VIII.

Aamu-usva lepäsi vielä tuntureilla laakson toisella puolen. Korkeimmat,

metsäiset huiput olivat ilmavan, sinisen harson peitossa. Mutta

alempana rinteillä erottuivat peltojen ruskeat ja vihreät sarat, ja

hajallaan olevien talojen liuskakivikatot välkkyivät hopealta. Syvällä

laakson pohjassa luikerteli leveä joki kuljettaen pieniä tukkilauttoja

myötävirtaa. Aivan asemakylän kohdalla laski siihen pienempi joki,

joka saapui ylhäältä tuntureilta ja muodosti kosken. Vaahto kuvastui

valkoisina pyörteinä sinivihreätä pohjaa vasten, ja putouksen ainainen

kohina nousi ja laski kesäaamun hiljaisuudessa.

Ebba istui penkillä petäjikön laidassa ylhäällä tunturin rinteellä.

Näköala laakson ylitse oli mahtava, melkeinpä peloittava sille, joka

hänen laillaan oli tottunut tasankomaan lempeään kauneuteen. Tuonne

pohjoiseen, missä joki katosi metsään ja missä tunturit tunkeutuivat

niin lähekkäin, että ainoastaan kapea kullanvärinen aamusarastuksen

juova näkyi niiden välistä, -- sinne hän tuskin uskalsi katsoakaan.

Korkeimmalla tunturinhuipulla, joka kohosi alastomana metsäkiehkuran

keskeltä, pilkoitti lunta siellä täällä, ja pieni valkoinen

pilvenhattara näytti ikäänkuin lepäävän vuoren harjalla. Tuntui kuin

tuo tunturi ja tuo kevyt aamupilvi olisivat lähettäneet hänelle

viestin, jota hän pelkäsi. Tuo kaukainen, synkkä ja ahdas kuilu

muodostui hänen ajatuksissaan manalan portiksi, ja tuo välkkyvä

tunturinhuippu oli iankaikkisuuden vertauskuva. Kosken kohinakin tuntui

lakkaamatta toistelevan samoja sanoja syväsointuisella virrensävelellä:

"Kuolema, iankaikkisuus -- kuolema, iankaikkisuus..."

Hän nousi ja lähti astumaan alaspäin pitkin polkua, joka luikerteli

metsän lävitse, liukkaana varisseista kuusenneulasista. Hetken

kuluttua hän saapui hauskalle aukealle, jossa havupuiden seassa kasvoi

solakoita koivuja ja katajien lomissa korkeita sinisiä ukonhattuja ja

palmumaisia sanajalkoja. Siellä hän heittäytyi maahan pitkäkseen ja

huoahti helpotuksesta. Kosken kohina kuului tänne ainoastaan heikosti

ja sekaantui puiden huminaan. Hänen ympärillään soi muitakin kesäisiä

ääniä, iloisempia. Linnut livertelivät, mehiläiset ja kärpäset

surisivat, ja silloin tällöin kilahti lehmänkello. Täällä hän saattoi

unohtaa painostavan tuskan, joka hänet oli vallannut tunturin jylhyyttä

kasvoista kasvoihin katsellessa, täällä hän tunsi olonsa tyyneksi ja

turvalliseksi luonnon sulkiessa hänet suojelevaan helmaansa.

Hän oli nyt kolmatta päivää täällä Gudbrandin-laaksossa, jonne oli

saapunut kesää viettämään. Ja lojuessaan huojuvien koivujen siimeksessä

kaltevalla rinteellä hän palautti mieleensä kotoalähdön ja matkan

vaiheet.

Hän seisoi höyrylaivan kannella laiteeseen nojaten ja katsellen

rannalle, noita kaikkia kasvoja, jotka olivat kääntyneet laivaa

kohti nyökäten ja tervehtien -- toiset hymysuin, toiset vesissä

silmin, riippuen siitä, mitenkä hyvästijättö liikutti kunkin mieltä.

Ihmisjoukon takana kulki lakkaamatta automobiileja, ajurinrattaita,

kuormavaunuja kiireesti edestakaisin. Ajomiesten ja lähettien

huudot, hevosten hirnunta ja autojen törähdykset voittivat äänellään

jäähyväissanat, joita vaihdettiin kahden puolen. Sitten kello soi

kolmannen kerran, ja rantaporras vedettiin laivaan.

Muuan matruusi tuli köysineen ja työnsi Ebban syrjään, jolloin eräs

lihava, vilkkaasti jutteleva herrasmies otti heti hänen paikkansa.

Varpailleen kohoutuen hän näki miehen olkapään ylitse viimeisen

vilahduksen rantalaiturilla seisovista omaisistaan. Hovijahtimestari

näytti kovin liikutetulta, rouva hymyili täysin maltillisena -- Ebba

vältti hänen katsettaan -- Gärda seisoi kalpeana itkettynein silmin,

Oven piirteet olivat veltot ja välinpitämättömät, ja hyvänsävyinen

Fleming koki peitellä "miehekästä" suruaan leikillisesti kehoittamalla

Ebbaa varomaan karhuja, jotka kuljeksivat vapaina Gudbrandin-laaksossa.

Sitten kajahti lähtövihellys kuin hurja, valittava huuto, ja heti sen

jälkeen potkuri alkoi jyskyttää. Ebba vavahti yht'äkkiä tuntiessaan

loittonevansa rannasta ja ihmisistä, joiden parissa hän oli elänyt

lapsuutensa päivät. Kaikki liukui pois, ja lopulta näkyi enää vain

muutamia väritäpliä päivänpaisteessa kimaltelevan vedenpinnan

yläpuolella. Niin, nyt oli matkasta tullut tosi. Eikä Ebba tiennyt

iloitako vai surra; hän ei tiennyt, veikö matka elämää vai kuolemaa

kohti.

Sitten hän oli istunut tuolilla laivan kannella hellekatoksen alla.

Lämmin ja raikas ilma, laivan hiljainen tärinä ja veden kohina

tuudittivat hänet raukean mielihyvän valtaan, joka sai hänet unohtamaan

kaikki synkät ajatukset. Juutinrauman kummallakin puolen liukuivat

Tanskan ja Ruotsin rannikot ohitse kaikessa kesäkuun vihannassa

rehevyydessään huviloineen, tuulimyllyineen ja kirkkoineen, jotka

vilkkuivat puuryhmien lomitse vaaleina täplinä. Kronborg kohosi

ylhäisenä harmaine muureineen ja solakkoine torneineen ilman

harmaanvalkeata utua kohti Helsingörin puhdastyylisten vanhain talojen

edustalla, ja vastaisella rannalla sijaitsevan uudestirakennetun

ja suurkaupunkimaisen Helsingborgin kruununa oli mahtava kivinen

jättiläispatsas "Kärnan". Sitten tuli Marienlyst, Hellebäckin ja

Hornbäckin metsät monine iloisine kesämatkamuistoineen. Sofiero ja

Kullagunnarstorp kohosivat korkealla ruotsinpuolisella rannikolla.

Nakkehovedin majakka toi viimeisen tervehdyksen Seelannista, ja sitten

laiva sivuutti aivan läheltä Kullenin jyrkät kalliot, jotka sinersivät

lämpimässä iltapäivänvalossa, Möllen talot hajallaan pitkin rinnettä

kuin kourallinen valkeita kukkia.

Ebba toivoi, että joku olisi laulanut. Se olisi ollut kunniatervehdys,

hymni noille kahdelle hymyilevälle ja valoisalle maalle, Seelannille ja

Skånelle, jotka nyt häipyivät näköpiiriin. Mutta useimmat matkustajat

näyttivät harrastavan vallan muuta kuin luonnon kauneuden ihailemista.

He olivat kerääntyneet kannelle ryhmiin, joissa politikoitiin,

keimailtiin, tupakoitiin tai juotiin kahvia. Muutamat saksalaiset

herrasmiehet tutkivat Baedekeriä ja suunnittelivat jalkamatkoja

Norjassa. Eräät tanskalaiset naiset, jotka olivat hyvin innokkaasti

liehutelleet liinojansa rannikkoa kohden, heittivät vihdoin toivonsa,

että Gillelejessä asuvat tuttavat huomaisivat heidät, ja asettuivat

rauhassa tekemään käsitöitään. Eräs norjalainen ylioppilas haasteli

pienen, yksin matkustavan kööpenhaminalaisneitosen kanssa tarjoutuen

opastamaan häntä Kristianiassa.

Kaksi sievää pienokaista, poika ja tyttö, juoksenteli ja leikki

kannella seuraten mielenkiinnolla matruusien liikkeitä, kun he käärivät

köysiä kokoon tai katosivat salaperäisistä luukuista, jotka johtivat

alas välikannelle. Ebba veti joskus luokseen jommankumman lapsista

saadakseen hetkisen pitää kädessään pientä lämmintä lapsenkättä

ja katsoa silmiin, jotka olivat kirkkaat kuin taivas ja meri. Hän

rakasti lapsia ja kukkia ja lintuja ja iloitsi joka kerta, kun tunsi

voittaneensa jonkun lapsensydämen.

Päivälliskello soi, mutta Ebba ei halunnut noudattaa sen kutsua. Hän

tunsi itsensä väsyneeksi ja meni hyttiinsä, jossa laskeutui makuulle ja

koetti nukkua.

Kun hän jälleen tuli kannelle, paistoi aurinko suurena, hehkuvana

pallona punertavansinisen usvapilven yläpuolella, jonka alla

meri välkkyi hopealta. Hän otti tuolin ja istuutui aivan lähelle

laidetta. Ja uudelleen hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, jossa

ajatukset lepäsivät matkaten unen ja toden rajamailla. Silloin hän

kuuli miehenäänen, syvän ja sointuvan äänen, joka puhui laulavaa

norjankieltä. Hän kohotti päätään ja näki nuoren mieshenkilön

seisovan nojaten laidetta vasten, pitkä ja voimakas vartalo piirtyen

selvärajaisena kuvana iltataivasta vasten. Miehellä oli yllään

harmaanruskea urheilupuku, polvihousut ja kaulaan asti napitettu takki.

Pienen, pehmeän huopahatun alta hymyilivät päivettyneet kasvot tummine

silmineen ja valkeine hampaineen, rohkeat ja ylväät kasvot, jotka

lumosivat ihmeellisesti. Ebba tuskin huomasikaan hänen seuralaistaan,

keski-ikäistä, parrakasta herraa; heidän puhelunsa oli keskeytynyt

yht'äkkiä, ja nuori mies silmäili Ebbaa lämpimän ihailevin katsein,

ikäänkuin suojelevasti suhtautuen hänen nuoruuteensa ja hentouteensa.

Ebba karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja käänsi päänsä toisaalle

jääden tähystämään merelle, missä muuan vastaantuleva höyrylaiva

paraikaa ajoi ohitse vetäen jäljessään savupatsasta; joka sitten leijui

pilvenä tyynessä ilmassa. Hän istui kauan samassa asennossa, ja kun hän

vihdoin rohkeni kääntyä, oli nuori mies jo poistunut seuralaisineen.

Mutta ääni oli kaikunut hänen unelmissaan sinä yönä, ja hän oli nähnyt

edessään nuo ahavoituneet kasvot, hymyilevät ja pirteät, tummine,

lämpimine silmineen.

Seuraavana aamuna hän oli jälleen tavannut miehen. Hän oli noussut

makuulta laivan ollessa Hortenin laiturissa ja nähnyt ikkunasta

vilahduksen kirjavista puutaloista, jotka loistivat auringonpaisteessa.

Pian sen jälkeen hän seisoi kannella. Kristianian-vuonon metsäinen,

kallioinen rannikko kulki ohitse sinertävän autereisena, valkoinen

kirkko tai punainen huvila siellä täällä loistaen auringonpaisteessa

-- omituinen, ihmeellisen ihana luonto, jonka kauneus sai hänen

silmänsä kyyneltymään. Leuto tuulenhenki toi muassaan vetten yli

voimakasta kuusimetsän tuoksua, ja hän hengitti sitä täysin siemauksin.

Samassa hän tunsi jonkun seisovan aivan takanaan, ja kääntäessään

päätään hän kohtasi nuoren norjalaisen silmät. Mies kohotti pehmeätä

huopahattuaan ja virkkoi soinnukkaalla äänellään: "Kaunis aamu! --

Oletteko ensimmäistä kertaa Norjassa?" -- Sitten heidän välillään

oli sukeutunut keskustelu. Mies oli sanonut nimensä -- insinööri

Leif Bjerke -- ja Ebba oli sanonut omansa. Ja ennen pitkää oli

norjalainen insinööri, ties millä tavoin, saanut hänet kertomaan paljon

itsestään -- kodistaan, sairaudestaan ja sisaruksistaan sekä matkansa

päämäärästä, joka oli eräs heidän kotilääkärinsä suosittelema kartano

Gudbrandin-laaksossa.

"Saatte nähdä, neiti, että tulette terveeksi Norjassa", oli Leif Bjerke

sanonut, ja hänen katseenpa oli ollut kuin hyväily, joka oli saanut

Ebban sydämen sykkimään. Mutta itsestään ei norjalainen ollut kertonut

mitään.

Sitten he lähestyivät Kristianiaa, ja insinööri Bjerke osoitti hänelle

tunnetuimpia paikkoja ja rakennuksia. Ebba huomasi heti, ettei Norjan

pääkaupunki ollut yhtä komea ja suurkaupunkimainen kuin Tanskan,

mutta ihanat ympäristöt tekivät Kristianiaan tullessa unohtumattoman

vaikutuksen.

Insinööri Bjerke auttoi häntä myös tullissa, hankki automobiilin ja

saattoi itse hänet asemalle, hommasi piletin ja pakaasin -- tehden

kaiken niin luontevasti kuin olisi ollut hänen vanha, hyvä ystävänsä.

Ja kun juna lähti asemahallista, näki Ebba hänen tummat, reippaat

kasvonsa, jotka hymy kirkasti hänen heiluttaessaan hattuansa ja

huutaessaan iloisesti: "Näkemiin!"

Mitä hän sillä tarkoitti? Olihan tuskin luultavaa, että heidän tiensä

enää milloinkaan kohtaisivat toisensa...

Kongstadin kartano sijaitsi korkealla tunturin rinteellä ikäänkuin

pääskysenpesä. Tie, joka vei asemalta sinne koivikon halki, oli

yhtämittaista ylämäkeä. Ebban oli tullut sääli pientä keltaista

hevosta, joka veti kuormaansa niin raskaasti, ja hän astui jo

puolitiessä maahan. Sitten hän käveli vaunujen toisella puolen ja

kyytipoika toisella. Hevonen pysähtyi vähän väliä haukkaamaan ruohoa

tiepuolesta, ja Ebba oli hyvillään saadessaan hengähtää ja luoda

koivujen valkeiden runkojen välistä silmäyksen ihanaan laaksoon, missä

joki virtasi kuusimetsien ja vihreiden niittyjen halki, ohi yksinäisten

talojen ja mökkien, kadotakseen vihdoin hopeajuovana kaukaisten,

ametistinsinisten tunturien väliin.

Lopuksi he saapuivat aukealle kentälle, ja talo näkyi heidän edessään

uudestirakennettuna ja hohtavan valkoisena matalien, punaisiksi

maalattujen ulkohuonerivien ja ruskeiden hirsiaittojen keskellä.

Sitten Ebba oli oppinut erottamaan navetat ja muut karjansuojat

sekä vilja- ja ruoka-aitat. Vanha, ystävällinen eukko, kartanon

omistajan äiti, otti hänet vastaan, ja vaikka Ebba ei paljoakaan

ymmärtänyt hänen tervehdyspuheestaan, joka lausuttiin paikkakunnan

talonpoikaismurteella, tajusi hän kuitenkin helposti hyvän

tarkoituksen. Hänet vietiin suureen, vilpoiseen ruokasaliin, jossa oli

vaaleat, vanhanaikaiset koivuiset huonekalut. Norjan kuningasparin

muotokuvat riippuivat tarjoilupöydän yläpuolella, ja ylt'ympäri oli

seinillä kehyksiin pantuja kunniakirjoja eri maanviljelysnäyttelyistä.

Keskellä pöytää oli isossa ruukussa punasinerviä syreenejä. Tanskassa

syreenit olivat kukkineet loppuun jo aikoja sitten... Mutta Ebba tunsi

omituista iloa saadessaan elää kevään uudelleen.

Koska päivällinen ei ollut valmis, tuotiin sisään kaatokannullinen

makeata maitoa ja vadillinen kotonaleivottuja vohveleita, torttuja ja

ruskeita piparkakkuja, jotka keskellä kesää toivat mieleen joulun. Sitä

paitsi tuotiin asetilla puolukkahilloa, jossa oli erämaisen raikas

maku. Ebban nauttiessa hyvällä ruokahalulla maalaista ateriaansa istui

vanha eukko hymysuin katsellen häntä kirkkailla sinisillä silmillään --

ja nämä silmät, jotka loistivat ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa,

puhuivat hänelle paljon ystävällistä ja rohkaisevaa, jota ei voitu

sanoin lausua, kun Ebba ei ymmärtänyt hänen puhettaan.

Sitten hänet opastettiin huoneeseensa. Se oli ilmava ja valoisa, seinät

maalatut ja huonekalusto puinen. Melkein metsätön tunturi kohosi

aivan ikkunan edessä. Valkoinen tie luikerteli ylös huipulle, ja

siellä täällä häämötti pieninä tummina täplinä ruskeita hirsimajoja,

jotka olivat paikkakunnalle luonteenomaisia. Mutta jos Ebba katsoi

hieman syrjään, näkyi laakso kaikessa hymyilevässä kauneudessaan ja

hopealta hohtava joki sen pohjalla. Kehyksenä oli tuntureita, joiden

aaltomaiset ääriviivat häipyivät näkymättömiin sulautuen iltapäivän

taivaan kullanväriseen utuharsoon. Yhden ainoan tunturin laella oli

lunta. Syvyydestä nousi kohiseva ääni hänen korviinsa -- se oli kosken

pauhu, joka sitten aina illoin tuuditti hänet uneen ja päivin seurasi

häntä kaikkialle, minne hän menikin talon läheisyydessä. Ja koski oli

vähitellen tullut hänen omien vaihtelevien mielialojensa kaiuksi. Se

hymyili hänelle, kun hän oli iloinen, mutta toisin ajoin se haasteli

syvällä, vakavalla äänellä puhuen elämän lyhyydestä ja kuoleman

ainaisesta läheisyydestä, ja väliin se saattoi soida aivan kuin eräs

miehenääni, joka oli synnyttänyt hänessä uuden, oudon kaipuun.

Vanha rouva Kongstad ja Ebba olivat tulleet hyviksi ystäviksi. He

oppivat paremmin ymmärtämään toistensa puhetta, ja Ebba oli saanut

jonkun verran kuulla tuon vanhan naisen elämänkohtaloista.

Hän oli syntynyt tässä kartanossa talon ainoana tyttärenä ja

saanut myötäjäisikseen koko suuren maatilan. Hänen miehensä oli

ollut valtiopäivämies ja, sikäli kuin Ebba saattoi ymmärtää,

hyvin arvossapidetty ja kunnollinen henkilö. Heillä oli ollut

kolmetoista lasta, joista kymmenen oli elossa; vanhin poika, totinen,

harmaapartainen mies, hallitsi taloa isän kuoltua. Useat nuoremmat

pojat ja tytöt olivat Amerikassa.

Vanha rouva Maria Kongstad otti edelleenkin osaa talouteen ja kartanon

hoitoon. Seitsemästäkymmenestäkuudesta ikävuodestaan huolimatta

hän oli vielä rivakka ja hilpeä ja seurasi valppaasti ympäristönsä

asioita. Ebba usein ajatuksissaan vertasi häntä mummoonsa, vanhaan

rouva Rönnoviin. Heissä oli kummassakin sitä lempeätä äidillisyyttä,

mikä on luonteenomaista naisille, jotka ovat nähneet lapsilauman

kasvavan ympärillään, ja he suhtautuivat ihmisten ajatuksiin ja

tunteisiin samalla syvällä ymmärtämyksellä, joka johtui pitkän elämän

kokemuksista. Mutta siihenpä yhtäläisyys loppuikin. Rouva Kongstadilla

ei ollut mummon hienoa sivistystä, hänen vanhanaikaista, hieman jäykkää

arvokkuuttaan, mutta sen sijaan oli maalla luonnon helmassa eletty

elämä vahvistanut hänen terveyttään ja säilyttänyt hänen aistimensa

virkeinä vanhuuteen asti.

Rouva Kongstad oli osoittanut Ebballe polun, joka vei kukkivan

tunturiniityn poikki metsään. Tuo pieni ja pyylevä, hieman kumara

eukko oli kulkenut nuoren tytön edellä varmoin ja kepein askelin ja

vasta veräjällä hän oli kääntynyt taakseen ja nyökännyt, ystävälliset

vanhuksenkasvot mustan silkkipäähineen kehystäminä.

"Kas siinä on veräjä. Nyt kyllä itse löydät tien."

Sitten hän lähti reippaasti astumaan takaisin kartanoon, ja pian Ebba

erotti hänet ainoastaan pienenä tummana pilkkuna helakanpunaisten

ulkohuonerivien välissä.

Ebba oli vanhuksen osoitusta noudattaen mennyt näköalapaikalle, mutta

ainoastaan heti palatakseen päivänpaisteiselle rinteelle metsän

laitaan, missä hän nyt makasi pitkällään ruohikossa katsellen koivujen

hienojen, värisevien lehvien lomitse sinisellä kesätaivaalla verkalleen

ajelehtivia valkeita pilvenhattaroita.

Joku lintu piti hirveätä melua hänen päänsä yläpuolella puussa. Kuului

yhtämittaista kovaa rääkymistä, johon etäämpää vastasi toinen lintu.

Nyt hän näkikin rauhanhäiritsijän. Se oli iso ja harmaanruskea ja

viipotti lakkaamatta pyrstöään lentäen oksalta oksalle puolisoaan

houkutellen. Se oli luultavasti metsäharakka. Sitten kuului viidakosta

kyyhkysten pehmeätä, salaperäistä kuherrusta, joka soi kuin itse

metsänsyvyyden kutsuääni.

Ebba ei ollut vielä milloinkaan tuntenut olevansa näin kaukana

ihmisistä ja elämän levottomasta hälinästä. Ja hän ymmärsi, että tämä

yksinäisyys, tämä kauneus ja hiljaisuus oli lääkettä hänelle. Puhdas,

pihkainen metsäntuoksu lahjoitti terveyttä hänen ruumiilleen, rauhaa

ja elämäniloa hänen sielulleen. Kenties hän todellakin voisi parantua

täällä.

Ja tämän uudistuneen elämisentarpeen keralla heräsi epämääräinen toive

saada jälleen tavata se nuori mies, jonka reipas "näkemiin" vielä soi

hänen korvissaan. Leif Bjerke oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran

laivassa kalpeana ja kivulloisena, huopiin ja huiveihin kiedottuna.

Mitäpä jos hän voisi täällä ylhäällä kohdata toisen Ebban, jonka raikas

metsä- ja tunturielämä on uudestiluonut! Silloin alkaisi elämän onni.

Koivunlehdet lepattivat hänen päänsä päällä, ja valkoiset rungot

loistivat tummanvihreätä kuusikko taus taa vasten. Ylhäällä avaruudessa

ajelehtivat kevyet poutapilvet. Auringonpilkkeet karkeloivat

nurmikolla. Ja kosken kohina oli alkanut hyräillä uusia sanoja --

sanoja, jotka saivat nuoren tytön kalpeat posket punastumaan. "Elämä --

nuoruus, rakkaus..."