivät. Ilma oli tyven ja paahtavan
kuuma. Lumi suli korkealta tunturinhuipulta, joka näkyi Ebban huoneen
ikkunaan. Viimeiset syreeninkukat lakastuivat puutarhassa, ja pienet
vanhanaikuiset ruusut, jotka tuoksuivat hunajalle, alkoivat puhjeta
aidan vieressä. Heinä oli tehty rinneniityillä, ja vilja alkoi
tuleentua. Mutta valoisien öiden kirkkaus viipyi vielä laaksoissa ja
tuntureilla, ja syksyn ja talven aavistus oli kaukana.
Kongstadissa jatkui iloinen kesäelämä. Siellä pantiin toimeen
kahvikekkereitä talon läheisellä mäellä. Väliin ilmestyi sinne
rauhanhäiritsijäksi lehmikarjan musta kellokas, joka oli niin
vihainen, että naiset pakenivat kauhun vallassa, kun sen sarvekas
pää näyttäytyi pensaikossa. Iltaisin pelattiin krokettia tai tehtiin
pitkiä kävelyretkiä laakson asemakylään. Insinööri Bjerke oli aina
Ebban läheisyydessä. Ja vähitellen tytön epäluulo hälveni. Leif oli
nuori kuin nuorin heistä, säkenöivän hilpeä ja reipas. Ja Ebbasta
tuntui tuiki mahdottomalta, että hän voisi kantaa mielessään surullisia
muistoja. Sitä paitsi hän vakuutti itselleen, että ellei Leif Bjerke
olisi vapaa, ei hän niin selvään ilmaisisi hänelle tunteitaan. Kunnian
miehenä hän ei tekisi sellaista.
Ja Ebba eli onnen huumeessa, jossa kaikki se, mikä ennen oli häntä
kiusannut ja kiduttanut, häipyi hänen mielestään pois. Sairaus ei enää
huolettanut häntä; hän tunsi itsensä täysin terveeksi. Äidinkin ja
kotiolojen ja siskon onnettomuuden muisto saattoi ainoastaan hetkiseksi
joskus synkentää hänen mielensä. Hän moitti itseään toisinaan
itsekkyydestä, mutta hänen oli mahdoton pitemmälti ajatella mitään
raskasta ja surullista. Nyt oli hänen elämänsä aurinkoaika, jolloin
valo ei sammunut ja jolloin päivä oli hänelle sarja onnellisia tunteja.
Leif Bjerke oli alussa ilmoittanut viipyvänsä ainoastaan kaksi
viikkoa Kongstadissa, mutta nyt oli jo toista kuukautta kulunut hänen
tulostaan, eikä hän vielä virkkanut poislähdöstä mitään. Hän oli
kaikista innokkain esittämään huvimatkoja ja kävelyretkiä ja keksimään
muita huvituksia. Ainoastaan kerran sattui, että hän saadessaan
erään kirjeen tuli silminnähtävästi pahalle tuulelle ja vetäytyi
huoneeseensa. Mutta kun hän jälleen liittyi seuraan, oli hänen naurunsa
entistä äänekkäämpi ja hän itse vielä kekseliäämpi kuin tavallisesti
sekä entistäänkin huomaavaisempi Ebbaa kohtaan.
Tohtorinna Vinge silmäili väliin tutkivasti insinööri Bjerkeä ja
pudisti salavihkaa päätänsä.
"Se alkaa mennä liian pitkälle", sanoi hän eräänä päivänä neiti
Brunille, kun he olivat arkihuoneessa kahden. "Pitäisi todenteolla
avata tytön silmät."
Neiti Brun nosti katseensa "Aamulehdestä" ja kohensi nenälasejaan.
"Ei, hyvä ystävä, siihen asiaan on turha puuttua", virkkoi hän
välinpitämättömästi ja jatkoi lukuaan.
Tohtorinna Vinge huokasi ja kutoi edelleen äänettömänä sukkaansa. Ei
ollut todellakaan hauska sekaantua toisten ihmisten asioihin, eikä
kenenkään tehnyt mieli tahallaan ruveta insinööri Bjerken viholliseksi.
Hänessä oli jotain, joka ajoi juorut pakosalle. Mutta rouva Vinge näki
yhäti edessään Ebban kalpeat, kaitaiset kasvot, kauniin, tunteellisen
suun ja suuret, siniharmaat silmät, jotka olivat aivan liian totiset
hänen iässään olevan tytön silmiksi. Koko hänen olemuksessaan oli
jotain sanomattoman liikuttavaa. Ja voimakas hän ei ollut -- ei
näyttänyt siltä, kuin hän jaksaisi kestää monia iskuja. Lapsiraukka,
häntä tuli tosiaankin sääli.
Mutta aika kului eikä tohtorinna sanonut mitään. Heinäkuun loppupäivinä
muutamat vieraat päättivät tehdä retken tuntureille, ja insinööri
Bjerke sai houkutelluksi Ebban lähtemään mukaan.
He lähtivät matkalle loistavan kauniina poutapäivänä, viisi nuorta
-- kandidaatti Jonsson ja Ågot Ström, Borghild Munthe, Leif ja Ebba.
Leikkisä pikku neiti Munthe sanoi olevansa oikeastaan liikaa joukossa,
sillä molemmat parit ajattelivat tietenkin ainoastaan toinen toistaan.
Mutta hän lupasi kyllä tyytyä kyytipoikaan! Tohtorinna ja neiti Brun
olivat viime tingassa peruuttaneet lähtönsä.
Leif ja Ebba ajoivat yhdessä korkeilla kaksipyöräisillä rattailla.
Kyytipoika, ahavoitunut vaaleatukkainen kuusitoistavuotias, istui
takana tai käveli vierellä jyrkissä mäissä.
Tie johti suurta ja hyvinrakennettua siltaa myöten joen yli, sukelsi
tummaan, juhlalliseen hongistoon ja kohosi pian jälleen ylös vaalean
koivikkotöyryn kuvetta, josta aukeni näköala yli laakson viljelysmaiden
ja kirjavien talojen. Luonto oli vielä leppeä ja hymyilevä, aurinko
paistoi koivujen lomitse, ja nuorten mieliala heijasti luonnon
iloisuutta. Leif oli vallattoman hilpeä, hän jutteli ja nauroi ja
hyppäsi vähän väliä rattailta alas poimiakseen viekoittelevan punaisia
mansikoita, joita kasvoi kallionhalkeamissa, ja tuodakseen marjat
Ebban ojennettuun käteen. Mutta pian katosi leveä laakso tunturien
taakse. Lehtimetsä loppui, ja tie kulki huimaavan syvän rotkon
reunaa, jonka pohjalla ryöppysi Vinstra-joki mustan kuusikon halki.
Sikäli kuin iltapäivä kului ja aurinko aleni taivaalla, hiipi rotkon
toisella puolen oleville metsäisille kukkuloille syviä punasinerviä
ja sametintummia purppuravarjoja. Siellä täällä syöksyi hopeankirkas
puro kallionreunalta syvyyteen. Korkealla sijaitseva Kvikne tuli
näkyviin. Ruskeita ja harmaita hirsitaloja veistoskoristeisine
kuisteineen ja sammalkattoineen seisoi rinteellä pienen tumman
puukirkon ympärillä. Yksi ainoa komea valkoinen talo loisti siellä
punaisten ulkohuonerakennustensa keskeltä. Se oli kyytiasema, ja
siellä matkustajat astuivat rattailta maahan juodakseen hevosten
levähtäessä kupin kahvia tilavassa pirtissä, jossa oli vanhanaikaisia
talonpoikaistyylisiä, kirjavaksi maalattuja kaappeja ja tuoleja.
Kun he olivat jälleen asettuneet rattaille, osoitti kyytipoika
piiskallaan suoraan eteenpäin. "Tuota tietä lähdetään nyt ajamaan",
sanoi hän.
Ebba katsoi osoitettuun suuntaan ja kauhistui.
"Tuota?" toisti hän. Tie näytti hänestä ainoastaan hyvin kapealta
valkoiselta juovalta, joka mutkitteli Jyrkkiä polvekkeita tehden pitkin
pystysuoraa kallionseinämää. Hän tunsi kalpenevansa kauhusta.
"Noustaan kävelemään", sanoi Leif rauhoittaen. "Tie näyttää sangen
pahalta. Mutta jos kuljemme omin jaloin, niin ei ole mitään hätää.
Pysäytä, Ola."
Poika totteli hymyillen ylenkatseellisesti. Itse hän jäi
takaistuimelle, piteli ohjaksia aivan huolimattomasti ja vihelteli
silmäillen rotkoa. Pieni hevonen kulki käyden, pää riipuksissa.
Toiset olivat ajaneet edellä. Ebba ja Leif olivat kahden.
Ebba kulki mahdollisimman lähellä kallioseinää, josta tihkui vettä
lukemattomista pienistä halkeamista ikäänkuin taukoamattomana sateena.
Hänen nuoret kasvonsa olivat kalpeat ja totiset. Kätensä hän oli
vetänyt urheilutakin väljiin hihoihin ikäänkuin viluissaan.
Leif koetti laskea leikkiä.
"Minä luulen, että te, neiti Ebba, kulkisitte mieluimmin silmät
ummessa, ja kuitenkin täällä on ihanaa, eikö totta? Pitäkää minusta
kiinni ja katsokaa alas rotkoon."
Hän laski käsivartensa Ebban vyötäisille ja veti hänet hellästi
jyrkänteen reunalle, jossa suuriin kallionlohkareisiin kiinnitetyt
rautatangot olivat turva-aitauksena. Ebba loi aran katseen alas
huimaavaan syvyyteen. Valkea vaahto sen pohjalla osoitti joen uomaa.
Veden kiehtova, puoleensavetävä pauhina toi hänen mieleensä ensimmäiset
yksinäiset päivät, jotka hän oli viettänyt Kongstadissa. Hän muisti
joen laulun kertosäkeen, ja yht'äkkiä hän riuhtautui Leifin käsistä ja
painautui vavisten kallioseinää vasten.
"Mikä teidän on -- näettekö näkyjä?" kysyi Leif, johon tarttui hänen
kauhunsa.
"Rotko ja joki tuolla alhaalla... Tulin ajatelleeksi, että tämä on kuin
manalan portti ja että joki on Styx, jonka poikki kuolleitten sielut
viedään lautalla."
"Mutta rakas neiti Ebba!" -- Leif pudisti päätään ja koetti nauraa,
vaikka hänkin oli käynyt hyvin kalpeaksi.. -- "Mitä meillä on tekemistä
kreikkalaisten tarujen kanssa! Pitäkäämme kiinni todellisuudesta.
Me olemme Norjassa, korkealla Gudbrandin-laaksossa, ja joki tuolla
alhaalla on Vinstra, raikas ja vuolas joki, joka tulee kauniista
Bygdinin tunturijärvestä. Mitä kauhistuttavaa siinä on?"
Ebba pyyhkäisi silmiään kapealla, hieman vapisevalla kädellään. "Ei
mitään, olette oikeassa. Mutta en voi sille mitään -- kuoleman ajatus
valtaa minut toisinaan ikäänkuin aavistus."
"Älkää sanoko niin", pyysi Leif hiljaa ja sydämellisesti. "Ei suinkaan
terveytenne ole heikontunut?"
"Ei, ei -- päinvastoin. Olen terveempi, mutta sittenkin -- minä luulen,
etten elä kauan."
Leif halusi puristaa hänet rintaansa vasten, tunnustaa hänelle
rakkautensa ja sanoa, että Ebban täytyi elää hänen tähtensä. Mutta
noiden lapsellisten kasvojen ilmeessä oli jotakin, joka pidätti häntä
ja sai hänet tuntemaan, että hän menettelisi kunniattomasti, jos nyt
lähestyisi tyttöä.
Niinpä he astuivat ääneti rinnakkain. Heidän ympärillään ei kuulunut
muuta ääntä kuin rattaanpyörien ratina kovalla tiellä ja joen kohina
syvyydessä. Kaukaa toiselta puolen heijasti ilta-auringon valo
rinteellä sijaitsevan pienen mökin ikkunoista.
Vihdoin tie teki mutkan, ja kyytipoika kääntyi katsomaan taakseen.
"Ettekö tahdo jo nousta rattaille?" kysyi hän kyydittäviltään. "Nyt ei
ole mitään vaaraa enää, on taas hyvää tietä kappaleen matkaa."
Leif nosti Ebban varovasti rattaille. Kuinka hoikka ja hento hänen
vartalonsa oli; tuntui kuin olisi pitänyt lasta sylissään. Hän oli niin
nuori ja koskematon, niin hauras ja heikko, ja tämä kaikki muodostui
pidäkkeeksi, jota Leifin tahto ei kyennyt voittamaan.
He olivat saapuneet tunturilakeuksille ja ajoivat pitkin aukeaa
tasankoa, missä vaivaiskoivu versoi kivien lomissa katajien ja
pajupehkojen seurassa. Sammalmättäät loistivat kullanvärisinä
ilta-auringon paisteessa. Yksinäinen, keilamainen tunturinhuippu kohosi
uhkaavana näköpiirissä; suuria sinipunaisia ja tulikivenkeltaisia
pilvijoukkioita kasautui länteen peittäen auringon. Kun se laski, kävi
äkkiä ikäänkuin vilun väristys läpi ilman.
Leif otti päällystakkinsa rattaiden pohjalta ja levitti sen Ebban
hartioille. Ebba hymyili kiitokseksi; kumpikaan ei virkkanut mitään.
Ebban mielenahdistus oli hälvennyt. Lakeuden rauha ja hiljaisuus oli
saattanut hänet sopusointuun illan ihanuuden ja luonnon suuren levon
kanssa. Hän oli iloinen siitä, että Leif oli hänen rinnallaan, mutta
ei hän tällä hetkellä ajatellut Leifiä lemmittynään. He eivät olleet
ainoastaan mies ja nainen, vaan kaksi ihmistä, jotka yhdessä nauttivat
tämän illan valtavasta juhlallisuudesta ja kauneudesta.
Heidän saapuessaan kestikievaritaloon, jonne oli määrä yöpyä, oli Ebba
niin väsynyt, ettei saanut mitään selvää vaikutelmaa ympäristöstä.
Hän näki ainoastaan harmaan puurakennuksen, jossa oli valkoiset
ovet ja ikkunalaudat ja jota ympäröi joukko ulkohuoneita, kuten
kaikkia Gudbrandin-laakson isoja taloja. Toisella puolen levisi
tunturilakeus tummana vaaleata yötaivasta vasten, toisaalla kohosivat
vuorenhuiput. Ja syvällä laaksonpohjassa päilyi kuusimetsäisten
kunnaiden ympäröimä pieni peilityven, hopeanhohtoinen järvi.
Mennessään nukkumaan sinä iltana hän katsoi ensin ikkunastaan tuota
pientä kirkasta tunturisilmäkettä kiitollisena siitä rauhasta, jota
se hänelle soi. Järven takana kohoavan tunturin yllä paloi iltatähti
vaaleansinipunervassa avaruudessa. Kuinka usein hän olikaan nähnyt tuon
tähden tuikkivan lehmuskujan puiden lomitse mummon talon kohdalla --
se oli kuin ystävä, joka oli seurannut häntä vieraaseen maahan, ja hän
tunsi voivansa nukkua turvallisena sen tuikkeessa.
* * * * *
Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaa jalkaisin. Tie kulki läpi suurten
havumetsien, jotka ympäröivät heitä joka taholta kuin vilpoisa,
mahtava, vihreä linna; vaskenpunaiset petäjänrungot muodostivat
pylväskäytäviä, ja mattona oli tummanvihreä sammal ja hopeanharmaa
jäkälä, johon kutoutui hienoja, harvinaisia kukkia -- vanamoita,
talvikkeja ja pieniä tummansinisiä katkeroita. Täydellinen hiljaisuus
vallitsi; ainoastaan silloin tällöin kajahti petolinnun vihlova huuto,
ja haukka liiteli tien ylitse. He kulkivat monta tuntia tapaamatta
ainoatakaan ihmistä, ja yksinäisyys oli niin syvä, että Ebba ihan
vavahti säikähdyksestä, kun näki jotain elävää liikkuvan puiden
välissä. Tultuaan lähemmäksi he näkivät, että siellä oli nuori tyttö
ja puolikasvuinen poika, jotka istuivat maassa patsaan juurella, johon
oli naulattu puinen kirjelaatikko. Tyttö nosti silmänsä ja nyökkäsi;
hänellä oli vaaleat kasvot, joita kehysti hiusten peitteeksi vedetty
hilkka. Leif pysähtyi ja kysyi, oliko Sikkilsdaleniin pitkä matka.
"On, pitkä matka", vastasi tyttö ikäänkuin raskasmielinen kaiku.
"Mistä te sitten olette?"
Tyttö osoitti kaitaista polkua, joka luikerteli tiheässä katajikossa.
"Hinöglisäteristä", vastasi hän. Ja Ebbasta tuntui, kuin tuo nimi olisi
huokunut tunturimetsän salamyhkäisyyttä ja villiä runoutta. Tytön hymy
oli omituisen arvoituksellinen, ja hänen vihertävät silmänsä olivat
pohjattoman syvät. -- Kenties he olivatkin tavanneet metsän tenhottaren?
Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, katsoi Ebba taaksensa. Solakka
tyttö istui yhä liikkumattomana; poika hänen vieressään oli pannut
kätensä ristiin polviensa ympäri ja tuijotti viidakkoon. Heidän
harmaanruskeat vaatteensa sulautuivat puunrunkojen väriin. Näytti kuin
he olisivat kuuluneet tähän luontoon, ei itsenäisinä olentoina, vaan
osina sen salaperäisestä elämästä.
Sitten tie teki mutkan ja nuo kaksi liikkumatonta hahmoa katosivat
näkyvistä...
Puiden välistä alkoi kuulua kohinaa. Metsä loppui, ikäänkuin ovi
olisi avautunut. Harmaja tunturimuuri tuli näkyviin, ja syvällä
laaksonpohjassa valkoisena kuohuva vesi osoitti, että joki, joka oli
kauan pysynyt piilossa, seurasi vielä tietä. Mahtava, kohiseva koski
syöksyi kuin elävä hopeavirta kallion ylitse. Kuusikon teräväpiikkisen,
mustanvihreän reunan ja kosken valkoisen nauhan yläpuolelle
kohosivat kaukaiset tunturinhuiput tummansinipunervina iltapäivän
kullankellertävää valoa vasten.
Kuusikko otti heidät jälleen helmaansa peittäen näkyvistä ympäristön
ihanuuden, ja päivä alkoi hiljalleen hämärtyä. Vaeltajat kävivät
vaiteliaiksi; uupumus raukaisi heitä, ja harvoin enää kajahti Borghild
Munthen hilpeä ääni. Leif oli ottanut Ebban eväslaukun ja kantoi sitä
omansa ohella.
Iltamyöhällä, käveltyään kahdeksantoista kilometriä metsätietä, he
saapuivat karjataloon, joka oli määrätty yöpymäpaikaksi. Tieltä vei
polku ylös autiolle lakeudelle, jossa kasvoi kivien välissä keltaista
kuloheinää, ja johti aitaukselle, jonka keskellä oli iso, ränstynyt
asuinrakennus matalien karjasuojien ympäröimänä. Talon takana kohosi
alaston, kartiomainen tunturi tummana taivaalle, jonka levottomat
pilvet kasautuivat auringonlaskun punaista ruskoa kohti.
Suippokuonoinen, hallava tunturikoira karkasi haukkuen heitä
vastaan. Karjatyttö ilmestyi oveen ja ohjasi matkailijat tupaan,
jossa oli ikkunoita joka taholle. Avaran taivaan levoton, rajuilmaa
ennustava valo täytti aution huoneen, jonka sisustuksena oli muutamia
maalaamattomia puutuoleja ja lavitsoja, nurkkakaappi ja pitkä pöytä,
jolle tyttö alkoi asettaa yksinkertaista illallista. Leif kumartui
Ebban puoleen, joka oli väsyneenä vaipunut seinäpenkille. Hän otti
tytön kylmät kädet ja lämmitti niitä omissaan.
"Tämä on ollut raskas päivä teille", sanoi hän, "liian raskas, pelkään.
Olette väsynyt ja viluissanne -- pikku Ebba parka."
"Nyt ei minua enää palele", vastasi Ebba hiljaa ja kiitollisena. Eikä
hän heti vetänyt käsiänsä pois Leifin käsistä.
Syötyä kaikki menivät levolle. Borghild Munthe ja Ågot Ström ottivat
yhteisen huoneen, mutta Ebba sai oman.
Mielihyvästä huokaisten hän oikaisi itsensä maalaamattoman puusänkynsä
karkealle lakanalle. Hän kaipasi lepoa päivän rasittavan vaelluksen
jälkeen. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Ohuen lautaseinän lävitse hän
kuuli nuorten norjalaistyttöjen iloisen puhelun, ja toisella puolen
asuivat Leif ja kandidaatti Jonsson. Ajatellessaan Leifin läheisyyttä
hän tunsi olonsa yht'aikaa turvalliseksi ja levottomaksi... Leif
jutteli huonetoverinsa kanssa, ja kerran Ebba kuuli hänen nauravan.
Tahtomattaankin hän kuunteli hengitystään pidättäen tuon syvän ja
miehekkään naurun kaikua.
Vihdoin äänet vaikenivat hänen ympärillään. Kaikki luultavasti
nukkuivat, mutta hänen silmiinsä ei uni tullut.
Eikä talo sentään ollutkaan aivan hiljainen. Hänestä vain oli ensin
tuntunut siltä, kun naapurien puhelu oli tauonnut. Mutta pian hän kuuli
muita ääniä. Omituista hiipimistä ja selittämätöntä kahinaa suuressa,
autiossa rakennuksessa.
Kuului ikäänkuin huokauksia ja hiljaista kuisketta, hiipiviä askelia
portaista ja käytävistä, vitjojen tai ruostuneitten avainten kalinaa.
Elettiinkö hänen ympärillään salattua elämää harmaana yönä tässä
omituisessa vanhassa talossa tunturilakeudella? -- Ehkä vain tuuli
äänteli seinänraoissa tai rotat nakersivat puuta. Mutta Ebba ei voinut
vapautua levottomuudesta, joka piti häntä valveilla pimeyden kietoessa
ympäristön suurenmoisen maiseman yhä tiheämpään verhoonsa.
Noustessaan sängyssä istualleen hän saattoi nähdä laakson, jonka
pohjalla järvi kimalteli puiden välitse. Kulmikkaiden tunturinhuippujen
yläpuolella lepäsi musta pilvenlonka, jota väliin valaisi kirkas
salama. Ruohomättäiden välissä ikkunan alla hän erotti hämärästi
kalpeita sinikelloja, jotka nuokkuivat yötuulessa.
Hän tunsi kohtalon, joka oli odottanut häntä matkan ensimmäisestä
päivästä asti, nyt lähestyvän häntä.
Vasta aamupuoleen hän nukahti, kun vaalea sarastus oli rauhoittanut
hänen mieltään.
Hän nukkui hyvin ja heräsi vasta kun Borghild Munthe pisti
ruskeakiharaisen päänsä ovesta sisään ja huusi, että kello oli yli
kahdeksan ja että herrat odottivat jo aamiaispöydässä. Pilvet olivat
hajaantuneet ja aurinko paistoi kirkkaasti. Ebba pukeutui ripeästi.
Hän tunsi mielensä kevyeksi ja iloiseksi. Valoisa päivä oli pian
karkoittanut öiset kauhunäyt.
Aamiainen syötiin haastellen ja leikkiä laskien. Pikku seurueen
noustua pöydästä Ebba aukaisi ulko-oven ja huudahti samassa iloisesta
yllätyksestä. Vilisevä vuohilauma tungeksi talon ympärillä. Siinä oli
suuria, majesteetillisia pukkeja, joiden takkuiset parrat muistuttivat
vanhain, lahojen kuusten naavatupsuja -- somasti leikkiviä vohlia ja
valpassilmäisiä vuohia; tämä kirjava lauma harmaanruskeita, mustia,
valkoisia ja täplikkäitä eläimiä antoi eloa tunturilakeudelle.
Ja tuskin oli ovi avautunut, kun vuohet jo hyökkäsivät sisään.
Ruokailuhuone täyttyi tuota pikaa kutsumattomista vieraista. Eräs hyvin
yritteliäs pukki löysi pöydän alta keksilaatikon, puski kannen auki ja
alkoi pistää poskeensa sisällystä.
Kun Leif häiritsi sitä ottamalla laatikon pois, nosti se päättäväisesti
etujalkansa pöytäliinalle ja sieppasi itselleen näkkileipälautasen.
Samassa hyppäsi sievä valkoinen tiukukaulainen vohla keskelle pöytää ja
yks'kaks' hotaisi suuhunsa kukkavihon.
Herrat luopuivat vastarinnasta. He vain seisoivat kädet taskussa ja
nauroivat katsellen, kuinka elukat hävittivät aamiaispöydän. Mutta
sitten riensi paikalle Borghild Munthe, kädessään iso luuta, jonka
hän oli löytänyt porstuasta, ja huutaen; "Ulos siitä!" alkoi hosua
tungettelevia vieraita, jotka vihdoin katosivat vastalauseita mäkättäen.
Mutta hetken kuluttua, kun nuo viisi matkailijaa olivat valmiina reppu
selässä ja pitkä sauva kädessä astumaan karjatytön neuvomaa polkua
Silkkilsdaleniin, lähestyivät vuohet uudelleen. Kaivaten ihmisseuraa,
niinkuin kaikki kotieläimet, ne liittyivät mukaan ja muodostivat
kopistelevan, mäkättävän ja kulkusia kilistelevän jälkijoukon,
joka ikäänkuin pitkänä nauhana suoltui kaitaista polkua myöten
tunturinrinteen koivikon halki. Vihdoin nuo nelijalkaiset seuralaiset
väsyivät ja määkyen hyvästiksi hajaantuivat kallioiden sekaan, jossa
ne syödä natustivat ruohoa tai hamuilivat puiden lehtiä suuhunsa. Tie
kulki nyt kirkkaassa auringonpaisteessa ja kaartui erään tunturinhuipun
ympäri laskeutuakseen sitten jyrkkänä alas tiheään petäjikköön.
Huipulta juokseva vuolas puro katkaisi polun, ja norjalaistytöt
riisuivat siekailematta kenkänsä ja sukkansa lähtien paljain, valkoisin
jaloin kahlaamaan kirkkaaseen veteen.
Ebba aikoi seurata heidän esimerkkiään, mutta Leif otti hänet syliinsä
hänen vastustuksestaan huolimatta ja kantoi hänet puron poikki.
"Pitäkää mielessänne, ettette ole yhtä vahva kuin muut", sanoi hän
laskiessaan tytön nurmikolle. "Vesi on täällä jääkylmää, sillä se
tulee ylhäältä jäätiköltä. Meidän täytyy olla varovaiset, ettette tule
sairaaksi."
"Entä te itse?" kysyi Ebba katsellen Leifin märkiä jalkineita.
"Minäkö", nauroi Leif ääneen, "minä olen kuljeksinut tuntureilla
pikkupojasta asti. Ei minua vahingoita lämpö eikä kylmyys. Minä olen
vahva kuin muinaisajan soturi."
Hän oikaisi hymyillen voimakkaan, solakan vartalonsa. Huopahattu oli
takaraivolla, ja tumma tukka valui kosteina kiharoina otsalle. Hän
oli niin uljas ja kaunis, että Ebban täytyi hämmennyksissään kääntää
silmänsä toisaanne.
Ågot ja Borghild istuivat isoilla kivillä puron reunalla kuivaten
jalkojansa päivänpaisteessa. Kandidaatti Jonsson oli häveliäästi
vetäytynyt syrjään, mutta Leif pysähtyi tyttöjen luo ikäänkuin nauttien
heidän sulavista liikkeistään ja auringon valaiseman ihon valkeudesta.
Pari tuntia myöhemmin he saapuivat karjatalolle, jonka matalat,
mönjänpunaiset rakennukset sijaitsivat syvällä ahtaassa umpilaaksossa
mahtavan tunturin varjossa. Norjattaret tahtoivat hetkisen
levähdettyään jatkaa vaellusta, mutta Leif katsahti Ebban väsyneisiin
silmiin ja ehdotti, että viivyttäisiin talossa seuraavaan aamuun asti.
Hän on hyvä minua kohtaan -- ajatteli Ebba -- hyvä ja huolehtiva.
Ja kuitenkin hänen silmänsä on avoin muidenkin kauneudelle. Mutta
sellaisia miehet lienevät aina -- terveet ja voimakkaat miehet niinkuin
hän.
Tytöt nukkuivat yönsä pienessä matkailijamajassa, jossa sängyt olivat
asetetut päällekkäin niinkuin laivahytissä. Ebba ja Ågot saivat
alasängyt, ja Borghild kapusi nauraen yläkerrokseen. Sitten norjattaret
pohtivat päivän tapahtumia. He nauroivat häveliäälle kandidaatti
Jonssonille, joka oli kahlannut puron poikki toisesta paikasta
päästäkseen näyttämästä jalkojaan. Ågot teki vallan armotonta pilaa
ihailijastaan.
"Hänellä on tietysti liikavarpaita", sanoi hän, "eikä hän myöskään
tohtinut mennä kengät jalassa veteen ja kulkea sitten märin jaloin. Ei,
kyllä insinööri on sentään poikaa! Saatte olla ylpeä hänestä, neiti
Lindholm."
Kun puhelu vihdoin taukosi ja Ebba vaipui unenhorrokseen, saapui neljäs
huonetoveri, lihava, keski-ikäinen naishenkilö. Portaat natisivat,
kun hän niitä myöten kapusi Ebban yläpuolella olevaan sänkyyn. Ja
ihmeteltävän pian sen jälkeen hän jo kuorsasi ääneen.
Ebba sai taaskin viettää unettoman yön, joka ei tosin ollut kaamea
niinkuin edellinen, vaan naurettavan surkea. Joka kerta kun yläsängyn
lihava rouva käänsi kylkeä, pelkäsi Ebba sängynpohjan pettävän
ja romahtavan alas. Ikkuna oli auki, mutta ilma kävi sittenkin
ummehtuneeksi ja painostavaksi, sillä kamari oli hyvin ahdas. Ja muilta
tahoilta kuului yhtämittaista puuskutusta, kuorsausta ja ähkinää.
Ebba ei tiennyt nauraako vai itkeä. Mutta tietenkin oli parasta tehdä
niinkuin Ågot ja Borghild ja ottaa kaikki hauskalta kannalta.
Seuraavana päivänä he pukeutuivat hyvin kiireesti. Oli niukalti sekä
tilaa että vettä. Lihava rouva oli kaatanut toisen vesikannun, joten
pesu kävi kehnonlaisesti, mutta Borghild lohduttautui sillä, että
Jotunheimenin hotellissa saadaan siistiytyä perinpohjaisemmin.
Makuuhuoneen seinän ulkopuolelle oli ripustettu valtava karhuntalja.
Ebba ei ollut illalla huomannut sitä. Nyt hän sai kauhukseen kuulla,
että talon poika oli kaksi vuotta sitten ampunut kontion rannalta aivan
talon läheisyydestä.
Nuori karhunpyytäjä omassa persoonassaan souti heidät sitten kahden
pitkän ja kapean järven poikki, joita joka puolelta ympäröivät
luotisuorat tunturiseinämät. Polku, joka sitten johti jyrkännettä ylös
Jotunheimeniin, kulki matalan lehtimetsän halki. Ebban täytyi monesti
pysähtyä levähtämään, ja Leif pysyi osaaottavana hänen rinnallaan.
Mutta kun hän vihdoin pääsi huipulle, näki hän omituisen huumauksen
valtaamana järven päilyvän syvällä kallioiden alapuolella ikäänkuin
taivaan peilikuvana ja tunturimaiseman aukeavan eteensä tuhansien
satujen ja tuhansien värien maailmana.
He olivat nyt puurajan yläpuolella. Polku luikerteli aution
kallioerämaan keskellä. Siellä täällä verhosivat harmaata tunturiseinää
variksenmarjan varvut ja ruskeanvihreät vaivaiskoivun pehkot, ja
suopaikoissa liehuivat horsman valkeat villatupsut. Joka taholla
kohosi lumisia huippuja häikäisevinä, satumaisesti kimallellen sinistä
aamutaivasta vasten.
Ja ilman ihmeellisestä keveydestä ja puhtaudesta, oman verensä
kohinasta ja sydämensä voimakkaasta sykinnästä he kaikki tunsivat
saapuneensa perille.
Jättiläistuntureille!