Eräänä toukokuunpäivänä rouva Rönnovin rullatuoli siirrettiin ulos
puutarhaan, jossa kuusipensaikko loi varjoaan päivänpaisteiselle,
bellis-kukkia kasvavalle pihamaalle.
Hän istui silmät ummessa tuntien tuulen ja auringon hyväilyn
kasvoillaan ja käsillään. Lintujen laulu ja piipitys soi taukoamatta
kaikista puutarhan puista ja pensaista ja ulkoa puistokujan korkeista
lehmuksista. Naapuritalon pihalla kaakatti joku kana touhuten ja
laverrellen, ikäänkuin kutsuakseen koko tarhan kanat katsomaan
ihmetyötä, jonka se kohta aikoi tehdä. Muuten vallitsi kaikkialla rauha
ja hiljaisuus -- lämmin ja leppeä hiljaisuus, joka tuuditti lepoon
kaikki ristiriitaiset ajatukset.
Kun vanha rouva jälleen aukaisi silmänsä, osui hänen katseensa kahteen
kauniiseen puuhun, jotka kasvoivat pensasaidan vieressä. Toinen oli
nuori solkikoivu, jonka hennot, vastapuhjenneet lehdet lepattivat
tuulessa luoden sinertäviä varjotäpliä valkealle rungolle; toinen
oli kirsikkapuu, jonka kukat helottivat pieninä vihkoina ruskeilla
oksilla houkutellen luokseen loppumattomasti mehiläisiä ja perhosia.
Kumpikin puu oli kauneuden ilmestysmuoto. Hiekoitetun käytävän
reunoilla kasvoi nurmikaistaleen takana rivi kevätkukkia, jotka ovat
ihmisille rakkaimmat siksi, että ne nousevat ikäänkuin merkkeinä elämän
heräämisestä pitkän talven mentyä. Hyasinttien raskaat, vaaleansiniset
ja punertavat kukkatertut liittyivät pehmeänä sävelenä tulpaanien ja
keltanarsissien räikeihin värifanfaareihin. Mutta vanha rouva piti
miltei eniten vaatimattomista, tummapukuisista kultaesikoista. Se
kukka johti hänen ajatuksensa parin ihmisiän takaiseen aikaan, jolloin
hän oli ollut lapsi vanhempainsa puutarhassa. Hän oli arvatenkin
jonakuna päivänä pitänyt pienissä lämpimissä käsissään kultaesikkoa
ja katsonut kukan terälehtien tummanpunaisen sametin ympäröimään
kultaiseen kupuun, ja silloin oli kauneudenilo ensi kerran herännyt
hänen lapsensielussaan. Ja vuosien vieriessä keväästä talveen, hänen
oman elämänsä pitkän vaelluksen kestäessä tämä kauneudenilo oli yhä
kehittynyt ja ollut hänelle pettämättömän onnen ja luonnonymmärtämyksen
lähteenä.
Rouva Rönnov saattoi usein olla väsynyt ja kaivata sitä lepoa, jota ei
mikään häiritse. Mutta joka kerta, kun kevät jälleen saapui, hän oli
kuitenkin kiitollinen, että oli saanut vielä nähdä sen. Olihan joka
linnulla oma äänensä, jokaisella puhkeavalla lehdellä ja kukalla oma
kauneutensa. Ja tästä vaihtelevasta moninaisuudesta syntyi vihdoin
kesän suuri, täydellinen sopusointu.
Tänä keväänä vanha rouva ei ollut puutarhassa yksin. Vähän matkan
päässä hänen tuolistaan olivat lapsenvaunut, joissa pikku Vivika nukkui
kohotetun kuomin alla, lämmöstä punoittavin poskin ja pieniä hikihelmiä
ohimojen hienolla iholla, jolle silkinpehmoiset vaaleat kiharat
valuivat valkoisen myssyn alta. Pikku Vivika oli hänkin kuin taimi,
joka kehittyi päivä päivältä raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa.
Lapsi oli koko talon keskuksena. Mummon kasvoille tuli lempein
hymy, kun pikkutyttö kurotti kätensä häntä kohden. Kaisa tunsi
tukahdutettujen äidintunteiden liikahtelevan vanhassa tytönsydämessään,
kun katseli Vivikaa, ja Jack oli voittanut mustasukkaisuutensa ja
makaili nyt vartijana lapsenvaunujen vieressä valmiina karkaamaan
pystyyn ja näyttämään viheliäisiä hampaanjäännöksiään kiukkuisesti
muristen, jos joku syrjäinen tohti lähestyä nukkuvaa pikku prinsessaa.
Kaisa, joka pesi lapsenvaatteita ja ripusti niitä kuivamaan puutarhan
etäisimpään kolkkaan, riensi vähän väliä sormet vettä valuen ja
hame ylös käännettynä katsomaan, oliko pienokainen herännyt ja
ruoan tarpeessa tai oliko aurinko siirtynyt niin, että se paistoi
nukkujaa silmiin. Talouden suurennuttua oli neiti Borelius saanut
työtä lisää toisen verran, mutta hän ei valittanut. Päinvastoin hän
tuskin ihmeeksikään enää koskaan vastasi äreästi tai oli vihaisen
näköinen. Hän saattoi työssään hyräillä särkyneellä äänellään vanhoja,
puolittain unohtuneita lastenlauluja, jotka yht'äkkiä juolahtivat hänen
mieleensä, ja luullessaan, ettei kukaan häntä huomannut, hän luopui
opitusta tanskankielestään ja haasteli ääneen pikku Vivikalle leveätä
Skånen-ruotsiaan.
Eva oli enimmäkseen poissa kaiket päivät. Hän oli saanut paikan
huvilayhdyskunnan koulussa, jossa hän opetti kieliä ja eläinoppia.
Iltapäivisin hän korjaili vihkoja tai antoi yksityistunteja. Hän piti
kunnia-asianaan ansaita niin paljon, että saattoi joka kuukausi maksaa
rouva Rönnoville pienen korvauksen omasta ja lapsen elatuksesta.
"Näetkös, mummo, nyt minulla on hyötyä ylioppilastutkinnostani", oli
hänellä tapana sanoa.
Mummo nyökkäsi ääneti. Hän näki, että työ teki Evalle hyvää, eikä sen
vuoksi tahtonut panna esteitä hänen tielleen. Mutta itsekseen hän
ajatteli, että vanhan ajan kelvollinen perheenemäntä kykenisi kyllä
myöskin ansaitsemaan leipänsä, jos niikseen tulisi.
Konsuli Valeurin lähdöstä oli kulunut jo niin pitkä aika, että Eva
saattoi odottaa tietoja häneltä. Joka päivä tullessaan koulusta
kotiin hän kysyi sanattomalla katseella Kaisalta ja rouva Rönnovilta:
"Onko minulle tullut kirjettä?" Mutta tähän asti he olivat vastanneet
ainoastaan päänpudistuksella. Silloin Eva aina huokasi ja ryhtyi
uudelleen kantamaan kaipuun ja epätietoisuuden taakkaa, kunnes uuden
aamun keralla syntyi uusi toivo.
Mummo, joka istui paikallaan kuusien alla, huomasi veräjän aukeavan.
Eva saapui kulkien käytävää pitkin. Hän ei enää ollut entinen hieno,
nuori rouva, joka tarkoin noudatti kaikkia muodin vaatimuksia ja jonka
koko olemuksessa ilmeni rikkauden huolettomuus. Hänen käyntinsä oli
tullut raskaammaksi, ryhtinsä vaatimattomammaksi. Yksinkertaisessa
valkeassa puserossaan ja tummassa hameessaan, jossa oli maantien pölyä,
hän näytti siltä, miksi oli tullutkin -- työtätekevältä naiselta, joka
palaa kotiin väsyneenä päivän vaivoista.
Mutta tänään häntä vartosi ilo. Se oli saapunut neliskulmaisen, valkean
kirjekuoren sisässä, jonka punatakkinen kirjeenkantaja oli tuonut
välinpitämättömän näköisenä. Eihän miehellä ollut aavistusta siitä,
millä kaipauksella ja levottomuudella tuota pientä paperipalasta
odotettiin harmaassa talossa.
Mummo kohotti kirjettä vapisevalla kädellään, ja naururypyt muodostivat
verkon hänen vanhoille, ystävällisille kasvoilleen.
"Onko minulle tullut kirje?" -- Ilosta huudahtaen Eva pudotti
koulukirjat kädestään nurmikolle, ikäänkuin yht'äkkiä karistaen
päältään työn painon. -- "Onhan se Bengtiltä? -- Voi, mummo, ethän vain
narraa minua?"
Mutta samassa hänellä oli jo kirje kädessään, ja yksi ainoa silmäys
tuttuun käsialaan sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei toivo tällä
kertaa ollut pettänyt.
"Jumalan kiitos!" -- Hän hengähti helpotuksesta ja painoi kirjeen
nopeasti huulilleen, ennenkuin avasi sen. "Sinähän unohdat tervehtiä
Vivikaa", sanoi mummo hieman nyrpeästi.
"Sen hän saa suoda anteeksi." -- Evalla oli kasvoissaan nuorekas,
onnellinen ilme, kun hän kohotti silmänsä kirjeestä, josta oli ehtinyt
lukea Bengtin ensimmäiset, rakkautta uhkuvat sanat. -- "Tänään hänen
isänsä on ensi sijalla."
Ja hän jatkoi lukemistaan; hänen vapisevat kätensä pitelivät valkoista
paperia aivan silmien edessä, ikäänkuin hän siten olisi päässyt
lähemmäksi kirjeen kirjoittajaa.
Aika ja välimatka unohtuivat tällä hetkellä. Hän kuuli jälleen
Bengtin syväsointuisen äänen, katsoi hänen totisiin, hieman ankariin
kasvoihinsa, jotka lempeä hymy väliin saattoi kirkastaa. Sen hymyn
tunsi vain Eva, hänen vaimonsa.
Kirje sisälsi paljon hyvää. Bengt, joka muuten oli niin umpimielinen
ja jonka oli vaikea ilmaista tunteitaan, löysi nyt yksinkertaisia ja
lämpimiä sanoja tulkitessaan rakkauttansa Evaan ja pikku Vivikaan,
kaipaustaan, katumustaan ja kiitollisuuttaan. Kaikki oli Amerikassa
niin suurta ja hämmästyttävän uutta, kirjoitti hän, että hän tunsi
itsensä mitättömäksi hiekkajyväseksi tässä äärettömässä vieraiden
ihmisten erämaassa. Mutta vaikutusvaltaisten tanskalaisten ystävien
suosituksesta hän oli jo saanut paikan eräässä konttorissa New
Yorkissa. Palkka ei toistaiseksi ollut suuri, mutta se oli epäilemättä
kohoava, jos johtaja osoittautui tyytyväiseksi häneen. Hänen tuli nyt
tehdä työtä, vain työtä, toivoen sitä päivää, jolloin voisi kirjoittaa
ja pyytää Evaa tulemaan tänne luomaan hänelle uuden kodin -- kodin,
joka keskellä tätä meluista ja levotonta vierasta kaupunkia olisi kuin
pienoinen vihanta ja rauhallinen Tanska.
"Taisit saada hyviä uutisia?" kysyi vanha, rouva, kun Eva kohtasi hänen
katseensa taitettuaan kirjeen kokoon ja pantuaan sen takaisin kuoreen.
"Niin sainkin, kaikki kuulostaa oikein hyvältä! -- Bengt on jo saanut
paikan New Yorkissa. Mutta lue itse, mummo."
Rouva Rönnov ojensi torjuvasti kätensä ja ravisti hymyillen päätään,
niin että myssyn nauhat tutisivat.
"Ei, ei, rakas lapsi -- mitä aviopuolisot uskovat toisilleen, siihen
ei syrjäisten pidä puuttuman. Minä näen silmistäsi, että kaikki on
niinkuin pitääkin teidän kahden välillä, -- ja enempää minun ei
tarvitsekaan tietää."
Eva pisti päänsä lapsenvaunujen kuomin alle. Pikku Vivika oli herännyt
ja katsoa tuijotti suurin, avoimin silmin kirsikkapuun valkeita kukkia,
ikäänkuin kummastellen kevään ihmeitä, jotka hän nyt ensi kerran kykeni
tajuamaan.
Yksi noista valkeista kukista oli pudonnut vaunuihin hänen
peitteelleen, ja pienokainen tarttui siihen innokkaasti palleroisella
kädellään ja olisi työntänyt sen suuhunsa, ellei Eva olisi estänyt.
"Hyi, älä sinä syö kauniita kukkasia. Kuka nyt on semmoinen
materialisti! Kaikki suuhun vain... Kuuleppas, Viva, oma pieni suloinen
linnunpoikaseni, minä tuon sinulle terveisiä isältäsi!"
Hän otti syliinsä pikku tytön, joka oli vielä unen jäljeltä raukea
ja lämmin, tanssi hänen kanssaan ympäri pihamaata kuohuilevan ilon
vallassa ja kohotti hänet lopuksi korkealle sinistä taivasta kohti
kirsikkapuun valkeiden terälehtien sadellessa heidän päällensä.
"Jospa isä olisi täällä, niin kaikki olisi hyvin! -- Mutta
ajatuksissaan hän on meidän luonamme, ja se on tärkeintä kaikesta! Kun
me sen tiedämme, niin kestämme kyllä odotusajan, me kaksi."
Vanha Jack, joka tunsi, että oli tapahtunut jotain hauskaa, nousi
jaloilleen ja alkoi hyppiä vimmatusti haukkuen äidin ja lapsen
ympärillä, kunnes sen vanhuudenraihnaisuus aiheutti yskäpuuskan,
joka päättyi kähisevään hengenahdistuskohtaukseen. Samassa tuli
Kaisa täyttä vauhtia rientäen puutarhakäytävää pitkin, kuivasi märät
kätensä siniruutuiseen esiliinaansa ja sieppasi lapsen pois Evalta,
kauhistuneena rouvan varomattomasta kovakouraisuudesta.
Sitten hän vei pikku Vivikan mukanaan sillä verukkeella, että hänellä
muka oli keittiössä hyvää velliä, johon tulee nahkakuori, jos se saa
seistä. Sitä paitsi oli lapsen jo aika saada ruokaa; se oli nukkunut
pitkään ja saattoi olla nälissään.
Eva istuutui valkoiseksi maalatulle puutarhapenkille, joka sijaitsi
rouva Rönnovin rullatuolin vieressä. Hänen kasvojensa ilme oli
muuttunut. Valtavaa iloa seurasi äkillinen vastavaikutus, ja hän istui
hiljaa, huulet tuskaisen tiukasti yhteenpuristettuina.
Rouva Rönnov kumartui kysyvästi hänen puoleensa.. "Mikä nyt, pikku Eva?
Miksi kävit yht'äkkiä niin totiseksi?"
"Voi, minä tulin ajatelleeksi... tulin ajatelleeksi, että siitä on jo
pitkä aika, kun Bengtin kirje on lähetetty. Minä luen sitä täällä,
iloisena ja onnellisena, mutta tällä välin on hänelle saattanut
tapahtua jotain pahaa Amerikassa. Hän on ehkä sairaana -- kenties jo..."
"Älä sano enempää", keskeytti vanha rouva melkein ankarasti. "Me
ihmiset emme voi tehdä mitään mielettömämpää kuin luoda itsellemme
kuviteltuja suruja. Pitäkäämme kiinni ilosta niin kauan kuin suinkin
ja olkaamme kiitolliset siitä niinkuin auringosta ja keväästä. Silloin
olemme paremmin varustetut ottamaan vastaan synkkiä päiviä, kun ne
todella tulevat."
"Olet oikeassa, mummo. Mutta ihminen ei voi aina pitää ajatuksiaan
kurissa. Itse asiassa minä en ole laisinkaan tyytymätön nykyiseen
elämääni; en valita työtä enkä sitä, että täytyy olla erossa Bengtistä,
sillä minä toivon ja uskon, että tämä on ainoastaan koetusaika -- ja
että minä kerran vielä saan olla yhdessä rakastettuni kanssa meidän
omassa kodissamme. Mutta ellei minulla olisi sitä toivoa -- en tiedä,
kuinka silloin jaksaisin elää."
"Eikä se kohtalo kuitenkaan olisi kovempi kuin tuhansien muiden
naisten, naimatonten ja leskien, joilla ei ole mitään onnea
odotettavissa", sanoi rouva Rönnov. "Vaikka niinkin kävisi, että
kadottaisit Bengtin -- jota ei ole mitään syytä olettaa -- on sinulla
kuitenkin pikku tyttösi. Sinä voit elää nuoruutesi uudelleen hänen
kanssaan, kun hän kasvaa isoksi. Sinä olet rikkaampi kuin moni muu."
Vanha rouva vaikeni hetkeksi. Hän istui keskellä kevään kirkkaita,
väkeviä värejä mustiin puettuna ja kalpeana, nojaten rullatuolin
pieluksiin, valkeassa kukkasateessa.
"Yksi asia meidän tulee aina muistaa", sanoi hän vihdoin lempeästi.
"Niitä ihmisiä, joita me rakastamme, emme voi koskaan kadottaa.
Ei elämä eikä kuolema voi heitä riistää meiltä. Muistossamme,
ajatuksissamme he elävät viimeiseen hetkeemme asti. Ellei näin
olisi laita, olisi hyvin raskasta elää vanhaksi ja nähdä kaikkien
rakkaittensa kuolevan pois."
"Mummo kulta!" -- Eva tarttui liikutettuna vanhuksen hienoon,
valkoiseen käteen --. "Aina sinä saatat minut häpeämään! -- Mutta nyt
en valita enää. Olen iloinen taas, näethän. Pieni pilvi se vain äsken
peitti hetkeksi auringon."