Laaksossa sataa.
Lempeä, hiljainen sade, jonka kuiva, auringonpolttama maa imee
kiitollisena sisäänsä. Kedot vihertyvät silminnähtävästi;
kallionkoloista työntyy esiin uusia, virkeitä vesoja, ja kosteiden
lehtien ja kukkien tuoksu tunkeutuu huoneisiinkin. Kummalliset,
repaleiset sumuharsot leijailevat tunturien yllä, kietovat huiput
verhoonsa tai lepäävät alempana rinteillä kuin valkoiset puuvillatukot.
Katot ja vesirännit rapisevat. Puro syöksyy huimaa vauhtia alas
laaksoon saaden kosken kuohumaan kaksinkertaisella voimalla.
Putoilevien pisaroiden tasainen ääni sulautuu yhdessä joen solinan
kanssa leppoiseksi, nukuttavaksi muminaksi, joka on kuin hiljainen
laulu kesän siunauksesta.
Mutta keskipäivällä ilma seestyy. Sumu hälvenee, ja maiseman värit,
jotka äsken olivat hävinneinä harmaaseen usvaan, syttyvät uudelleen
ensimmäisestä auringonsäteestä. Niityt helottavat smaragdinvihreinä
tummien kuusikkojen välissä; siellä täällä hehkuu punainen talo; joen
pinta saa helmiäisvälkkeen, ja kaukaiset tunturit häämöttävät hennoissa
kukkasväreissä, sinisessä ja sinipunervassa. Ja nyt, kun sumu on
poissa, käy ilmi, että tunturit, joilla tuonoin oli lunta vain siellä
täällä rotkoissa, ovat tänään saaneet huipuilleen ehyen, häikäisevän
valkean vaipan.
Talon vieraat olivat viettäneet aamupäivän huoneissaan, lukuunottamatta
pientä uskollista piiriä, joka aina kokoontui ruokasaliin, kun
herra Jonsson, nuori papinkokelas, luki ääneen. Hän valitsi
tavallisesti Björnsonin kertomuksia -- ja kun Kongstadissa, niinkuin
kesätäysihoitoloissa ainakin, oli puute miehisistä vieraista,
niin herra Jonssonilla oli ympärillään hartaasti kuunteleva parvi
eri-ikäisiä naisia.
Mutta ensimmäinen auringonsäde hajoitti seuran. Hatut, röijyt ja huivit
haettiin kiireimmiten käsille, ja varovaisimmat ottivat lisäksi vielä
kalossitkin ja sateenvarjon. Kaikki tahtoivat ulos nyt, kun ilma oli
kaunis. Kesä oli lyhyt, kesäloma useimmilla vielä lyhyempi. Täytyi
pitää kiinni jokaisesta hetkestä ja korjata talteen kaikki se terveys
ja kauneudenilo, joka on tunturiseudun lahja väsyneille ja kalpeille
kaupunkilaisille.
Ebba, joka istui verannalla, odotti kunnes kaikki olivat menneet. Hänen
ei ollut helppo liittyä vieraisiin ihmisiin, ja hän teki mieluummin
pitkiä yksinäisiä kävelyretkiä. Silloin koko luonto sai eloa hänen
mielikuvituksessaan. Tunturit muuttuivat kunnianarvoisiksi ukoiksi,
jotka vartioivat häntä ystävällisesti; metsä oli lämmittävä äiti, puro
kiiti rotkoissa kuin huimapäinen poika ehtiäkseen tehdä mahdollisimman
paljon vallattomuutta, ja kaikki hienot metsäkukat olivat hänen
rakkaita leikkisiskojaan, jotka nyökkäilivät hänelle niityiltä ja
kedoilta.
Kas niin, nyt katosi viimeinenkin vanha kristianialaisneiti, hame ylös
kurottuna ja isot kalossit jalassa. Nyt oli tie vapaana. Ebba otti
lakkinsa ja valkoisen nuttunsa eteisen naulakosta ja seisoi tuokion
kuluttua pihalla.
Miten ihmeellistä ilma oli tänään! -- Kun sitä hengitti, tuntui kuin
olisi sukeltanut kirkkaaseen lähdeveteen. Mutta lämmintä se ei ollut.
Ebbalta pääsi yht'äkkiä kova aivastus. Olipa hyvä, ettei kukaan ollut
näkemässä, sillä se oli todellakin varsin epäesteettinen kohtaus...
Ainoina todistajina olivat muutamat kartanon kanat, jotka pelästyen
odottamatonta ääntä juoksivat kaakottaen joka taholle.
Vanha rouva Kongstad astui aitanportaita alas ja hymyili ystävällisesti
nähdessään Ebban, joka oli täydellisesti voittanut hänen sydämensä.
"Haluttaako sinua tulla katsomaan, kuinka ohkoleipiä leivotaan?" kysyi
hän. Ja Ebba, joka mielellään tahtoi nähdä jotain uutta ja omituista,
meni vanhan rouvan jäljessä kapeata, aidattua tietä pitkin muutamaan
tuollaiseen ruskeaan hirsitupaan, joita taloon kuului useita.
Voimakas uuninlämpö, joka tuntui oikein miellyttävältä koleasta
ulkoilmasta tullessa, lehahti heitä vastaan ovessa. Suuren, valkoiseksi
pestyn pöydän ääressä puuhaili ahkerasti vanhanpuoleinen vaimo,
vaalea pumpulipuku yllä, kaulaten ohutta taikinalevyä, ja ikkunan
pielessä istui puutuolilla punapartainen mies nakuttaen kiireesti
pilkkejä lapsenkengän pohjaan. Nurkassa räiskyi valkea takassa, jossa
tavanmukaisen rautalevyn asemesta oli iso kivilaaka.
Katsellessaan taikinaa, joka kaulattiin ohueksi kuin paperi ja sitten
pantiin kuumennetulle kivelle paistumaan, Ebba teki vaimolle muutamia
kainoja kysymyksiä. Hän koetti aina huolellisesti varoa, ettei olisi
tunkeileva. Mutta vaimo vastasi vallan halukkaasti eikä lainkaan
loukkaantunut, ja ihmeekseen Ebba ymmärsi suurimman osan hänen
puheestaan. Hän sai tietää, että ohkoleipätaikina oli tehty ruis- ja
ohrajauhoista, joihin oli sekoitettu perunasurvosta. Vaimo oli kotoisin
eräästä toisesta kylästä ylempää laaksosta, mutta asui talossa niin
kauan kuin leipomista kesti. Hän ansaitsi päivässä kahdeksankymmentä
äyriä tahi kokonaisen kruununkin. Ebba punastui väkisinkin häpeästä
verratessaan ajatuksissaan tämän vaimon elämänoloja omiinsa. Kokonainen
pitkä päivä tällaisessa yksitoikkoisessa ja melko rasittavassa työssä,
ja kuitenkin niin pieni ansio! Hänestä tuntui, ettei ohkoleipä enää
milloinkaan maistu hänelle.
Mies oli suutari ja kulki samoinkuin vaimonsakin paikkakunnalla
töissä. Hänen päiväpalkkansa oli tuskin suurempi kuin vaimonkaan,
mutta he näyttivät sittenkin iloisilta ja tyytyväisiltä. Kongstadissa
he viipyivät mielellään, sillä siellä he saivat hyvän ruoan ja
ystävällisen kohtelun, ja heidän ainoa tyttärensä autteli keittiössä.
Ebban kasvot olivat totiset hänen astuessaan leivintuvasta ulos.
Hän oli nähnyt uuden puolen elämästä ja saanut ihmeellisiä ongelmia
mietittäväkseen.
Elämä -- se oli muutamille nautintojen ja huvitusten tavoittelua,
toisille raskasta työtä ja raatamista. Rahasumma, joka hänen kodissaan
pantiin yksiin ainoihin päivälliskutsuihin, olisi ollut näille
ihmisille kokonainen omaisuus. Mikä huutava vääryys!
Vielä ei hänellä itsellään ollut paljoa rahoja, mutta jos hän joskus
tulisi siihen asemaan, että omaisi mahtia ja vaikutusvaltaa -- silloin
hän toki ei unohtaisi milloinkaan, että hänelläkin oli velvollisuuksia.
Ulos tultuaan hän nyökkäsi hyvästiksi vanhalle rouva Kongstadille ja
jatkoi miettiväisenä kävelyään.
Mutkitteleva polku johti ränstyneen mökin ohitse, jonka vieressä
villikaalin harmaan vihertävät kukat helottivat myrkyllisinä ruskeata
seinää vasten. Ebba tiesi hyvin, että tätä kasvia oli ennen muinoin
käytetty taikakeinona ja että kansa uskoi sillä olevan tuhoatuottavan
voiman. Se ei lakastunut samalla tavalla kuin muut kasvit -- kuolleet
kukat viruivat polulla jäykkinä ja kovina kuin kuivettuneet luurangot.
Puron kohina alkoi kuulua lähempää. Vielä yksi polun mutka, ja sitten
Ebba seisoi sillalla, joka vei putouksen ylitse. Pieni, hilpeä ja
vallaton joki tuli ylhäältä tunturilta ja murtautui läpi rotkon,
jossa hienot sanajalat ryömivät esiin kallionkoloista ja koivu
kallistui niin syvään, että sen äärimmäiset oksat hipoivat kirkasta
vedenpintaa. Puro hyppeli iloisesti kivien yli, pyöritti ohimennessään
paria myllynratastakin tehdäkseen edes hiukkasen hyötyä ja kokosi
vihdoin voimansa kuohuvaksi koskeksi, ennenkuin talttui tasaiseksi
suvannoksi, joka tyynenä kulki vihreiden niittymaiden halki yhtyäkseen
laakson pohjalla virtaavaan leveään jokeen. Kas, kuinka vesi välkkyi
auringonpaisteessa miljoonien pikku helmien lailla ja vaahto säteili
sateenkaaren väreissä tummaa kalliotaustaa vasten. Pieni, vallaton,
hilpeä koski, kuinka olen koskaan saattanut luulla sinun laulavan
surullisia lauluja kuolemasta ja iankaikkisuudesta?
Tipahti pari sadepisaraa, ja Ebba oli jo vähällä kääntyä takaisin.
Mutta pilvien kulusta hän näki, että sadekuuro painui laakson ylitse.
Vastapäiset suuret metsät vetivät aina sateen puoleensa.
Vähän matkaa sillan alapuolella tie haaraantui kahtia. Toinen haara
vei laaksoon ohi kirkkomaan valkeiden ristien, toinen luikerteli ylös
tunturille. Tämän jälkimmäisen tien Ebba näki joka päivä huoneensa
ikkunasta, mutta hän ei vielä ollut koettanut kulkea sitä.
Tunturi on täällä metsätöntä. Karu kangas, joka loistaa kukista
kirjavana, ulottuu ylöspäin niin pitkälle kuin silmä kantaa. Alhaalla
syvyydessä on laakso auringonpaisteisena. Kukko kiekuu jossakin
kaukaisessa talossa.
Ja tie kohoaa yhä ylemmäksi.
Ebba istuutuu hetkeksi tienviereen, nuokkuvien sinikellojen ja
hajuheinän sekaan, ja katselee ympärilleen. Tuolla on Kongstadin
kartano hohtavan valkoisena punaisten ulkohuonerakennusten keskellä,
taustana koivikon mehevä vihreys. Metsän takana kohoavilla tuntureilla
leijailee vielä sadeusva. Mutta se haihtuu pian, ja tunturit saavat
tumman orvokinvärin.
Ebban pään päällä on taivas pilvetön ja leivoset laulavat.
Hetken kuluttua hän nousee jatkamaan matkaansa.
Tuolla on muutamia taloja rinteellä tien alapuolella. Ne ovat
harmaanruskeita ja maalaamattomia, puuaine on tummunut sateissa ja
tuulissa. Viistoine seinineen ja luhistuneine kattoineen ne tekevät
köyhän ja rappeutuneen vaikutuksen. Mutta silmääkiehtovan kauniita ne
ovat! Useat niistä ovat turvekattoisia, ja keltaiset kukat pistävät
esiin harmaiden jäkälien ja sametinpehmoisen sammalen keskeltä.
Aidalle on ripustettu kirjavia vaatteita kuivamaan, vaalea savupatsas
nousee katto torvesta sinisiä tuntureita kohden, ja ovesta astuu ulos
keltatukkainen tyttö, varjostaa silmiänsä käsillään ja tähystää ylös
pilviin.
Sitten tie tekee jälleen mutkan ja kylä katoaa näkyvistä.
Vuori käy alastomaksi. Kallionkoloissa kasvaa niukalti ruohoa
erilaisten jäkälien seassa. Vilpoinen viima puhaltaa täällä ylhäällä.
Tunturin tuuli -- mistä nuo sanat johtuivat hänen mieleensä?
Mutta nyt Ebba näkee uusia huippuja kohoavan sen tunturikiehkuran
takana, joka tavallisesti kehystää hänen näköpiiriänsä. Hän huudahtaa
ihastuksesta. Kuinka hohtavan valkoisia ne ovat! Ne ovat Jotunheimenin
jättiläiset, jotka näyttäytyvät pilviverho ylimpien huippujensa
peitteenä. Loistavan kaunis näky! Ne eivät ole niinkuin matalammat
tunturit lystikkäitä noitaukkoja, jotka ottavat osaa pieniin
ihmiskohtaloihin, -- ei, ne ovat taivaan etuvartijoita, jotka seisovat
suuren, valkoisen valtaistuimen juurella...
Nyt hän ei enää halunnut mennä edemmäksi. Hän tahtoi kiinnittää tämän
näyn muistiinsa.
Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli istunut siinä silmät luotuina noihin
valkoisiin huippuihin, jotka vuoroin säihkyivät auringonpaisteessa,
vuoroin tummentuivat sumusta. Kenties tunnin, kenties kaksi. Mutta
noustessaan hän tunsi olleensa kauniimmassa ja ihanammassa kirkossa
kuin konsanaan ihmisten rakentama voi olla. Alasmeno kävi nopeasti.
Kylän läheisyydessä hän kohtasi kaksi pientä paljasjalkaista lasta,
jotka ajoivat edellään porsaslaumaa. Pari porsasta lähestyi Ebbaa ja
nuuski hänen hamettaan. Ebba nauroi hilpeästi. "Nöh, nöh, mitä te
minusta tahdotte?" Ja hän työnsi porsaat syrjään orjantappuranoksalla,
joka hänellä oli kädessään. Hymy levisi lasten totisille kasvoille, kun
he silmät suurina katselivat kauniin vieraan neidin jälkeen.
Saapuessaan pihalle punaposkisena, vaalea tukka sädekehänä loistaen
lakin alta, Ebba näki rattaiden pysähtyvän portille. Nuori,
tummatukkainen herrasmies hyppäsi maahan, ruskeassa puvussa ja pehmeä
huopahattu päässä. Vavahdus kävi läpi Ebban ruumiin, ja hän jäi
seisomaan liikkumattomana.
Tulija oli Leif Bjerke. Ebba oli heti tuntenut hänet.
Hän kääntyi ja nähdessään Ebban astui oitis häntä vastaan kädet
ojennettuina ja kasvot hymystä loistaen.
"Tekö siinä todellakin olette, neiti! Minä tuskin tunsin teitä enää.
Norja on tehnyt ihmeitä, tehän näytätte vallan terveeltä."
Hän sulki yhteen ainoaan lämpimään katseeseen Ebban kokonaan,
punastuvista kasvoista ja kullankeltaisista hiuksista pieneen
jalkaan asti, joka pisti esiin hameen alta. Hämmennyksissään Ebba
ojensi hänelle vasemman kätensä; oikeassa hänellä oli kirjava kimppu
metsäkukkia.
"Insinööri Bjerke", sopersi hän.
"Hauska kuulla, ettette ole unohtanut nimeäni", sanoi norjalainen
hilpeästi. "Ja kiitos siitä, että ojensitte minulle vasemman kätenne;
sehän se tulee sydämestä."
"Ai, anteeksi, se oli erehdys..." Ebba meni yhä enemmän hämilleen.
"Ei, älkää sanoko niin! -- Vastatkaa mieluummin" -- sanoi hän katsoen
tyttöä rohkeasti silmiin -- "ettekö ole hiukan kiitollinen siitä, että
olen tullut tänne ylös saadakseni tietää, onko teidän hyvä olla täällä
Norjassa?"
Ebba painoi silmänsä alas. Hän koetti ujosti irroittaa kätensä, mutta
Leif Bjerke piti siitä lujasti kiinni lämpimällä ja varmalla otteella.
"Olkaa nyt kiltti", pyysi hän hiljaa. "Antakaa minulle ystävällinen
vastaus."
Silloin Ebba kohotti päänsä ja loi häneen arat, siniharmaat
tytönsilmänsä, jotka eivät vielä koskaan olleet kohdanneet rakkautta
miehen katseessa.
"Olen", kuiskasi hän. "Kiitos tulemastanne."
Ja Leif Bjerke tunsi hänen kätensä hiljaisen puristuksen, ennenkuin hän
riistäytyi irti ja pakeni eteiseen.
* * * * *
Oli sunnuntai-aamupäivä Kongstadin kartanossa. Ruokakello oli soinut
puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti kooten vieraat aamuteelle.
Muutamat joukon nuoremmat olivat edellisenä päivänä tehneet sopimuksen
lähteäkseen junassa lähimmälle naapuriasemalle. Siellä oli omituinen
vanha kirkko, ja sitä paitsi oli lähitienoilla kaksi nähtävyyttä --
kalliomuodostuma, joka muistutti tavattomasti Björnsonin profiilia,
ja Sinclairin muistopatsas, skotlantilaisen soturin, jonka talonpojat
täällä surmasivat vuonna 1612.
Ebba heräsi kellon iloiseen helinään. Aurinko paistoi leveänä juovana
avoimesta ikkunasta sisään ja hiveli pöydällä olevia metsäkukkia.
Ulkona kaareutui aamutaivas häikäisevän kirkkaana yli sinisten
tunturien. Pääskyset lentelivät viserrellen. Hän nousi vuoteeltaan ja
pukeutui nopeasti. Hän oli päättänyt tänään olla aivan valkoisissa --
pienestä valkoruusuisesta kellohatusta aina sieviin pikku kenkiin asti,
jotka eivät oikeastaan soveltuneet tunturivaelluksiin. Hänestä tuntui,
että häntä odotti oikea juhlapäivä. Olihan kesä ja heleä pouta -- ja
hän sai olla yhdessä miehen kanssa, joka yhä enemmän valtasi hänen
ajatuksensa.
Insinööri Bjerke istui jo pöydässä, kun Ebba astui ruokasaliin. Heillä
oli paikat vieretysten, ja insinööri palveli innokkaasti Ebbaa, ojensi
hänelle leipäkorin, nosti munakulhon päältä posliinikanalla koristetun
kannen ja siirsi valtavan suuren herajuuston hänen luokseen.
"Ja tässä on ohkoleipää. Ettekö pidä siitä?"
"Pidän kyllä -- mutta en voi olla ajattelematta Guria, joka leipoo
sitä päivät päästään tukahduttavassa kuumuudessa saamatta koskaan
nähdä mitään kaikesta luonnon kauneudesta, sen sijaan kuin me vain
huvittelemme niin paljon kuin suinkin..."
"Joutavia!" -- Insinööri kohautti olkapäitään. Ebbasta tuntui
yht'äkkiä hänen huoleton hymynsä hieman kevytmieliseltä. -- "Jos me
aina ajattelisimme tuolla tavoin, niin elämä piankin menettäisi koko
viehätyksensä. Sitä paitsi Guri on vapaana tänään ja voi mennä Olan ja
tyttärensä kanssa kotia kylään."
Ebba vaikeni. Leif Bjerken luonteessa oli jotain kovaa, joka loukkasi
häntä toisinaan. Hän ei säälinyt vanhuksia ja köyhiä -- eikä myöskään
eläimiä. Ebban teki pahaa, kun hän ajatteli tätä. Tahtomattaan hän
katsahti kandidaatti Jonssoniin, joka istui pöydän toisella puolella
keskustellen vaaleaverisen bergeniläisen neidin, Ågot Strömin kanssa.
Hän oli kuullut, että kandidaatti Jonsson harjoitti loma-aikoinaan
innokkaasti hyväntekeväisyyttä Kristianian köyhäinkortteleissa.
Semmoiselle insinööri Bjerke vain hymähtäisi pilkallisesti.
Mutta samassa Leif Bjerke kumartui Ebban puoleen ikäänkuin arvaten
hänen ajatuksensa, ja sitten hän oli aterian loppuajan niin lumoavan
rakastettava, että Ebba tunsi uudelleen olevansa avuton vanki nuoren
lempensä ja voimakkaan Leif Bjerken pauloissa. Pöydästä noustessaan
hän oli kiihtynyt ja punaposkinen, ja hänen sydämensä tykytti rajusti
ja levottomasti ikäänkuin huumeessa. Eteiseen päästyään hän seisoi
hetkisen hiljaa silmät ummessa ja kysyi itseltään äkisti kauhistuen,
miten hänen laitansa oli.
Voimakkaalla ponnistuksella hän hillitsi itsensä. Asemalle oli pitkä
matka, eikä aikaa ollut hukattava, jos mieli ehtiä junaan. Hänen täytyi
mennä ylös noutamaan hattunsa.
Silloin hän muisti jättäneensä edellisenä päivänä hansikkaansa toisen
kerroksen "salin" pöydälle. Parilla harppauksella hän riensi ylös.
Ovi oli auki, ja hän kuuli ääniä sisältä. Tohtorinna Vinge puheli
telegrafistin, neiti Brunin kanssa.
Yht'äkkiä Ebbasta tuntui, kuin hän olisi kuullut insinööri Bjerken
nimen lausuttavan, ja hän pysähtyi vaistomaisesti oven ulkopuolelle
portaiden päähän.
"Se tapahtui meillä Valdersissa", kuuli hän rouva Vingen sanovan.
Sukkapuikot kilahtelivat, ja Ebba saattoi kuvailla mielessään, että
tohtorinnan sävyisät, ystävälliset kasvot painuivat vaitiolon aikana
työn puoleen. "Tästä kesästä neljä vuotta sitten. Tyttö oli vaalea ja
kaunis, henkikirjurin tytär Smålenenestä. He olivat yhdessä myöhään
ja varhain, ja heistä kerrottiin jos jonkinlaista. Sitten mies kyllä
kirjoitti ja tahtoi purkaa välit, mutta asiat olivat menneet jo liian
pitkälle, ja tytön isä pakotti hänet naimisiin. Heillä on pieni poika,
mutta mies ei piittaa mitään vaimostaan eikä lapsestaan."
"Ovatko he erossa sitten?" kysyi neiti Brun korkealla, laulavalla
äänellään.
"Eivät minun tietääkseni. Mies pysyttelee vain poissa heidän luotaan
ja pitää hauskaa parhaansa mukaan. Näettehän kuinka hän täälläkin
liehittelee tyttöjä, etenkin..."
Ebba oli seissyt ja kuunnellut jähmettyneenä, jääkylmänä sydänjuuria
myöten. Mutta nyt hän ei tahtonut kuulla enempää. Hämärä kauhu varoitti
häntä siitä, mikä tuleva oli. Ja hän riensi suoraa päätä huoneeseen
vilkaisematta naisiin, joiden keskustelu katkesi äkkiä. Kauhuissaan he
kuiskasivat hänen takanaan; "Mahtoiko hän kuulla?" Ebba ei kääntänyt
päätään, otti vain hansikkaansa ja juoksi huoneeseensa, joka oli aivan
katonharjan alla.
Koneellisesti hän pani hatun päähänsä, kiinnitti sen kahdella pitkällä
neulalla ja pisti rahakukkaron taskuunsa. Hänestä tuntui, kuin jotakin
hänen sisässään olisi särkynyt. Ajatuksissaan hän toisti lakkaamatta:
kiireesti, juna lähtee kohta. Se oli ainoa ajatus, josta hän koetti
pitää kiinni.
Mutta kun hän astui portaita alas, valtasi hänet yhtäkkiä vapauttava
tietoisuus: hän on varmasti kuullut väärin! Eivät he tietenkään
puhuneet insinööri Bjerkestä. Olihan kartanossa useita herroja.
Insinööri Bjerke oli aivan liian nuori, enintään viiden- tai
kuudenkolmatta. Mahdotonta, että hän olisi voinut olla neljä vuotta
naimisissa! Ei, tässä oli aivan varmasti väärinkäsitys.
Puna palasi hitaasti Ebban poskille. Mutta matkalla, kun he kävelivät
asemalle, hän oli hiljainen ja vaitelias, eikä Leif Bjerke käsittänyt
hänen muuttumisensa syytä.
He eivät olleet vielä pitkällekään kulkeneet junassa, kun
maiseman luonne muuttui perin pohjin. Leveä, hedelmällinen laakso
viljelysmaineen ja hyvinrakennettuine taloineen katosi heidän taakseen.
Tie sukelsi ahtaaseen rotkoon, jonka Ebba oli nähnyt näköalapenkiltä
ylhäältä metsänlaidasta. Tunturit kohosivat jyrkkinä molemmin puolin,
joko aivan paljaina tai harvan kuusimetsän verhoamina. Laakso kapeni
kapenemistaan, ja ratalinja kulki pitkin sinivihreän, valkovaahtoisen
joen vartta. Yksinäisiä mökkejä kyhjötti korkealla rinteellä, missä ne
saivat osakseen hiukan auringonvaloa, jonka tunturit muuten pidättivät
poissa.
Yht'äkkiä Ebba tunsi insinööri Bjerken käden olkapäällään, ja hänen
tummat, eloisat kasvonsa tulivat aivan lähelle häntä.
"Katsokaa, neiti, tuonne ylös kalliolle -- Björnsonin profiili!
Ettekö erota selvästi hänen tukkaansa ja isoa nenäänsä? Hämmästyttävä
yhdennäköisyys, eikö totta?"
Ebba käänsi päätään ja seurasi hänen katseensa suuntaa. Mutta hän ei
voinut havaita yhdennäköisyyttä; hän näki vain kulmikkaan ja sumuisen,
harmaan tunturin, joka kuvastui sinistä kesätaivasta vasten.
Vähän matkan päässä oli aivan alhaalla joen rannalla skotlantilaisen
soturin muistomerkki. Ebba muisti lukeneensa koulussa runon herra
Sinclairista, joka purjehti "meren suolaisen taa", ja hän ajatteli,
että mahtoi olla raskasta kuolla kaukana kodistaan ja rakkaimmistaan
tämän uhkaavan ja jylhän luonnon keskellä.
Juna pysähtyi asemalle. Insinööri Bjerke hypähti ensimmäisenä maahan
ja seisoi käsi ojossa asemasillalla, mutta Ebba ei ollut huomaavinaan
sitä, vaan otti vastaan kandidaatti Jonssonin avun. Sanat, jotka hän
oli tänään kuullut, olivat jättäneet hänen mieleensä epäluulon, joka
sai hänet vetäytymään erilleen Leif Bjerkestä. Ja kuitenkin oli niin
vaikeata nähdä hänen katseensa synkistyvän pettymyksestä ja vihasta.
Ebba liittyi muutamien nuorten norjalaistyttöjen joukkoon ja kulki
heidän seurassaan edellä kirkkoon.
Pieni asemarakennus oli aivan puristuksissa tunturien välissä ikäänkuin
jättiläiskattilan pohjalla. Jokikin oli tältä kohtaa melkein ummessa ja
laajeni kallioiden juurella kylmäksi, lasinvihreäksi tunturijärveksi.
Ylhäällä pohjoisessa loisti pari lumihuippua ikäänkuin seisten
matalampien vuorten kupeilla hartioilla. Melkein kaikki talot olivat
kerääntyneet yhdeksi ryhmäksi rinteelle, missä ne kyhjöttivät kuin
päivää paistattava lammaslauma, köyhinä ja harmahtavina kuin kallio,
jolle ne olivat rakennetut. Vanha, tummentunut puukirkko valkoisine
ikkunakehyksineen soveltui hyvin ympäristöön. Pienenä ja vähäpätöisenä
se kohosi laaksonpohjasta ikäänkuin mietiskelevän, raskasmielisen uskon
vertauskuvana. Suippo torni koetti nousta korkeuteen ja vetää ajatukset
ja katseet mukaansa, mutta kaikki ihmiskätten työ tuntui heikolta ja
mitättömältä luonnon valtavan suuruuden rinnalla. Seutu oli kukista
köyhää. Vain siellä täällä versoi kallionkoloissa matalia yrttejä.
He astuivat läpi pienen kirkkotarhan, missä mustat puuristit osoittivat
huonostihoidettuja hautoja. Siellä ei ollut tietä eikä istutuksia.
Ruoho kasvoi rehevänä ja levitti heleänvihreän verhonsa unohdettujen
vainajien ylitse.
Sisällä kirkossa oli vilpoista ja hämärää. Ebban silmät, jotka voimakas
auringonpaiste ulkona oli häikäissyt, alkoivat vasta vähitellen
erottaa kirkon sisustan yksityiskohtia. Alttaritaulu ja saarnastuoli
olivat veistettyä puuta ja maalatut räikeillä väreillä entisaikain
lapsellisen taidekäsityksen mukaan. Seinillä riippui pari mustunutta
raamatunaiheista maalausta -- lahjoja pitäjäläisiltä, jotka ehkä
pari vuosisataa sitten olivat antaneet ne kirkolle kiitollisuuden
osoitukseksi jonkun rukouksen kuulluksi-tulemisesta.
Kirkkoväkeä ei ollut paljoa. Vanhoja enimmäkseen: pieniä,
käpristyneitä, ryppykasvoisia eukkoja, mustat silkkihuivit päässä, ja
valkohapsisia ukkoja, joiden tihruiset silmät tirkistelivät tuuheiden
kulmakarvain alta.
Pappi nousi juuri saarnastuoliin, pieni ja pyylevä mies, kankea
poimukaulus [Norjalaisilla, papeilla on "liperien" asemesta poimutettu
valkoinen kaulus] ikäänkuin reunuksena lihavien poskien ympärillä.
Ebba ei paljoa kuullut hänen yksitoikkoisesta saarnastaan. Leif Bjerke
oli raivannut itselleen tien hänen luokseen, niin pian kuin he olivat
saapuneet kirkkoon, ja istui nyt hänen vieressään maalaamattomalla
puupenkillä. Ebban oli aivan mahdoton, koettipa kuinka hyvänsä, pitää
ajatuksiaan koossa ja kuunnella papin sanoja tai ylentää sydämensä
vanhojen, vakavien virrensävelten leveille siiville. Hänen mietteensä
eivät päässeet pitemmälle kuin nuoreen mieheen, joka istui hänen
sivullaan tumma pää hieman kumarassa auringonpaisteen hivellessä ohimoa
ja untuvaista poskea. Ebban teki melkein vastustamattomasti mieli
hiljaa ja varovasti hipaista kädellään tuota poskea -- yhden ainoan
kerran vain. Ja kun Leif Bjerken sointuva malmiääni yhtyi virteen,
sykähti Ebban sydän samalla tavoin kuin silloin, kun hän ensi kerran
oli kuullut tuon äänen.
Saarnan jälkeen toimitettiin kirkossa lapsenkaste. Kaksi totista,
arvokasta talonemäntää parhaissa pyhäpukimissaan astui alttarin luo.
Nuoremmalla oli sylissään pieni, pitseillä ja ruusunpunanauhaisella
myssyllä koristettu valkoinen käärö. Heti sen jälkeen nousi eräästä
penkistä kolme miestä, jotka asettuivat kummeiksi naisten ja lapsen
taakse.
Ebba unohti hetkeksi Leifin läheisyyden katsellessaan pikkupoikaa, joka
huitoi pienillä nyrkeillään tavoitellen papin kaljua päätä. Liikutetun
tarkkaavaisena hän seurasi kastetoimitusta. Äiti aukaisi ruusunpunaiset
myssynnauhat. Pappi otti vettä kouraansa ja valoi sitä lapsen vaaleille
hiuksille.
"Minä kastan sinut, Reidar..." Leif liikahti äkkiä, niin että Ebban
katse kääntyi häneen päin. Hän oli tullut kalmankalpeaksi, ja hänen
toinen kätensä puristi kouristuksentapaisesti penkin kulmaa. Otsa
rypyssä hän tuijotti vastakastettuun pienokaiseen, joka ei ollut
hyvillään kylmästä vedestä ja sen vuoksi alkoi parkua täyttä kurkkua.
Äiti kietoi huivin pikku Reidarin päähän ja hyssytteli lasta hellästi
sylissään, kunnes se rauhoittui, ja papin ääni kuului jälleen ylinnä,
kun hän luki loppurukousta, johon lukkari asianomaisissa kohdissa
liitti matalaäänisen aamenensa.
Kun jumalanpalvelus päättyi ja seurakunta astui ulos kirkosta, oli
insinööri Bjerke jo saanut takaisin tyyneytensä. Hän oli vain hiukan
kalpeampi tavallistaan, ja silmät paloivat tummina tehden katseen
epävarmaksi. Hän ei enää hakenut Ebban seuraa, vaan jutteli ääneen
ja vilkkaasti vaalean neiti Strömin kanssa, joka ilomielin käytti
hyväkseen tilaisuutta kiihoittaakseen kandidaatti Jonssonin harrastusta.
Ebba heitti hyvästit suurenmoiselle ja raskassävyiselle maisemalle
puolittain helpotuksen, puolittain kaihon tuntein. Parin tunnin
oleskelu vieraassa seudussa, jota hän ei arvatenkaan ollut enää koskaan
näkevä, pienen lapsen kaste -- siinä kaikki, ja kuitenkin hänestä
tuntui, kuin hän olisi elänyt jotain syvempää ja tärkeämpää, kuin mitä
itse asiassa sisältyi näiden tapausten puitteisiin. Hänen ajatuksissaan
oli Reidar-nimi aina liittyvä vanhan ruskean puukirkon kuvaan, joen
vihreään veteen ja mahtaviin tuntureihin, joiden rosoista pintaa
auringonpaiste hyväili.
Heidän palattuaan matkalta oli postitoimisto avoinna ja insinööri
Bjerke käväisi noutamassa Kongstadin postin. Hän astui ulos pinkka
kirjeitä ja sanomalehtiä kädessään, ja nuoret tungeksivat innokkaina
hänen ympärillään.
Kirjepinkassa oli päällimmäisenä hänelle itselleen osoitettu kirje,
jonka hän ärtyneesti olkapäitään kohauttaen pisti taskuunsa. Mutta
ylimielinen hymy palasi pian hänen kasvoilleen, kun hän jakeli kirjeitä
oikealle ja vasemmalle tehden leikillisiä huomautuksia.
"Kaksi teille, neiti Ström -- nähtävästi bergeniläisiltä ihailijoilta.
-- Kandidaatti Jonsson, teilläpä on paljon kirjeitä kirjoittelevia
naistuttuja! -- Neiti Munthe -- postikortti, jossa on kruununprinssin
muotokuva -- neiti taitaa olla kuningasmielinen? Ja sitten täällä on
kaksi tanskalaista kirjettä neiti Ebba Lindholmille."
Hänen äänensä sai hyväilevän sävyn, kun hän lausui Ebban nimen. Ebba
ojensi kätensä ja otti kirjeet. Päällekirjoituksista hän näki heti,
että ne olivat Flemingiltä ja Gärdalta.
Seurueen kävellessä koivikkotietä Ebba jättäytyi tahallansa jälkeen
ja istuutui tienvieressä olevalle penkille valkorunkoisten koivujen
keskelle. Hän ei ollut saanut Gärdalta minkäänlaisia tietoja pitkiin
aikoihin ja pelkäsi nyt kirjeen sisältävän ikäviä uutisia.
Heti hänen lähdettyään oli perhe muuttanut Näsbyn kartanoon, ja Ebba
tiesi, että Gärda yksinäisessä maalaiselämässä joutui täydellisesti
äidin tahdon alaiseksi. Kirjeen ensimmäiset sanat sentähden ainoastaan
vahvistivat sitä pelkoa, jota hän oli tuntenut sisarensa kohtaloa
ajatellessaan.
Gärda kirjoitti:
"Ebba, tahdon itse kertoa asian sinulle, jotta et tuomitsisi minua
liian kovasti, kun saat muilta kuulla sen. -- Eilen minä annoin
suostumukseni paroni Gersdorffille.
"Saat uskoa, että tämä aika on ollut minulle kauhean vaikea. Olemme
asuneet täällä maalla siitä asti kuin sinä matkustit Norjaan. Ennen
minä pidin paljon Näsbyn kartanosta. Mutta tänä kesänä ei mikään
ole voinut tuottaa minulle iloa, ei puutarha eikä eläimet eikä
vanhat ystävät, joita minulla on täällä väen keskuudessa. Äiti ei
koskaan puhutellut minua. Ja kun hän katsoi minuun, niin hän katsoi
kuin johonkin hyvin, hyvin kaukaiseen. Voi, Ebba, minua paleli
sisällisesti, niin että minusta tuntui, kuin vereni olisi kokonaan
jähmettynyt jääksi. Rintaani ahdisti paino yötä ja päivää. En saanut
unta, minä vain itkin. Tagesta en ole kuullut mitään, mutta äiti
antoi minun tietää, että hän oleskelee Hornbäckissä ja asuu samassa
hotellissa kuin oluttehtailija Olssonin perhe. Eräänä päivänä hän
jätti esille sanomalehden, jossa heidän nimensä todellakin mainittiin
ilmoittautuneiden kylpyvieraiden luettelossa.
"Heinäkuun alussa paroni Gersdorff saapui tänne, ja äiti tuli heti
ystävällisemmäksi minua kohtaan, ja se oli minulle niin suuri helpotus,
että oikein olin kiitollinen hänelle siitä. Tietysti se muutos johtui
paroni Gersdorffin tulosta.
"Olin tuskin kertaakaan käynyt puiston ulkopuolella siitä asti kuin
olimme tänne muuttaneet, mutta nyt me aloimme polkupyöräillä ja
ratsastaa yhdessä. Minä opin pitämään luutnantti Gersdorffista enemmän
kuin ennen. Hän oli hienotunteinen ja huomaavainen, melkein kuin kiltti
veli -- hän ei laisinkaan ollut tunkeileva, vaan odotti kunnioittavasti
ja arvokkaasti. Ja tiesinhän minä, että se oli äidin hartain toive.
Niin minä sitten lopulta suostuin.
"Mutta sinä et voi aavistaa, kuinka, onneton minä olin kihlajaispäiväni
jälkeisenä yönä! Minun oli mahdoton saada unta. Nousin vuoteeltani ja
menin puutarhaan. Kaikki oli niin kaunista ympärilläni, mutta se vain
lisäsi suruani. Kuu paistoi kuin vaalea hopeasirppi mustien puuryhmien
yläpuolella. Maassa oli kastetta, ja lehmusten ja ruusujen tuoksu oli
huumaavan voimakas. Minä ajattelin Tagea ja kuinka onnellinen olisin
voinut olla, jos... Mutta nyt se kaikki oli ohitse. Olin antanut
Axelille suostumukseni, ja minusta oli tuleva hänen vaimonsa. Se ajatus
täytti minut yht'äkkiä sellaisella kauhulla, että toivoin rohkeutta
ottaakseni hengen itseltäni. Menin lammikolle salavain alle, jossa me
lapsina uittelimme pieniä purjeveneitämme. Se näytti niin ihmeellisen
syvältä ja salaperäiseltä kuutamossa. Se ikäänkuin veti minua
puoleensa... Kävelin sen rannalla edestakaisin ainakin tunnin. Sitten
juoksin puutarhan lävitse omaan huoneeseeni, jossa kyyristyin peiton
alle sänkyyn, ikäänkuin paetakseni uutta vaaraa. Vihdoin minä nukahdin,
mutta herätessäni toivoin, että olisin maannut kuolleena lammikossa.
"Äiti sanoo, että Axelista tulee oivallinen aviomies ja että onni kyllä
saapuu ajan mukana. Mutta minä en usko sitä -- -- Ei, Ebba, minä tiedän
sen paremmin! Ja kaikkein raskainta on ajatella, että olen tuottanut
surua Tagelle. Sillä saattaahan olla mahdollista, että hän rakastaa
minua vielä, vaikka seurusteleekin Alice Olssonin kanssa. Hän lupasi
kerran, ettei hän ole vihainen minulle, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ehk'ei
hän olekaan -- -- Tage on niin hyvä. Nyt minun täytyy kirjoittaa
hänelle -- viimeinen kerta -- ja pyytää häneltä anteeksi, että olen
pettänyt hänet..."
Ebba istui liikkumattomana kirje kädessä. Näin oli siis käynyt. Gärda
oli alistunut, suostunut äidin houkutuksiin -- tai pikemminkin taipunut
noudattamaan hänen pakottavaa tahtoaan. Olisikohan tämä asia estynyt,
jos hän olisi ilmoittanut Gärdalle mitä tiesi äidistään? Mutta kuinka
hän olisi _voinut_ sanoa sen? Sehän oli mahdotonta...
Miksi Gärda oli niin heikko? Jos hän itse, Ebba, olisi rakastanut
jotakuta -- ja hän tiesi nyt mitä rakkaus oli -- niin ei mikään mahti
maailmassa saisi häntä pettämään lemmittyänsä, ellei tämä hylkäisi
häntä ja jos hän kenellekään toiselle vääryyttä tekemättä voisi omistaa
hänet.
Mutta heidän luonteensa olivat erilaiset. Hän oli saanut lujemman
tahdon ja jäykemmän mielen kuin Gärda, eikä hänellä ollut oikeutta
tuomita lempeää, taipuvaista sisartaan. Gärda ei ollut milloinkaan
voinut kestää sitä, että joku oli hänelle vihainen, ja nyt hän sai
kärsiä heikkoutensa rangaistuksen.
Lopuksi Ebba avasi Flemingin kirjeen. Poika kertoi lyhyesti
minkä mitäkin kartanon asioista ja teki sitten selkoa Gärdan
kihlauksesta. Heikosti hymyillen Ebba luki hänen valikoimattomia
suuttumuksenpurkauksiaan.
"Ja sitten olet kai kuullut, että Gärda on mennyt kihloihin paroni
Gersdorffin kanssa. Tyhmä tyttö, ihan pistää vihaksi! Mitä hän
semmoisella miehellä tekee! Kyllähän minä ennen monta kertaa härnäsin
häntä Tagella ja tein heille kiusaa milloin sopi, sillä se oli
minusta hauskaa. Mutta Tage oli joka tapauksessa paljon reilumpi kuin
tuo pitkä, kalpeanokkainen paroni-idiootti, joka nauraa tyhmille
sukkeluuksilleen ja hirnuu kuin vanha hevonen. Minä en voi sietää
häntä. Ove on tietysti heti tullut hyväksi ystäväksi sen keikarin
kanssa. Hänen mielestään on hienoa, kun on paroni lankomiehenä, ja hän
ottaa vastaan makeisia ja konvehteja asianomaiselta.
"Jospa sinä, Ebba, olisit ollut täällä, niin siitä ei varmastikaan olisi
tullut mitään. Sillä sinussa on sentään kurssia, mutta Gärda on höpelö.
Mamma saa hänet tekemään vaikka mitä. Nyt, kun on myöhäistä katua, hän
itkee pillittää salassa. Minä en voi olla säälimättä häntä, vaikka se
on hänen oma syynsä. Jospa hänen aasimainen sulhasensa edes putoaisi
hevosen, selästä ja taittaisi niskansa -- tai läkähtyisi omaan tyhmään
nauruunsa. Mutta pahasta ei niin hevillä pääse eroon."
Ebba laski kirjeen syliinsä ja käänsi päätänsä heristäen korviaan. Joku
tuli; hän kuuli hiekan ja pienten kivien narskuvan jyrkällä polulla,
ikäänkuin miehen ripeiden askelten alla, ja samassa ilmestyi insinööri
Bjerken kookas vartalo näkyviin tien mutkasta, kuvastuen tummana
taivaan sineä ja koivunlehväin vaaleutta vasten.
"Täälläkö te vielä istutte? Toiset ovat jo ehtineet perille kartanoon.
Minä palasin katsomaan, minne te olitte hävinnyt. Jäätte ilman
päivällistä, ellette heti lähde."
"Halusin lukea kirjeeni", vastasi Ebba ja lisäsi nopeasti, kun
insinööri istuutui penkille hänen viereensä: "Älkää millään muotoa
viivytelkö minun tähteni."
"Kuinka niin", kysyi Leif Bjerke iloisesti, "pidättekö minua vallan
auttamattomana materialistina? Älkää toki, en minä vielä ole tullut
niin proosalliseksi. -- Ette varmaankaan ole saanut hyviä tietoja,
koska näytätte noin totiselta?"
"Sisareni on mennyt kihloihin", virkkoi Ebba, taittoi Flemingin kirjeen
kokoon ja pisti sen kuoreen.
"Niinkö! Mutta onhan kihlaus iloinen uutinen." Ebba pudisti päätänsä.
"Ei aina. Riippuu siitä, saako ihminen sen, jota rakastaa."
Insinööri Bjerke pöyhi kepillään menneenvuotisia varisseita
koivunlehtiä, jotka olivat kosteita ja ruskeankiiltäviä viimeöisen
sateen jäljeltä. Pelästyneet muurahaiset pakenivat joka haaralle.
"Valinta on itsekunkin omassa vallassa", virkkoi hän kohottamatta
katsettaan.
"Se on vain näennäistä. Useimmat antavat olosuhteiden ja toisten
ihmisten vaikutuksen määrätä menettelynsä. Ettekö usko sitä?"
"Uskonpa tietenkin." -- Leif naurahti lyhyeen ja katkerasti. Hän
kohotti keppinsä ja iski tien varrella kasvavalta voikukalta pään
poikki. -- "Ihmiset, jotka järjestävät avioliittoja, eivät ajattele
sitä, että he usein tekevät asianomaiset onnettomiksi elinkaudekseen.
Ja välistä jonkun kolmannenkin."
"Aivan niin", virkkoi Ebba hiljaa, "niin on laita tässäkin tapauksessa.
On olemassa eräs kolmas -- eräs joka pitää Gärdasta."
"Kirjoittakaa sisarellenne, että hänen täytyy heti paikalla purkaa
kihlauksensa, ennenkuin onnettomuus tapahtuu", huudahti Leif kiihkeästi.
"Se olisi kyllä parasta kaikin puolin, mutta siihen tarvitaan
rohkeutta. Monet ennakkoluulot on voitettava, monet näkökohdat
syrjäytettävä. Ja kunniallinen ihminen ei mielellään riko antamaansa
lupausta."
"Tuo kaikki ei ole mitään", vastasi Leif synkästi, "ei mitään
sen elinkautisen tuskan rinnalla, jota ihmisen täytyy kärsiä
ollessaan sidottuna olentoon, joka on hänelle yhdentekevä, kenties
vastenmielinenkin. Ajatelkaapa mitä se merkitsee! Kaikki parhaat
vaikuttimet häviävät ja pahat saavat ylivallan. Ne leviävät kuin
myrkylliset kasvit. Lopuksi on jäljellä vain katkeruutta ja vihaa. Eikä
kukaan ole niin onneton kuin se, joka vihaa."
Ebba oli alkanut väristä, ikäänkuin kylmä tuuli olisi puhaltanut
häneen. Ehkä ne sanat, jotka hän oli kuullut tänään, koskivat sittenkin
insinööri Bjerkeä. Jos tämä mies kantoi surullista salaisuutta, niin
Ebba toivoi saavansa tietää totuuden.
"Te puhutte ikäänkuin omasta kokemuksesta", virkkoi hän arkaillen.
Mutta Leifin silmät välttivät Ebban katsetta. Hän puri yht'äkkiä
huulensa tiukasti yhteen, ennenkuin vastasi teennäisen huolettomalla
äänellä:
"Mitä te ajattelettekaan! -- Saattaahan toki tuollaisia asioita
ymmärtää olematta itse kokenut sellaista. Ettekö ole samaa mieltä?"
"Olen, tietysti", sopersi Ebba raukeasti.
Leifin sanoissa ei ollut mitään, joka olisi myöntänyt tai kieltänyt, ja
suoranaisempaa kysymystä oli mahdoton tehdä.
Insinööri Bjerke nousi äkisti seisomaan.
"Tässä me istumme ja filosofeeraamme tärkeistä asioista, ja sill'aikaa
ruoka jäähtyy Kongstadissa", sanoi hän tavoitellen leikillistä
äänensävyä. "Pitäähän meidän saada jotain syödäksemmekin. Joko
lähdetään, neiti Lindholm? Ettekö tahdo tarttua käsivarteeni, tämä tie
kun on niin jyrkkä?"
"Kiitos, se on tarpeetonta", vastasi Ebba kylmästi.
Hän oli noussut ja kulki tien toista laitaa niin etäällä
seuralaisestaan kuin mahdollista. Leif silmäili häntä salavihkaa
astuessaan kepein askelin ja pää rennosti pystyssä edellä rinnettä
ylös. Nousu rasitti Ebbaa huomattavasti; hän hengitti raskaasti ja
nopeasti, ja poskilla paloivat kuumeen punaiset täplät, mutta Leif ei
enää tarjonnut hänelle apuaan, ja he kulkivat äänettöminä koivikon
halki.