Ebba Lindholm oli sairaana. Hän oli jo pari viikkoa ollut vuoteen
omana, ja päivä päivältä kävivät hänen kätensä läpikuultavammiksi
ja silmänsä suuremmiksi kapeissa, valkoisissa kasvoissa. Lääkäri ei
antanut hänen taudilleen mitään määrättyä nimeä; se oli verenvähyyttä
ja yleistä heikkoutta, sanoi hän. Murrosikä oli vaarallinen useimmille
nuorille tytöille, ja Ebba oli paljon kasvanut viimeisen vuoden aikana.
Hänen tuli nyt vain pysytellä hiljaa jonkun aikaa ja syödä runsaasti
ravitsevaa ruokaa. Ja voimistuttuaan jonkun verran olisi hänen parasta
oleskella maalla raittiissa ilmassa, mieluimmin jossakin Norjan
tunturiparantolassa.
Aika ei tullut hänelle pitkäksi. Monet kävivät häntä tervehtimässä.
Gärda istui hänen luonaan tuntikausia käsitöineen tahi lukien hänelle
jotakin kirjaa lempeällä, himmeäsointuisella äänellään. Fleming pani
tähän aikaan kaikki taskurahansa konvehteihin ja appelsiineihin, jotka
hän poikamaisen kömpelösti, puolittain häpeillen lämpimiä tunteitaan,
antoi sairaalle siskolleen. Ove kävi Ebban luona verrattain harvoin,
mutta hänkin sentään ilmoitti kaikkeinarmollisimmin, että sisko
kernaasti saisi tulla terveeksi. Koti oli muka käynyt niin hiton
ikäväksi sen jälkeen kuin Ebba oli keksinyt ruveta makailemaan. Rouva
Lindholm tuli välisti sairaan huoneeseen juhla-asussa ilahduttaakseen
tytärtään näyttämällä uusia pukujaan hänelle, mutta hovijahtimestari
pysähtyi aina ovensuuhun vaivaten päätänsä keksiäkseen jotakin
sanottavaa.
Väliin tuli Ebban luo hänen ystävättäriäänkin, kirkassilmäisinä ja
terveinä, käveltyään ulkona kevättuulessa ja päivänpaisteessa. He
peuhasivat kuin parvi iloisia varpusia, kertoen hakkailuista ja
tanssiaisista, opettajistaan ja niistä näyttelijöistä, jotka sillä
kertaa sattuivat olemaan ylinnä heidän suosiossaan. Ebba nauroi ja
sai poskensa punaisiksi kuunnellessaan heidän juttujaan, mutta heidän
mentyään hän makasi aina kauan hiljaa, silmät ummessa ja entistä
kalpeampana. Ja väliin hän pyysi Gärdaa sanomaan, ettei hän jaksanut
puhella kenenkään kanssa.
Itse asiassa hän oli kaikkein mieluimmin aivan yksin. Hän tunsi
omituista nautintoa maatessaan siinä raukeana, tyynesti ja huoletta
unelmoiden, lapsuudenmuistojen soluessa ohitse ikäänkuin kinematografin
vaihteleva kuvasarja. Etenkin kesäpäivät maatilalla olivat hauskoja
muistella. Rehevä seelantilainen maisema, joen hopeanauha vihannan
tasangon keskellä ja siniautereiset metsät taivaanrannalla --
heinäsuovan tuoksu kasteisena iltana, kun kellot soivat pienessä
kirkontornissa, joka kohosi kylän olkikattojen yläpuolelle. Siihen
aikaan oli lehmillä tapana ammua pitkään ja kaihomielisesti, ja
karjapiiat ajoivat laitumelle lypsinkiulut roikkuen pienten vankkurien
perässä. Kuski Jens vaihtoi heidän kanssaan pari leikillistä sanaa
ratsastaessaan juottamaan kiiltäviä, ruskeita vaunuhevosia. Hän istui
niin suorana hevosen selässä lakki kallellaan, aivan kuin ennen
vanhaan rakuunaväessä palvellessaan. Hän osoitti hyvin mielellään
ritarillisuutta kartanon nuoria neitejä kohtaan, ja Ebba sai kiittää
häntä ratsastustaidon alkeista. Hän näki aina edessään maakartanon
ilmavat, valoisat huoneet, tulvillaan päivänpaistetta, valkeat
ikkunaverhot huojuen tuulessa, joka puhalsi avoimista ikkunoista
sisään. Hänen muistissaan ei ollut monta sadepäivää.
Hän muisti kotiopettajattarensa, kauniin, nuoren neidin, joka niin
äkisti sai lähteä tiehensä, koska väitettiin pehtorin hakkailevan
häntä. Tai ehk'ei se ollutkaan pehtori? -- Nyt, kun Ebba alkoi
tulla täysikasvuiseksi ja monet elämän omituiset ilmiöt vähitellen
selvenivät hänelle, ymmärsi hän paljon sellaista, mikä ennen oli ollut
hämärää. Eikö asian laita liene ollutkin niin, että hänen isänsä oli
huomannut neiti Smithin ylen viehättäväksi? -- Ebba oli jo kauan
tietänyt, etteivät hänen vanhempansa eläneet onnellisina. Mutta hän
ei siskonsa Gärdan tavoin asettunut äidin puolelle. Ihmiset sanoivat
hovijahtimestari Lindholmia typeräksi ja mitättömäksi. Kenties he
olivat oikeassa. Mutta eikö siinä ollut osaksi äidinkin syytä --
mitenkä mies voisi kehittyä, kun se, joka on häntä lähinnä, ei
vähimmässäkään määrässä osoita luottamusta hänen kykyynsä ja hyvään
tahtoonsa -- kun kaikki hänen tekonsa ja lausuntonsa kohtaavat vain
kylmää ylenkatsetta... Sen verran Ebba oli jo nähnyt sitä ihmeellistä
elämää, joka vielä oli niin uutta hänelle, että hän lujasti uskoi
ihmisten voivan miltei rajattomasti vaikuttaa toisiinsa. Kaikki he
tarvitsivat rakkautta ja luottamusta, niinkuin kasvit tarvitsevat
auringonvaloa, ja monet, monet joutuivat perikatoon vain siksi, ettei
kukaan välittänyt heistä eikä luottanut heihin. Varjojen lailla he
kulkivat toistensa ohitse ojentaen käsiänsä umpimähkään, monesti
väärälle ihmiselle -- koska eivät paremmin ymmärtäneet. Ja harvat
olivat yht'aikaa hyvät ja väkevät, harvoilla oli halua auttaa toisia,
niinkuin oli vanhalla mummolla, joka asui harmaassa talossa lehmuskujan
varrella.
Hänestä Ebba mielellään tahtoi ottaa oppia, jos sai elää kauan. Mutta
tulevaisuus näytti hänestä niin kumman varjomaiselta ja olemattomalta.
Hän ei voinut ajatella vanhaksi-tulemistaan. Ehkäpä hänellä ei
tulevaisuutta ollutkaan, ehkä hän oli kuoleva nuorena niinkuin
kukkaset, jotka yöhalla surmaa aikaisin keväällä.
Eräänä päivänä Gärda oli tuonut siskolleen Oscar Levertinin runokirjan
"Legender och visor". Sitä selaillessaan Ebba tunsi olevansa ikäänkuin
vanhassa taulugalleriassa, joka oli täynnä suuren taiteen tuotteita.
Koko keskiajan mystiikka tuulahti häntä vastaan näistä runoista. Maria
uneksii nuorena neitsyenä puutarhassaan ja saa ympärillään tapahtuvassa
kevään heräämisessä ilmoituksen tulevasta äitiydestään. Pyhä Cecilia
soittaa urkuja, ympärillään joukko nuoria ja kauniita pyhimyksiä,
jotka valkeissa, poimukkaissa puvuissaan hohtavat goottilaisen kirkon
hämyssä kuin valkoliljaseppele. Ja tuossa kuvataan lämmintä iltapäivää
Betlehemissä; Josef on nukahtanut höyläpenkkinsä viereen, Maria
paikallensa ikkunapieleen, ja Jeesus-lapsi hymyilee äitinsä sylissä
pienille enkeleille, jotka harppuineen ovat hiipineet avoimesta ovesta
sisään.
Ne olivat lempeitä, värikkäitä kuvia, valoisia näkyjä, jotka
saivat nuoren tytön unohtamaan sairautensa ja arkipäivän harmaan
yksitoikkoisuuden. Mutta sitten hänen katseensa osui runoon, joka
kokonaan poikkesi toisista:
Den första fjäriln, som jag sett
i år, var svart.
I skog, som våren än ej klädt,
den flög jag vet ej hvart.
Till någon sjuklings lägerstad,
hvars dag var all,
till egen graf bland multna blad
i drifva hvit och kall.
Kun hän luki eteenpäin, vapisivat hänen kätensä, jotka pitelivät
kirjaa. Tässä ei ollut maalattujen kirkonikkunoiden himmentämää valoa,
ei urkujen hyminää eikä sädekehäisiä pyhimyksiä. Tässä oli ruotsalainen
maisema routaisine soineen ja rämeineen ja tummine metsineen
varhaiskevään taivaan kylmässä kirkkaudessa. Metsänreunassa köyhä
mökki, jonka kuistilta nuori, kalpea tyttö alakuloisena tuijottaen
seuraili mustan perhosen lentoa alastomien pensaiden ylitse -- mustan
perhosen, joka tietää kuolemaa...
Jag följde svarta fjärilns flykt
bland kala snår
och frågade mig själf så skyggt,
om jag skall dö i vår.
Kirja valahti peitteelle, ja Ebba vaipui takaisin pielukselle,
kyyneltyneet silmät ummessa. Kauan hän siinä lepäsi hiljaisen itkun
vallassa, kylmän viiman huokuessa runon synkistä, talvisista metsistä
hänen mieleensä saaden nuoret toiveet ja unelmat lakastumaan.
Tarkoittivatkohan nuo sanat häntä itseään? -- Miten raskasta olisikaan
kuolla seitsentoistavuotiaana, ennenkuin oli edes alkanut elää.