Rouva Eva Valeur oli tavallisuuden mukaan viettänyt iltansa yksin ja
mennyt aikaisin levolle, väsyneenä ja raskain mielin. Hän oli hetkisen
lukenut mielikirjaansa, Herman Bangin "Tien varrella", ja seurattuaan
Franciskan surullista kohtaloa loppuun asti hän oli laskenut kirjan
kädestään ja vihdoin nukkunut.
Myöhemmin yöllä hän havahtui yht'äkkiä ja nousi istualleen sängyssään.
Hänestä tuntui, kuin eteisen ovessa olisi joku käynyt. Oliko hänen
miehensä tullut kotiin? Mutta miks'ei hän tullut makuuhuoneeseen?
Pukupöydällä oleva kello, jota yölamppu himmeästi valaisi, läheni
kahta. Oli siis jo aika mennä levolle sen, joka oli kaiken päivää niin
ankarassa työssä kuin hänen miehensä.
Ehkä hän paraikaa istui konttorihuoneessaan kumarassa iänikuisten
tilikirjojensa ääressä. Mikä kaamea taikavoima piili noissa mustissa
numerosarekkeissa, jotka pitivät hänen ajatuksensa vangittuina ja
hänen aistinsa jännittyneinä kuin kidutuspenkissä? Irvistikö niistä
häviö ja köyhyys? Mutta eikö siinä tapauksessa olisi tuhatta vertaa
parempi, että hän heittäisi tämän epätoivoisen kamppailun ja julkisesti
selvittäisi asemansa?
Rouva Rönnovin kanssa keskusteltuaan Eva oli uudelleen tehnyt yrityksen
saadakseen miehensä ilmaisemaan mikä häntä painoi. Tällä kertaa mies
ei ollut torjunut hänen kysymyksiään leikinlaskulla. Olkapäitään
kohauttaen hän oli katsonut vaimoonsa harmailla silmillään, jotka
olivat käyneet sameiksi ja värittömiksi surusta ja valvomisesta, ja
vastannut väsyneellä äänellä:
"Mitä hyödyttää puhua sinulle asioista, joita et kuitenkaan ymmärrä.
Anna minun taistella taisteluni yksin. Ei minua kumminkaan voi kukaan
auttaa."
Tämä ääretön toivottomuus, joka ei ilmennyt ainoastaan hänen
äänensävyssään, vaan koko hänen olemuksessaan, masensi Evan rohkeuden.
Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Ääneti kuin kaksi vierasta
he olivat istuneet vastakkain, kunnes konsuli Valeur vihdoin nousi
ja meni työhuoneeseensa sulkien oven perässään -- ensi kerran heidän
avioliittonsa aikana.
Mikä, mikä oli niin muuttanut Bengtin? Kauhunäyt ajoivat toisiansa
takaa Evan kiihtyneessä mielikuvituksessa. Olikohan Bengt tehnyt jotain
sellaista, josta voi joutua tekemisiin rikoslain kanssa? -- Voi, eikö
ollut hirvittävää, että hän tohti moista ajatella omasta miehestään
-- miehestä, joka oli aina ollut niin kunnianhimoinen ja ankaran
rehellinen! -- Eva inhosi itseään alhaisten epäluulojensa tähden, ja
kuitenkin ne palasivat kerran toisensa jälkeen. Ne vaivasivat häntä
kuin painostava, armoton tuska, kuin paranemattoman haavan kaiveleva
särky. Ja tähän onnettomuuteen verrattuna ei uhkaava köyhyys ollut
hänen mielestänsä mitään.
Kuinka hiljaista kaikkialla! Katuhälinä oli vaiennut. Nämä muutamat
harvat puoliyönjälkeiset tunnit olivat ainoa vuorokauden aika, jolloin
suurkaupunki lepäsi. Mutta sen uni ei ollut tyyntä ja rauhallista
niinkuin maaseudun yölepo. Se oli vain kuumesairaan levotonta horrosta,
jota kamalat unennäöt häiritsivät.
Eva istui yhä vuoteellaan, kädet painettuina jyskyttäviä ohimoita
vasten, kuunnellen tuskaisena hiljaisuutta.
Yölampun heikko suhina ja kellon kevyt tikitys sekaantuivat lapsen
hiljaisen hengityksen tasaiseen ääneen. Kiharainen pää pieluksen
kuoppaan painuneena ja käsi lakanankulman ympäri nyrkkiin puristettuna
Vivika nukkui pienessä sälesängyssään, joka oli vanhempien leveiden
sänkyjen jalkopäässä.
Eva ei voinut kauemmin kestää tätä epätietoisuutta. Hänen täytyi saada
tietää mitä miehellään oli tekeillä, kun tämä ei tullut vaimonsa ja
lapsensa luokse, vaikka oli kotona.
Hän nousi äänettömästi, pisti paljaat jalkansa pieniin
silkkitohveleihin ja heitti yllensä valkoisen, pehmeän aamunutun. Hänen
avatessaan ovea narahti lukko hiukan, ja hän katsoi taakseen tuskaisena
peläten ehkä herättäneensä Vivikan. Mutta lapsi nukkui edelleen
rauhallisesti ja hymyili unissaan.
Eva kulki huoneiden läpi, jotka näyttivät niin omituisen oudoilta ja
kuolleilta yön hiljaisuudessa. Tai eivätkö ne pikemminkin olleet täynnä
salaperäistä elämää, jota hän ei ymmärtänyt? -- Huonekalut tuntuivat
ryömivän nurkkiin, ikäänkuin olisivat kuiskailleet keskenään salaisia
asioita ja yht'äkkiä vaienneet kuullessaan hänen askeleensa. Eikö joku
varjo ollut noussut arkihuoneen ikkunan viereisestä nojatuolista juuri
samalla hetkellä, kun hän avasi oven? Iso seinäkello valmistautui
lyömään; se kakisteli melkein kuin vanha, hengenahdistusta poteva
ukko. Eva pysähtyi ja painoi kätensä sydäntään vasten; häntä kidutti
tämä omituisen vihamielinen ja pöyristyttävä ilma, mikä huokui häntä
vastaan kaikista noista esineistä, jotka päivällä olivat hänen rakkaita
ystäviänsä.
Oven raosta tunkeutui valojuova. Asian laita oli siis niin kuin hän oli
arvellut. Bengt istui konttorissaan ja työskenteli.
Evan sormet vapisivat hänen tarttuessaan oven ripaan. Hänen täytyi
koota koko rohkeutensa tohtiakseen astua edemmäksi.
Konsuli Valeur istui kirjoituspöytänsä ääressä tuijottaen tilikirjaan,
joka oli avoimena hänen edessään. Pöydällä paloi sähkölamppu luoden
kirkasta valoansa hänen kasvoilleen, jotka olivat kalpeat ja kovat
kuin kiveen hakatut, huulet tiukasti yhteenpuristettuina ja syvälle
vajonneet silmät rypistyneiden kulmakarvain varjossa. Hänen laiha,
valkoinen kätensä, jossa vihkisormus kimalteli, seurasi kirjan
numerosarekkeita.
Hän ei ollut huomannut vaimonsa tuloa. Vasta kun Eva kumartui hänen
puoleensa ja laski kätensä hänen olalleen, hän säpsähti kovasti ja
käänsi kasvonsa tulijaan päin, silmissä melkein hurja ilme.
"Mitä sinä tahdot? Miksi tulet tuolla tavoin säikyttämään minua?"
tiuskaisi hän.
Seisoen miehensä tuolin takana Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa ja
painoi poskensa hänen poskeaan vasten.
"Rakas, rakas Bengt, minä kuulin sinun tulevan kotiin ja odotin sinua
turhaan. Miksi et tullut luokseni?"
"Minulla on työ, joka täytyy lopettaa. Ole nyt järkevä, Eva, ja mene
nukkumaan."
Konsuli oli saavuttanut jälleen mielenmalttinsa ja puhui väkinäisen
tyynellä äänellä. Mutta Eva näki, kuinka hänen valtimonsa takoivat,
ja tunsi, että hänen poskensa olivat kylmänkosteat. Hän kumartui
kirjoituspöydän yli ja löi tilikirjan kiinni.
"Nyt sinä et enää saa tehdä työtä tänä yönä, Bengt", sanoi hän
päättäväisesti. "Näenhän minä, kuinka rasittunut ja hermostunut sinä
olet -- sinä et voi salata sitä minulta. Tule nyt ja puhukaamme
keskenämme hetkinen."
Eva veti hänet mukanaan korkeaselkäiselle ruskealle nahkasohvalle,
joka oli eräässä huoneen nurkassa. Hänen ihmeekseen ei Bengt tehnyt
vastarintaa. Ankara jännitys, jossa konsuli oli elänyt viikko viikon
jälkeen, oli nähtävästi saavuttanut sen kohdan, jossa vastavaikutus
pakostakin tapahtui. Hän lyyhistyi kokoon väsyneenä ja velttona ja
painoi päänsä Evan olkaa vasten.
Eva kumartui hänen puoleensa miltei äidillisen hellästi ja silitteli
hyväillen hänen hiuksiaan, jotka olivat alkaneet harmaantua ohimoilta.
"Oi Bengt, kuinka kaukana minusta sinä olet ollut koko tämän ajan!"
"Se on ollut vaikeata minullekin", vastasi mies harvakseen. "Älä luule,
että olen unohtanut sinut ja pikku Vivikan. Teidän tähtennehän minä
tein työtä -- teidän tulevaisuutenne tähden. Mutta siitä ei ollut apua.
Kaikki meni myttyyn, ja nyt en näe enää mitään pelastusta..."
Seurasi vaitiolo, jonka kestäessä Eva kuuli sydämensä jyskyttävän.
"Mitenkä sitten käy, Bengt?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
"Minun täytyy tehdä vararikko, ja velkojat saavat ottaa kaiken mitä
meillä on."
"Mutta eikö ole mitään muuta? -- Eiväthän he voi -- moittia sinua
mistään?" jatkoi Eva hiljaa. Vihdoinkin oli äänettömyys heidän
väliltään murrettu, ja Eva oli päättänyt ottaa asioista selvän, maksoi
mitä maksoi.
Konsulin koko ruumis vavahti, ja hän teki kiivaan liikkeen
riuhtautuakseen irti. Mutta Eva kietoi käsivartensa yhä lujemmin hänen
ympärilleen. Nyt hän ei saanut horjua. Nyt täytyi tulla näkyviin, oliko
hänen rakkautensa kyllin vahva kantamaan heidät yli tämän hetken, joka
ehkä oli heidän elämänsä raskain.
"Kerro minulle kaikki, Bengt", pyysi hän. "Minä en pelkää kuulla
totuutta. Minä olen kyllä luja -- kunhan sinä vain luotat minuun."
Bengt ei vastannut heti. Syntyi uudelleen haudanhiljaisuus heidän
ympärillänsä, ja pöytäkellon tiksutus kuului selvään arkihuoneesta.
Evasta tuntui, kuin tuossa yksitoikkoisessa äänessä olisi ollut
jotain uhkaavaa ja pahaenteistä, ja mielikuva kuolleiden kappaleiden
vihamielisyydestä heräsi hänessä uudelleen.
Mutta silloin Bengt kohotti päänsä ja alkoi puhua katkonaisesti ja
empien, ikäänkuin sanat vastoin hänen tahtoaan olisivat tunkeutuneet
esiin hänen sisimmästään.
"Sinä tiedät, että minulla, ennenkuin menin kanssasi naimisiin, oli
liikekumppani -- tukkukauppias Ernst. Kun hän kuoli, pyysi leski,
että omaisuus saisi jäädä liikkeeseen. Hän huomasi sen itselleen
edullisimmaksi, ja sitä paitsi hän on noita epäkäytännöllisiä ja
arkoja naisia, jotka eivät koskaan uskalla ottaa raha-asioitaan omiin
käsiinsä. Hän on lisäksi kivulloinen, rouva Ernst parka, ja hänellä
on kuuromykkä poika. Niin kauan kuin liikkeeni menestyi hyvin,
saatoin maksaa rouva Ernstille korkeat korot. Mutta sitten alkoivat
vastoinkäymiset ja tappiot vainota minua. Olin mennyt takuuseen eräälle
hyvälle ystävälleni -- sangen suuresta summasta -- jonka vastoin
kaikkia odotuksia jouduin maksamaan, -- pari toiminimeä, joiden kanssa
minulla oli sitoumuksia, teki vararikon. Onnettomuudet ovat tulleet
toinen toisensa perästä viime vuosina. Epätoivoissani ryhdyin muutamiin
keinotteluyrityksiin -- ja kun minulla ei ollut rahoja käsillä, otin
avuksi rouva Ernstin pienen pääoman -- 4.000 kruunua. Olin aivan varma
onnistumisestani ja laskin siten voivani pelastaa uhatun asemani. Olen
elänyt ainaisessa kuumeessa, ja kun menin ulos iltaisin, tapahtui
se vain siksi, että minun täytyi huumata itseäni -- unohtaa tuskani
ja jännitykseni. Ne paperit, joihin olin pannut viimeisen toivoni,
laskivat parissa päivässä kolmanteen osaan alkuperäisestä arvostaan.
Ulkomaiden pörssimaailmassa oli syntynyt hämminki uhkaavien sotahuhujen
takia -- ja se merkitsi minulle perikatoa ja kunniattomuutta. Sillä
ymmärräthän kyllä, että rouva Ernstin pääoma oli mennyttä ja että minä
en näe mitään keinoa sen takaisinmaksamiseksi. Olen suoraan sanoen
rikollinen."
Eva tunsi verensä syöksyvän sydämeen. Hänen poskensa olivat jääkylmät.
Hän oli varmaankin hyvin kalpea, mutta onneksi Bengt katsoi muualle.
Bengt ei saanut tietää, kuinka syvästi tämä tunnustus oli häneen
koskenut. Ja hän pakottautui puhumaan -- levollisia, hiljaisia sanoja,
jotka saattoivat lievittää ja lohduttaa.
"Vaiti, rakas", sanoi hän, "älä puhu noin! Ethän sitä tarkoita. Sinä
tietysti uskoit aivan varmasti voivasi maksaa rahat takaisin. Siksi
hyvin sinut tunnen, että tiedän sen. -- Ja onko sitten mielestäsi aivan
mahdotonta hankkia rahaa? Etkö voisi saada lainaa pankista -- tai
joltakulta liikeystävältäsi?"
"Ystävältä!" kertasi Bengt katkerasti. "Onko olemassa ystäviä silloin,
kun on rahasta kysymys? Ja luuletko, etten ole ollut kaikkialla,
koettanut kaikkea? Ei ole ketään, ei kerrassaan ketään, joka voisi tai
tahtoisi auttaa minua."
Eva kävi ajatuksissaan salaman nopeudella läpi heidän sukulaistensa
ja tuttavainsa rivin. Eversti Barnerilla oli ainoastaan upseerin
palkkansa. Hovijahtimestari eli yli tulojensa, ja maatila oli
kiinnitetty. -- Koko heidän seurustelupiirissään oli asianlaita
kaikkialla sama: ei kellään ollut liikaa, ja useimmilla ei riittänyt
edes omiin tarpeisiin. Ei, Bengt oli varmasti oikeassa, pelastuksen
toivoa ei ollut... Mutta yht'äkkiä hän näki edessään vanhat naiskasvot,
hienot, lempeät, hopeahapsiset, ja samassa hän tiesi, mistä apu oli
tuleva Bengtille ja hänelle.
"On", sanoi hän. -- Hänen äänensä oli saanut selkeän ja iloisen
soinnun, ja hänen miehensä katseli häntä ihmetellen. -- "Minä tunnen
erään, joka sekä tahtoo että voi auttaa meitä, vaikka se veisikin
häneltä viimeisen rovon."
"Ketä tarkoitat?"
"Etkö todellakaan osaa arvata?" -- Eva otti hänen kasvonsa kättensä
väliin ja katsoi häntä silmiin merkitsevästi hymyillen. -- "Erästä
vanhaa naista, josta ei kukaan välitä, koska hän teidän mielestänne
on poissa maailmasta, sekä elämän että kuoleman unohtama! -- Mutta
te erehdytte, maailmanviisaat herrat ja naiset. Hänen sydämensä on
yhtä lämmin ja elävä kuin nuorten. Ja hänen luokseen minä menen
huomispäivänä. -- Voi Bengt kulta, etkö sinä vieläkään hoksaa? -- Vanha
mummomme!"
"Mummo", toisti Bengt hitaasti. "Niin, hänellä on kyllä sangen suuri
omaisuus, kenties hän voisi sen tehdä. Mutta syntihän olisi ottaa hänen
rahojaan."
"Luullakseni ei niiden rahojen menettäminen merkitsisi mummolle
suuriakaan. Hänelle jää kuitenkin riittävästi millä elää, ja hänellä
on niin kovin vähän toivomuksia nyt enää. Toisekseen hän ei voi
kestää sitä, että jonkun hänen omaisensa maineeseen tulisi tahra.
Hänen sukulaisrakkautensahan on samalla kertaa hänen heikkoutensa ja
voimansa. Minä olen aivan varma hänen avustaan, niinkuin olisin jo
saanut hänen lupauksensa. Tahdotko edes tämän kerran luottaa minuun,
Bengt, ja antaa minun järjestää asian?"
Bengt tarttui hänen käteensä ja painoi sen poskeaan ja huuliansa vasten.
"Tahdon, Eva. Minä olen sinulle sanomattoman kiitollinen siitä, ettet
ole työntänyt minua luotasi. Sinun halveksimisesi olisi ollut raskaampi
kantaa kuin kenenkään muun koko maailmassa. Siksi minä niin kauan olin
vaiti."
"Jumalan kiitos, että vihdoin kuitenkin puhuit! Sinä et ole tuntenut
minua oikein, Bengt -- et ole tuntenut meitä naisia. Miehelle, jota
me rakastamme, voimme antaa anteeksi kaiken paitsi uskottomuutta.
Minä olisin lähtenyt kanssasi maanpakoon, olisin valittamatta jakanut
kanssasi vankeuden kärsimykset -- kunhan me kaksi vain olemme
toisillemme kaikki kaikessa."
"Älä lupaa enempää kuin voit pitää", sanoi Bengt raukeasti hymyillen.
"Kenties minä jonakuna päivänä tulenkin ja pyydän sinua lähtemään
kanssani maanpakoon. Olen ajatellut viime aikoina kaikenlaista, ja
eräs seikka on ollut minulle selvänä, nimittäin se, että jos saan
asiani kuntoon täällä kotimaassa, niin lähden pois ja aloitan uudelleen
vieraassa maanosassa. -- Mitä sinä siihen sanot?"
"Se tuuma ei minua peloita. Minä voin olla onnellinen kaikkialla,
kunhan vain saan pitää sinut ja pikku Vivikan -- nimittäin kun sinä
todella olet minun. -- Sillä mies ja vaimo saattavat elää samassa
kodissa ja kuitenkin olla äärettömän kaukana toisistaan. -- Mutta nyt
emme enää ajattele sitä", lisäsi hän nopeasti. "Rakas Bengt, mene nyt
levolle ja koeta nukkua. Sinulla on niin paljon väsymyksenryppyjä suun
ja silmien ympärillä -- ne sinun pitää koettaa saada pois... Sinun
tulee koota voimia myrskyn varalle. Heitä nyt syrjään kaikki murheet ja
tule minun kanssani Vivikan luo. Tulethan?"
Konsuli Valeur siveli silmiään ja huokasi syvään.
"Nukkua -- niin, nyt voin ehkä saada sen siunauksen, mikä rauhallinen
uni on. Kiitos sinulle, Eva! Sinä olet lahjoittanut minulle toivon
takaisin. Ja minä alan uskoa, että kaikki ehkä vielä kääntyy hyvin
päin."
"Siitä minä olen varma", sanoi Eva lempeästi.
Kun he menivät makuuhuoneeseen, tuntui Evasta, ikäänkuin kaikki
olisi muuttunut. Vanhan kellon tiksutus kuulosti tutunomaiselta ja
ystävälliseltä, eikä nurkissa piillyt enää mitään uhkaavia varjoja.
Ehkä se johtui siitäkin, että päivä oli alkanut sarastaa ja valo
tunkeutua sisälle ilmavien ikkunaverhojen lävitse. Mutta pikemmin
lienee kuitenkin syynä ollut se, että hänen miehensä astui nyt hänen
rinnallaan ja että hän oli voittanut hänet takaisin sen surun avulla,
joka heidän oli yhdessä kannettava.