Sill'aikaa kuin Ebban päivät kuluivat hitaasti valoisissa unelmissa tai
hämärässä levottomuudessa, jatkui elämä hänen huoneensa ulkopuolella
rikkaana tapahtumista, jotka koskivat monia hänen lähimpiä omaisiaan.
Eräänä päivänä puhuttiin kaikissa sanomalehdissä konsuli Valeurin
konkurssista, ja heti sen jälkeen tuli Eva pikku Vivikan kanssa vanhan
rouva Rönnovin luokse asettuakseen sinne joksikin aikaa asumaan. Hänen
miehellään oli aikomuksena lähteä Amerikkaan heti saatuaan asiansa
selväksi. Suku oli kuohuksissaan, ja Nina-rouva selitti jokaiselle,
joka tahtoi kuulla, että hän oli aina epäillyt Bengt Valeuria ja
varoittanut Evaa hänestä. Se mies oli onnenonkija, seikkailija -- ja
eikö ollut kauheata, että koko heidän kotinsa nyt meni vasaran alle,
aina hopeita ja häälahjoja myöten? -- Hän ei käsittänyt, kuinka Eva
saattoi ottaa sen kaiken tyynesti ja iloisesti vastaan, niinkuin teki,
ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut häneen! Hovijahtimestari
kertoi klubilla syvimmässä salaisuudessa eversti Bamerille, että
Valeurin juttu oli ollut vähällä käydä hyvin pahaksi; kuiskailtiin
näet hänen kavaltaneen haltuunsa uskottuja varoja, mutta saaneen viime
tingassa vajauksen peitetyksi. Kukahan oli lainannut hänelle rahat?
Jotkut puhuivat vanhasta rouva Rönnovista, mutta jos hän sen oli
tehnyt, niin se oli suorastaan vastoin oikeutta. Olihan se ihan samaa
kuin peijata muilta suvun jäseniltä heille kuuluvaa perintöä.
Eversti ja hovijahtimestari olivat siinä kohden yhtä mieltä,
että kumpikin oli vihoissaan rahatappiosta, jonka he olettivat
kärsineensä konsuli Valeurin kevytmielisyyden takia. Muuten olivat
langosten välit tähän aikaan hyvin kireät. Tage oli huolimatta isänsä
toivomuksesta, että hän menisi kihloihin neiti Alice Olssonin kanssa,
juhlallisesti pyytänyt Gärdan kättä, mutta saanut hänen vanhemmiltaan
jyrkästi kieltävän vastauksen. Ja vaikka eversti Barner kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa oli koettanut selvittää pojalleen, että
hovijahtimestarin tyttäret eivät voineet tuottaa tuleville miehilleen
suurtakaan omaisuutta, maatila kun oli kiinnitysten rasittama ja
alkujaan suuri omaisuus rouvan tuhlailujen vuoksi huvennut puoleen,
niin hän kuitenkin tunsi itsensä Tagen puolesta syvästi loukatuksi
tämän kiellon johdosta.
Molemmat perheet olivat lopettaneet kaiken kanssakäymisen, ja rouva
Lindholm vartioi tytärtään eikä laskenut häntä juuri koskaan yksin
ulos. Hän tahtoi estää Gärdan ja luutnantti Barnerin mahdolliset
kohtaamiset.
Gärda oli käynyt kalpeaksi ja hiljaiseksi. Hänen poskensa olivat
menettäneet pehmeän pyöreytensä, ja usein näkyi hänen turvonneista,
punareunaisista silmäluomistaan, että hän oli itkenyt. Kun hän luki
ääneen Ebballe, sattui monesti, että häneltä jäi kokonaisia lauseita
väliltä lukematta tai että hän pysähtyi yht'äkkiä, mikä osoitti,
että hänen ajatuksensa olivat muualla. Sitten hän äkisti säpsähti ja
korjasi virheensä päästäen anteeksipyytävän, lyhyen, hermostuneen
naurahduksen, joka kuulosti itkuakin surullisemmalta. Tavallisesti Ebba
silloin pyysi häntä lopettamaan lukemisensa, koska häntä muka väsytti,
ja Gärda pani kirjan pois ja istui ääneti siskonsa vuoteen vieressä
tuijottaen huoneen hämäryyteen suurin, toivottomin silmin, samalla kuin
ulkona lehti puhkesi puihin leudossa huhtikuun ilmassa ja elämä vyöryi
solisevana virtana suurkaupungin katuja pitkin.
Häntä painoi tähän aikaan taakka, joka oli miltei ylivoimainen hänen
hennolle mielelleen. Hän ei saanut puhua Tagen kanssa eikä kirjoittaa
hänelle. Hänen kotonaan ei koskaan lausuttu Tagen nimeä. Rouva
Lindholm oli päättänyt, että Gärdan järjetön rakastumus oli katsottava
lapselliseksi päähänpistoksi ja vaitiololla tapettava.
Ja tämä ehdoton vaitiolo siitä ainoasta asiasta, joka kiinnitti
puoleensa hänen ajatuksensa, kidutti häntä enemmän kuin katkerimmatkaan
nuhteet olisivat tehneet. Hänen täytyi väliin kysyä itseltään, oliko
ihan totta, että Tage oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut
häntä, pyytänyt häntä odottamaan ja luottamaan häneen, vaikka mitä
tapahtuisi. Tuo metsässä vietetty onnellinen päivä tuntui hänestä jo
ikäänkuin kaukaiselta unelmalta. Saattoiko hän olla varma siitä, että
Tage vielä ajatteli samoin kuin silloin -- ettei hän ollut alistunut
niiden esteiden edessä, jotka olivat heidän liittonsa tiellä, ja
päättänyt luopua Gärdasta? Jollei niin ollut laita, miks'ei Tage
sitten kirjoittanut hänelle mitään -- edes paria sanaa, jotka olisivat
ilmaisseet hänelle, ettei heidän välillään ollut tapahtunut muutosta ja
että Tage vielä rakasti häntä?
Sekin lohdutus, minkä käynti harmaassa talossa lehmuskujan varrella
olisi tuottanut, kiellettiin häneltä. Rouva Lindholm ei voinut
antaa vanhukselle anteeksi, että hän oli ottanut luoksensa Evan ja
luultavasti auttanut konsuli Valeuria isolla rahasummalla. Koska
mummo niin ilmeisesti suosi yhtä suvun haaraa, oli ymmärrettävää ja
luonnollista, että toiset vetäytyivät hänestä erilleen. Ehkäpä hän
silloin lopulta huomaisi, kuinka väärin oli menetellyt niitä kohtaan,
joka _eivät_ olleet tuottaneet nimelle häpeätä. --
Kerran iltahämärässä rouva Lindholm astui arkihuoneeseen ja näki Gärdan
istuvan lyyhistyneenä nojatuolissa ikkunan ääressä silmiinpistävän
kalpeana harmaan taivaan koleassa kajastuksessa. Hän joutui yht'äkkiä
omantunnonvaivaan. Gärda näytti todellakin riutuneelta; mitäpä jos
hän sairastuisi kuten Ebba. Ja tieto siitä, että juuri samana päivänä
oli saapunut Tagelta kirje, joka oli avaamattomana heitetty uuniin,
pehmitti sekin osaltaan Nina-rouvan sydäntä.
Hän kumartui Gärdan puoleen ja laski kätensä kevyesti hänen
olkapäälleen. Tyttö säpsähti. Puna lennähti hänen poskilleen leviten
aina ruskean tukan peittämän ohimoihin asti. Tämä oli ensimmäinen
hyväily, minkä hän oli äidiltään saanut Tagen kosinnan jälkeen, ja hän
tunsi itsensä nöyrän kiitolliseksi ja onnelliseksi.
"Etkö haluaisi lähteä vähäksi aikaa ulos kävelemään?" kysyi rouva
Lindholm, jolla mielestään oli varaa olla jalomielinen tällä kertaa,
hän kun toivoi tyttärensä olevan jo antautumaisillaan. "Näytät siltä,
kuin tarvitsisit raitista ilmaa. Ja ulkona on niin tyven ja leuto ilma
sateen jälkeen, oikea kevätlämmin."
Tähän aikaan päivästä luutnantti Tage arvatenkin paraikaa poltteli
päivällissikariaan, laski rouva Lindholm. Ei siis ollut luultavaa, että
Gärda tapaisi häntä.
"Kiitos, äiti", vastasi Gärda arastellen. "Kyllähän minä mielelläni.
Etkö sinä lähde mukaan?"
"En, tyttöseni. Tiedäthän, että menen illalla teatteriin ja minun
täytyy kohta pukeutua. Sitä paitsi tukkani käherrys menisi pilalle
kosteassa ulkoilmassa. Lähde sinä nyt vain pian, ennenkuin tulee liian
pimeä."
Gärda nousi tottelevaisesti. Ennen lähtöään hän tarttui äitinsä käteen,
joka oli kapea ja hyvinhoidettu, mutta omituisen kylmä ja kuiva, ja
piti sitä hetkisen hyväilevästi omissa lämpimissä, pehmeissä käsissään.
Nina-rouva käänsi päänsä toisaalle salatakseen hymyä, joka väkisinkin
tempoili hänen suupieliään. Tytön herkkäuskoisuus läheni melkein
typeryyttä.
Yksin jäätyään rouva Lindholm istuutui nojatuoliin, josta Gärda
oli noussut. Pienet, sirokenkäiset jalkansa hän asetti korkealle
jakkaralle. Lyhykäinen lepohetki hämärässä oli niin hyvä hipiälle ja
teki silmät kirkkaiksi. Parasta olisi tietenkin, jos siksi aikaa voisi
heittää mielestään kaikki ajatukset, mutta niitä oli aina monenmoisia
ikävyyksiä, joita oli mahdoton saada kaikkoamaan.
Etenkin nuo kovan onnen laskut kävivät yhä kiusallisemmiksi.
Viimeisessä kirjeessään neiti Hansen oli uhannut periä saatavansa
lain voimalla, ellei pian saisi maksua. Se julkihäpeä oli välttämättä
estettävä. Mutta rouva Lindholm, joka muuten mielensä mukaan hallitsi
miestänsä, kääntyi hyvin vastahakoisesti hänen puoleensa, kun oli
kysymys ylimääräisistä rahasummista. Maatila tuotti kyllä runsaasti
tuloja, mutta talous maksoi paljon, ja sitä paitsi Mogens pelasi --
valitettavasti huonolla onnella.
Olipa syy mikä tahansa, aina hovijahtimestari valitti rahanpuutetta.
Ja siksi oli tarpeen, että Gärda teki hyvän naimiskaupan. Kelpaisipa
elää, kun saisi varakkaan vävypojan, jolta voisi tarpeen tullen saada
hiukan apua. Gärda oli kyllä haaveellisesti rakastunut Tage Barneriin,
mutta sitä ei kannattanut ottaa lukuun. Semmoiset lapset -- mitä he
ajattelivat? Eihän luutnantinpalkalla kotia perusteta. Ja surullinen
olisi heidän kohtalonsa, jos he kihloissa ollen saisivat odotella,
kunnes tulisivat vanhoiksi ja harmaapäisiksi kumpikin. Parempihan
toki oli Tagen naida rikas neiti Olsson. Itse asiassa rouva Lindholm
katsoi toimivansa nuorten parhaaksi käyttäessään heidän erottamisekseen
kaikkia keinoja -- sellaisiakin, jotka eivät olleet kunniallisia, kuten
toiselle osoitettujen kirjeiden anastamista.
Ei, mitäpä hän todellakaan kiusasi itseään ajattelemalla kaikkea tätä!
-- Uusi kävelypuku, jota hänen piti koettaa huomenna, oli varmastikin
somistava häntä erinomaisesti. Pieni orvokinsininen baretti suurine
samettiorvokkeineen sopi siihen mainiosti... Paroni Lerche oli
äskettäin sanonut, että hän oli kauniimpi kuin kumpikaan tyttäristään,
eikä sen tarvinnut todellakaan olla mitään imartelua. Gärdan
pienipiirteiset kasvot tekivät hyvin vähäpätöisen vaikutuksen, ja Ebba,
jolla kieltämättä oli erikoinen ulkomuoto, oli aivan liian kalpea ja
hento. Ainoa lapsista, jota voi todella sanoa kauniiksi, oli Ove. --
Poika kulta! Hän oli harvinaisen lahjakaskin, mutta valitettavasti ei
lukeminen miellyttänyt häntä. Kunpa hän nyt vain saisi reaalikoulun
tutkinnon suoritetuksi tänä keväänä... Olisi kiusallista, jos hän
taaskin jäisi luokalle.
Hiljainen jyrinä katkaisi rouva Lindholmin mietteet. Kävikö ukkonen?
Ilma oli siksi lämmin, että sitä kyllä saattoi pelätä. Hän jo katui,
että oli lähettänyt Gärdan ulos. Mutta kun ääni kuului toistamiseen,
huomasi hän sen johtuvan jostain paljoa maallisemmasta. Rouva
Lindholmin huulille ilmestyi uudelleen ivallinen hymy. Hän oli
unohtanut, että miehensä nukkui päivällisuntaan kabinetissa.
Viktoria näyttäytyi ovessa ilmoittaen, että kello oli seitsemän. Hän
oli vienyt lämmintä vettä rouvan makuuhuoneeseen ja asettanut keltaisen
silkkileningin sängylle... Rouva Lindholm nousi ja lähti täyttämään
velvollisuuksiaan yhteiskuntaa ja seuraelämää kohtaan.
* * * * *
Gärda kulki ulkona lämpimänä huhtikuun iltana. Katukivet olivat vielä
märkinä sateen jäljeltä, ja kostea usva kohosi pienistä puutarhoista.
Kastanjapuiden isot, tahmeat lehtisilmikot alkoivat puhjeta ja
hapuillen työntää esiin vihreitä sormiaan ikäänkuin koetellakseen,
oliko kevät todellakin tullut. Pilvet olivat jakautuneet, ja pieni,
kirkas kuu kumotti avaruuden kalpeata sineä vasten korkealla tummien
taloryhmien yläpuolella. Bulevardin sytytetyt lyhdyt punoutuivat
kahdeksi kultahelminauhaksi. Lapset leikkivät katukäytävillä,
ja kulmassa, raitiotiepysäkin luona, näkyi joku kihlattu pari
hyvästelevän. Tyttö veti muhvistaan orvokkikimpun, jonka pisti miehen
napinreikään. -- Oli siis maailmassa onnellisiakin ihmisiä, ajatteli
Gärda ja huokasi mennessään heidän ohitsensa.
Juna porhalsi juuri itäiseltä asemalta. Pitkä, valaistu vaunurivi
mutkitteli kuin tulinen käärme iltahämärän sinertävässä usvassa. Joukko
ihmisiä virtasi odotussalin avoimista ovista kadulle. Gärda, joka
oli joutunut keskelle virtaa, tunsi yht'äkkiä jonkun tarttuvan häntä
käsipuolesta ja kääntyi katsomaan äännähtäen heikosti.
Solakka, mustapukuinen nainen heitti harson kalpeilta kasvoiltaan, ja
Gärda virkkoi kummastellen: "Eva-täti!"
"Näin sinun menevän ohitse ja päätin pysäyttää sinut. Siitä on pitkä
aika, kun viimeksi olemme tavanneet toisemme. -- Voi, Gärda, olen juuri
sanonut jäähyväiset miehelleni! Hän lähti äsken junassa."
Katkera nyyhkytys katkaisi hänen puheensa. Gärda seisoi äänettömänä.
Hän tunsi itse, että Evalla oli syytä pitää häntä kylmänä ja
epäystävällisenä. Mutta hän ei voinut heti päästä erilleen omista
ajatuksistaan ja ottaa osaa vieraaseen suruun.
"Mihin Bengt-setä matkusti?" kysyi hän, kun Eva otti nenäliinan
itkettyneiltä silmiltään ja koki turhaan näyttää tyyneltä ja hillityltä.
"Gööteporiin. Sieltä hän aikoo lähteä Amerikkaan. Ja nyt kuluu monta
vuotta, ennenkuin minä saan nähdä hänet jälleen -- jos se edes koskaan
enää tapahtuu."
"Eva-täti parka", mutisi Gärda.
"Tiedän, että minun pitäisi olla iloinen siitä, ettei ole tapahtunut
vieläkin suurempaa onnettomuutta. Bengt on ollut niin hyvä ja hellä
minulle viime aikoina ja hän on luvannut kirjoittaa kerran viikossa.
Mutta sittenkin on raskasta erota."
"Niin, sen minä kyllä ymmärrän."
Gärda ajatteli miltä tuntuisi, jos Tage matkustaisi kauas vieraaseen
maanosaan Atlantin toiselle puolelle. Nyt he ainakin olivat samassa
kaupungissa, saman sateen ja päivänpaisteen alla, ja aina heillä oli
joku mahdollisuus kohdata toisensa. Surustaan huolimatta hän oli
kuitenkin rikas verrattuna Eva-tätiin.
"Tiedätkö kuka täällä istuu vaunuissa minua odottamassa?" virkkoi
Eva yht'äkkiä, ja heikko hymy valaisi hänen surullisia kasvojaan.
"Ajatteles, mummo, joka ei vuosikausiin ole ollut talonsa ja
puutarhansa ulkopuolella, tahtoi saattaa meitä asemalle, jotta minun
ei tarvitsisi yksin ajaa kotiin. Meidän täytyi kantaa hänet vaunuihin,
hänhän ei voi seisoa jaloillaan. Eikö hän tehnyt siinä äärettömän
kiltisti? Voi, sinä et aavista, mitä hän on minulle ollut tänä aikana."
"Hän on aina ihailtava", sanoi Gärda lämpimästi, "varmastikin paras
ystävä mitä vastoinkäymisessä voi saada. Muut vanhukset tulevat
helposti ärtyisiksi ja itsekkäiksi, mutta hän ei koskaan ajattele
itseään. -- Saankohan minä tervehtiä häntä?"
"Saat tietysti -- vaunut ovat tässä lähellä. Voithan ajaa kappaleen
matkaa meidän kanssamme."
Ne olivat upeat, tilavat vaunut, ja niiden eteen oli valjastettu kaksi
kookasta, ruskeaa hevosta. Rouva Rönnov ei milloinkaan olisi uskaltanut
ajaa automobiilissa, ja hän koetti, mikäli mahdollista, neuvoa muitakin
olemaan käyttämättä näitä uudenaikaisia kulkuneuvoja. Oven avautuessa
kuului sisältä pimeästä lempeä, vapiseva ääni:
"Sinäkö siinä olet, Eva? Taisi olla vaikea hyvästijättö?"
"Oli, olihan se. -- Mutta katsos, minä en olekaan yksin. Tapasin ulkona
Gärdan, ja hän tahtoi mielellään tervehtiä sinua."
"Pikku Gärda" -- rouva Rönnov ojensi vapisevan kätensä ja
tarttui tyttöä käteen. Mummo näytti niin omituisen vieraalta
päällysvaatteissaan, vanhanaikaiselta, mutta silti hienolta pitkässä
silkkikapassaan ja kapottihatussaan, jonka leveät nauhat olivat
solmussa vahankeltaisen leuan alla.
"Täällä vaunuissa on niin pimeä, että tuskin näen sinun kasvosi",
jatkoi hän. "Etkö tahdo ajaa meille kotiin ja jäädä sinne illaksi?"
Gärda tarttui kuulotorveen ja vastasi empien:
"Kiitos, mutta minä en oikein... En tiedä, pitäisikö äiti siitä. Hän
menee teatteriin, ja minä olen luvannut olla Ebban luona."
"Nina osaa huvitella ja luovuttaa velvollisuutensa toisille", vastasi
vanha rouva terävästi. "Saamme siis tyytyä ajelemaan täällä vähän aikaa
pitkin katuja ja jättämään Gärdan hänen kotiportilleen. Tahdotko sanoa
kuskille, Eva."
Ajoneuvot lähtivät liikkeelle kulkien Gröningenin puiden ja Nyboderin
pienten lelutalojen keskitse. Vaunuissa-istujat eivät puhuneet
paljoa. Eva oli laskenut surunsa valloilleen. Kumarassa, pää
ristiinpuristettujen kättensä varassa, hän itki hillittömästi, ja
rouva Rönnov katseli häntä huolestuneen näköisenä. Välisti vanhus otti
silmälasit nenältään ja pyyhki silmiään. Gärda koetti pari kertaa
puhua kuulotorveen, mutta vaunujen tärinässä ja kolinassa vanhuksen
oli mahdoton käsittää hänen sanojaan. Niinpä he siis istuivat ääneti
vastakkain, silloin tällöin vaihtaen ystävällisen nyökkäyksen tai
hymyn, joka tulkitsi heidän iloansa tapaamisen johdosta.
Kun vaunut pysähtyivät Rantabulevardille ja Gärda nousi
hyvästelläkseen, kysyi rouva Rönnov:
"Etkö pian tule meillä käymään? Saat uskoa, että siellä on nyt kaunista
ja keväistä puutarhassa, kun kaikki tulpaanit ja hyasintit ovat
puhjenneet."
Gärda joutui uudestaan hämilleen.
"Kyllähän minä... kovin mielelläni -- mutta nyt on vaikea päästä kotoa,
niin kauan kuin Ebba on sairaana..."
"Sano mieluummin suoraan", virkkoi Eva kohottaen silmänsä, jotka
olivat itkusta punaiset ja kuumat. "Äitisi on kieltänyt sinua käymästä
mummon luona, kun minä olen talossa. Hän ei salli sinun seurustella
vararikontekijän vaimon kanssa."
"Voi, täti Eva..."
"Sinä et voi kieltää sitä, sen kyllä tiesin."
Hän tarttui kuulotorveen vapisevin käsin ja toisti sanansa vanhukselle.
Rouva Rönnovin kasvot kävivät hyvin totisiksi. Hän nyökkäsi pari
kertaa, hitaasti ja painokkaasti, ikäänkuin arvellen Evan olevan
oikeassa.
"Jos niin on laita kuin Eva luulee, tahdon sanoa sinulle erään asian,
tyttöseni. Lasten tulee kyllä totella isäänsä ja äitiänsä, mutta
ei tunnonrauhansa kustannuksella. Tämä on tärkeätä useammassa kuin
yhdessä suhteessa, muista se. -- Tule sinä vain meidän luoksemme, jos
mielesi tekee ja jos pidät meistä. -- Saisit nähdä, kuinka ihastunut
Kaisa on pikku Vivikaan", jatkoi hän kevyemmällä äänellä. "Mutta Jack
haukkuu ja ulvoo heti, kun joku meistä ottaa lapsen syliinsä. Se
on mustasukkainen, se vanha raukka, joka on niin kauan ollut yksin
lemmikkinä. -- Vai niin, sinä menet pois tässä. No hyvästi sitten,
lapsikulta."
Gärda aikoi lausua joitakin anteeksipyyntöjä ja selityksiä, mutta vanha
rouva nyökkäsi hänelle ikäänkuin sanoakseen, että siitä asiasta oli
jo puhuttu tarpeeksi. Evan kädenpuristus oli kylmä ja välinpitämätön,
ja Gärda muisti hänen kasvonsa kuin nuhteen, seisoessaan yksin
katukäytävällä katsellen poistuvien vaunujen jälkeen.
Oikeinkohan oli totta, niinkuin kaikki tuntuivat vihjailevan, että
hänen äitinsä oli itsekäs ja sydämetön? Jos hän totteli äitiään,
tekikö hän siinä väärin toisia kohtaan -- Evaa ja mummoa ja Tagea --
voi, etenkin Tagea kohtaan? --. Kunpa joku tahtoisi sanoa hänelle,
kuinka hänen on meneteltävä, niin hän seuraisi neuvoa, vaikka se olisi
miten vaikeata... Mutta itse hän ei kyennyt päättämään mitään, kun
velvollisuus ja omat toiveet olivat ristiriidassa keskenään -- hänhän
oli vain heikko, kokematon tyttö. Voi, kuinka elämä oli vaikeata...
Oli tullut jo pimeä. Pieni kuunsirppi oli kirkastunut, ja siellä
täällä tuikki tähtiä taivaalla. Lyhtyjen valot kuvastuivat väreilevinä
vesilätäköistä. Vaunuja ei näkynyt enää, ja Gärda läksi hitaasti
astumaan kotiportilleen.
Pitkä, solakka olento, joka oli seisonut piilossa erään porttikäytävän
pimennossa, riensi yht'äkkiä häntä kohden. Gärda huudahti ja vetäytyi
pari askelta taaksepäin. Mutta samassa hän tunsi tulijan, ja hänen
säikähdyksensä muuttui iloksi.
"Tage!" -- Nuo kasvot olivat yht'äkkiä tehneet koko maailman valoisaksi
hänen silmissään, ja esiinpyrkivä hymy pani hänen huulensa värisemään,
-- "Mistä sinä tulet -- voi, kuinka minä pelästyin!"
Tage tarttui niin kovasti hänen käteensä, että ihan kipeätä teki.
"Luuletko, että minä olin täällä ensi kertaa vartioimassa saadakseni
nähdä vilahduksen sinusta", sanoi Tage kiihkeästi. "Ilta illan jälkeen
olen kävellyt edestakaisin ikkunoittesi alla -- mutta jos joku tuli,
niin se aina oli hänen armonsa hovijahtimestarinrouva tai teidän hieno
sisäkkönne. Minun oma pikku Gärdani ei koskaan näyttäytynyt. Ja miksi
et ole mitään vastannut kirjeisiini?"
"Kirjeisiin?" -- Gärdan ruskeat silmät tuijottivat Tageen suurina ja
kysyvinä. -- "En minä ole saanut mitään kirjeitä-"
"Et tänäänkään?"
"En -- en."
"Vai niin." -- Tage survaisi keppinsä vihaisesti katukiviä vasten. --
"Sitten minä tiedän, kuka ne on varastanut. Sinun äitisi, senkin..."
"Tage, Tage!" rukoili Gärda painautuen häntä vasten. Hän oli syvästi
kuohuksissaan saamastaan tiedosta. Hänen äitinsä oli tosin kieltänyt
häntä kirjoittamasta Tagelle ja toimi ehkä parhaan vakaumuksensa mukaan
pidättäessään hänen kirjeitään... mutta se oli joka tapauksessa kovaa.
Sanaakaan virkkamatta hän oli sen tehnyt... Viha leimahti Gärdan
lempeässä mielessä haihduttaen osan sitä ihailua, jota hän lapsuudesta
asti oli tuntenut äitiänsä kohtaan.
He olivat saapuneet portille, mutta eivät pysähtyneet, vaan kävelivät
eteenpäin pitkin märkänä loistavaa katukäytävää huhtikuun-illan
ensimmäisten tähtien alla.
Gärda katseli Tagen lujapiirteistä profiilia, jossa tiukasti
yhteenpuristetut huulet ja syvä ryppy kulmakarvain välissä vielä
kuvastivat suuttumusta ja katkeruutta. Hänen pieni kätensä hyväili
pehmeästi Tagen käsivartta, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää
anteeksi äitinsä puolesta. Tage kääntyi ja loi häneen hymyilevän
katseen, joka lievensi nuorten kasvojen kovaa ilmettä.
"Sääli on sinua, pikku Gärda", sanoi hän lempeästi. "Sääli meitä
kumpaakin. Miksi he panevat niin paljon esteitä meidän tiellemme? Ja
vain viheliäisten rahojen tähden. Me nuoret voisimme kyllä odottaa pari
vuotta, ja kaikki olisi hyvin, kunhan vain saisimme olla ja seurustella
niinkuin muutkin kihlautuneet. Mutta isä koettaa houkutella minua
tekemään rahakkaan naimiskaupan, ei itseni vuoksi, vaan jotta maksaisin
hänen velkansa. Ja sinun äidilläsi on samat tuumat sinun suhteesi.
Heille kävisi ansion mukaan, jos me karkaisimme ja menisimme naimisiin
heidän luvattaan."
"Ei, Tage, sitä minä en voisi tehdä."
"En minä sitä pyydäkään sinulta, niin kauan kuin en kykene sinua
elättämään. Raukkamaista olisi menetellä niin, että sitten olisi pakko
palata vanhusten luo heidän elätettäväkseen. Jos olisin sepänsälli,
niin olisimme voineet jo mennä naimisiin."
"Tokkohan sinä sopisit siksi", virkkoi Gärda naurahtaen hermostuneesti,
itku kurkussa.
"Miksikäs en?" -- Tage ojensi toisen käsivartensa ja puristi kätensä
nyrkkiin, niin että lihakset jännittyivät. -- "On minulla voimia."
"Niin, vahva sinä olet", vastasi Gärda ihailevasti, ja suloinen
väristys kulki hänen lävitsensä. "Mutta kaikki sanovat sinua eteväksi
upseeriksi. Minä olen kunnianhimoinen sinun puolestasi, Tage. En minä
halua tulla sepänvaimoksi, vaan kenraalinrouvaksi, ettäs tiedät."
Hänen pienet, pehmeät kasvonsa olivat saaneet veitikkamaisen ilmeen,
somat valkoiset hampaat loistivat, ja poskiin tuli syvät hymykuopat.
Silmien kostea kiilto ja pidätetyt kyyneleet tekivät hänet vielä
lumoavammaksi, niin että Tage vilkaisi nopeasti ympärilleen melkein
tyhjällä kadulla, kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä. "Kas
vain", sanoi Tage hilpeästi, "sitä ylöspäinpyrkivää pikku neitosta! Ja
minun pitää tietenkin panna parastani, jotta toivomuksesi täyttyisi."
Pitkä, keski-ikäinen herrasmies, ruumiinmukainen vaalea päällystakki
yllä, kulki samassa heidän ohitseen katukäytävällä ja kääntyi katsomaan
heitä. Gärda näki vilahdukselta teräväpiirteiset kasvot, käyrän nenän
ja kylmät, siniset silmät, jotka tähystivät häntä tutkivasti ja hieman
ivallisesti.
"Paroni Lerche", kuiskasi hän hiljaa ja puristi Tagen kättä. "Nyt hän
kertoo äidille nähneensä meidät yhdessä."
Tage suipensi suutaan ikäänkuin viheltääkseen.
"Paraspa sattuikin", virkkoi hän kohauttaen olkapäitään ja katsahtaen
taakseen. Paroni kääntyi juuri Itäratakadun kulmasta. Hän oli
hoikka, hiukan kumara herrasmies; niskajakaus paistoi valkoisena
silinterihatun alta. "Mitä sinä tarkoitat, Tage?" kysyi Gärda
kummastellen.
"Hitto soikoon, etkö tiedä." -- Tage vaikeni yht'äkkiä kohdatessaan
Gärdan kysyvän, lapsellisen viattoman katseen. Ei, tytöllä ei tietysti
ollut aavistustakaan siitä, mistä koko kaupunki puhui, -- hänen äitinsä
ja paroni Lerchen suhteesta. Ja niin suuttunut kuin Tage syystä kyllä
olikin rouva Lindholmiin, oli hänen kuitenkin mahdoton ilmaista
totuutta hänen tyttärelleen. On olemassa asioita, joita kunnon mies ei
millään ehdolla voi tehdä... Ja siksi hän lopetti lauseensa jotenkin
laimeasti: "Paroni on naisten ritari."
Gärda ei kysellyt enempää. Siitä asti kuin paroni Lerche oli pari
vuotta sitten alkanut käydä hänen kodissaan, oli hän aina tuntenut
vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan. Mutta toisin
kuin useimmat samanikäiset ystävättärensä, toisin kuin Ebba, joka
tahtoi tutustua elämään sen kaikissa muodoissa, ei Gärda ollut koskaan
tuntenut tarvetta saada tietää, mitä voi piillä sellaisessa sanassa
kuin "naisten ritari". Tietysti oli maailmassa paljon pahaa ja rumaa,
mutta mitä hyödytti välittää siitä ja tutkia sitä, kun oli olemassa
niin paljon muuta ja parempaa, johon saattoi käyttää aikansa ja
ajatuksensa?
"Nyt me lähdemme kävelemään Langelinielle", sanoi Tage päättävästi,
johtaakseen keskustelun toisaalle. "Äitisihän on ulkona, eikä kukaan
siis voi estää meitä."
"Mutta Ebba makaa yksin kotona", vastusteli Gärda, tällä kertaa tosin
melkoista myöntyväisemmin kuin äsken käyttäessään samaa veruketta rouva
Rönnovin kanssa puhuessaan.
"Totta kai hän nyt kerran voi olla yksinkin. Ei hän tiemmä ole
kuolemansairas, ja onhan teillä palvelijoita talo täynnä. -- Ei mitään
Verukkeita. -- Nyt sinä tottelet tulevaa kenraalia."
Ja välittämättä Gärdan heikosta vastustuksesta hän tarttui tyttöä
lujasti käsipuolesta ja vei hänet aukion poikki rautasillalle, jonka
mahtava kaari kuvastui mustana iltataivaan sineä vasten. Sen tuolla
puolen oli Langelinie tiheine pensaikkoineen, joiden puolipuhjenneet
lehdet tuoksuivat tyynessä, kosteassa ilmassa, -- Langelinie, mistä
aukeni näköala yli uinuvan Juutinrauman -- ja missä oli monta
yksinäistä, väijyviltä katseilta suojattua penkkiä.
* * * * *
Ebba oli nukahtanut hämärässä ja näki kummallista unta. Hän seisoi
keskellä jylhää tunturimaisemaa, jonka hän unessa tiesi olevan
Norjaa. Joka taholla näkyi mahtavia vuoria, joiden huipuilla kimmelsi
häikäisevän valkoinen lumi täyttäen alempana rinteillä harmaiden ja
punertavien graniittilouhikoiden rotkot ja halkeamat. Hänen ympärillään
ei ollut jälkeäkään ihmisistä eikä eläimistä; kaikki oli autiota
ja tyhjää kuin luomisen ensi päivinä, ennenkuin elämä oli alkanut
maan pinnalla. Hän asteli loistavan valkoista jäätikköä pitkin, ja
hänen varjonsa kulki hänen rinnallaan sinisenä juovana kirkkaassa
auringonpaisteessa. Yht'äkkiä hänestä alkoi tuntua siltä, että häntä
ajettiin takaa, että jokin tuntematon ja näkymätön vaara uhkasi häntä.
Hän alkoi juosta, juosta kuin henkensä edestä, uskaltamatta katsoa
taakseen. Veri jähmettyi hänen suonissaan, hän oli tukehtumaisillaan,
mutta ei rohjennut huutaa, jottei siten olisi vielä pikemmin joutunut
kauhistuttavan, välttämättömän tuhon omaksi. Sitten kävi niin, että
hanki, joka äsken oli ollut kiinteä ja tasainen kuin jää, alkoi
yht'äkkiä pettää ja huveta hänen jalkainsa alta kuin juokseva hiekka.
Hän tahtoi tarttua kiinni johonkin, mutta hänen kätensä hapuilivat
vain tyhjää ilmaa, ja sanomattomaksi kauhukseen hän tunsi vajoavansa
pohjattomaan syvyyteen ilman mitään pelastuksen mahdollisuutta ja
hautautuvansa lumen alle...
Hän havahtui kirkaisten ja nousi istualleen sängyssään. Unen synnyttämä
kauhu piti häntä vielä vallassaan, niin ettei hän ensi aluksi
tajunnut missä oli. Vasta vähitellen alkoivat tutut esineet hänen
ympärillään häämöttää pimeästä. Hän näki olevansa omassa huoneessaan.
Tuolla nurkassa oli Gärdan sänky, ja piirongilla tikitti vanha
pöytäkello, jonka hän ripille päästessään oli saanut mummolta, siksi
että hän pienenä ollessaan oli pitänyt siitä niin paljon. Siinä oli
puuteritukkainen posliinityttö, joka kumartui hyväilemään ruskea- ja
valkotäpläistä vuohta. Paljonkohan kello oli? Hän ei voinut nähdä
viisareita paikaltaan. Talo tuntui autiolta. Oliko Gärda mennyt ulos?
-- Unen säikyttämänä Ebba pelkäsi yksinäisyyttä. Hän ajatteli sytyttää
kynttilän, mutta hänen haparoiva kätensä ei löytänyt tulitikkuja
pieneltä yöpöydältä. Pari kertaa hän huusi hillitysti: "Gärda --
Gärda!" mutta vastausta ei kuulunut. Hän nousi vuoteeltaan, heitti
peiton pois ja astui lattialle. Samassa häntä alkoi pyörryttää.
Hän istahti vuoteensa laidalle tarrautuen hennoilla käsillään
sängynpäätyyn. Vihdoin kohtaus meni ohitse, hänen päänsä selveni, ja
kun hän toistamiseen koetti pysyä pystyssä, niin se onnistui. Paljain
jaloin, pitkässä valkeassa yöpaidassaan, vaalea tukka palmikoituna
hän astui lattian poikki ja ulos huoneesta. Hänen täytyi tavata joku
ihminen, joka voisi rauhallisella ilmeellään ja jokapäiväisellä
puheellaan karkoittaa hänen kauhistuksensa.
Tyttöjen kamaria vastapäätä oli kapean käytävän toisella puolella talon
rouvan huone. Ebba oli kuulevinaan äitinsä äänen ja aikoi huutaa, käsi
ovenrivassa.
Mutta samassa kuului sieltä toinen ääni -- miehen ääni -- ja Ebban
suu sulkeutui. Kuka siellä oli -- paroni Lerche? -- Mutta äitihän oli
sanonut menevänsä teatteriin... Ehkä paronin vierailu oli estänyt hänen
lähtönsä.
Ebba aikoi palata huoneeseensa ja mennä makuulle, mutta raukeus valtasi
hänet ja hän nojautui raskaasti ovea vasten. Siinä seisoessaan silmät
ummessa hän kuuli yht'äkkiä huoneesta muutamia sanoja, jotka saivat
hänen sydämensä rajusti tykyttämään tuskasta ja vihasta.
"Rakas, armas Nina", oli ääni sanonut. Kuinka paroni rohkeni puhua
tuolla tavoin hänen äidilleen? -- He suutelivat! -- Ja nyt äiti
puhuu... Ei, sitä vastausta Ebba ei tahtonut kuulla. Hän ei tahtonut
olla sellaisen häpeän ja petoksen todistajana...
Jääkylmänä, koko ruumis väristen ja hampaat kalisten Ebba hoiperteli
huoneeseensa, sulki oven ja pääsi hapuilemalla vuoteensa luo. Siihen
hän heittäytyi, painoi kasvonsa pielukseen ja veti peitteen korvilleen
ikäänkuin kätkeytyäkseen itseltään ja koko maailmalta.
Vilu vaihtui polttavaksi kuumuudeksi. Veri huuhtoi hehkuvina aaltoina
hänen poskiaan. Hän häpesi, häpesi niin, ettei luullut enää milloinkaan
voivansa katsoa ketään silmiin.
Siitä oli jo pitkä aika, kun Ebba oli luottamuksella ja lapsellisella
ihailulla lähestynyt äitiään. Hän tunsi täydellisesti hänen
itsekkyytensä, turhamaisuutensa ja nautinnonhimonsa. Mutta ei hän ollut
kuitenkaan pitänyt mahdollisena, että äiti, jolla oli täysikasvuisia
lapsia ja joka tyttären käsityksen mukaan oli jo vanha, saattoi
antautua vieraan miehen syleiltäväksi ja suudeltavaksi. Tuo kaljupäinen
paroni Lerche, joka puhui vetelästi ja sammaltaen, oli siis äidin
niinsanottu "rakastaja". Olihan aivan hirveätä, että sellaista saattoi
tapahtua!
Nyt oli viimeinenkin side katkennut heidän väliltään. Tästä lähtien
hän kauhistui äitiään ja hänen kosketuksiaan ja suudelmiaan... Parasta
olisi päästä kotoa pois. Lääkäri oli sanonut, että hänet pitäisi
lähettää Norjaan, heti kun hän jaksaa matkustaa. Alussa hän oli
pelännyt ja ollut vastahakoinen ajatellessaan uutta ympäristöä ja
matkaa, joka oli kokonaan erottava hänet omaisista. Mutta nyt tuntui
suloiselta ajatella kaunista vierasta maata. Siellä hän saa rauhaisan
turvapaikan. Siellä tunturien korkeudessa ilma lienee raikasta ja
puhdasta -- ja puhtautta hän nyt kaipasi ennen kaikkea, kun hänen
lapsuusmaailmansa oli tahrattu lokaan...
* * * * *
Kun Gärda palasi Tagen seurasta kotiin syyllisyydentuntoisena ja
onnellisena, tapasi hän talon tyhjänä. Hänen vanhempansa ja veljensä
olivat menneet ulos palvelijatkin olivat poissa -- mutta Ebba virui
vuoteellaan heidän yhteisessä makuuhuoneessaan kasvot pielukseen
kätkettyinä ja vavisten kuumeisesta itkusta. Hän ei vastannut siskonsa
kysymyksiin, ja Gärda uskoi syyksi poissaolonsa ja otaksui, että
Ebba oli käynyt levottomaksi ollessaan pimeässä yksin koko suuressa
asunnossa.
Mutta yöllä Gärda heräsi kuullessaan siskonsa valittavan unissaan
ja huutavan moneen kertaan vaikeroivalla ja epätoivoisella äänellä,
ikäänkuin lapsi, joka koettaa pelastua kovasta rangaistuksesta:
"Voi ei, mamma, ei sitä -- ei ainakaan sitä!"