Ensimmäiset kirkkaat kevätpäivät, jotka kuivattivat kaupungin
katukäytävät ja saivat lapset pelaamaan nappikuoppaa seinävierillä,
aiheuttivat toisia ja suurempia muutoksia siinä maalaismaisessa
esikaupungissa, jossa rouva Rönnov asui.
Siellä saattoi seurata luonnon elpymistä askel askeleelta. Puutarhojen
nurmikot kävivät päivä päivältä vihreämmiksi, krookukset ja hyasintit
työnsivät pitkiä, kapeita lehtiään kuin keihäänkärkiä kosteasta maasta,
ja keltaiset talventähdet avautuivat valoa kohti, loistaen kuin
kukka-auringot penkereillään. Pähkinäpensaiden oksissa keijuivat pitkät
norkot, joista lähti hienoa vihreänkeltaista pölyä lasten käsiin, kun
he poimivat niitä saadakseen "makkaroita" puotileikkiinsä. Kottaraiset
olivat saapuneet jo aikoja sitten, ja Kaisa Borelius väitti kuulleensa
satakielenkin laulua eräänä aamuna, jolloin harmaanlienteä taivas oli
antanut hiljaista, haaleaa kevätsadetta. Vanha Jack ei sekään ollut
jäänyt osattomaksi kevään vaikutuksesta. Se vietti nyt suurimman
osan päivästään puutarhassa, missä se hurjasti ponnistellen kaiveli
multaa kihtisairailla etujaloillaan jahdaten maamyyriä tahi laukkaili
edestakaisin aidanvierustaa vilkkaasti soittaen suutaan puistokujassa
juoksentelevien koirien kanssa. Jackin verivihollinen oli eräs
kiukkuinen, vinonaamainen rottakoira, joka näytti siltä, kuin olisi
joskus saanut halvauskohtauksen, luultavasti vihanpurkauksen johdosta.
Nämä kaksi panivat toisinaan naapurien kärsivällisyyden kovalle
koetukselle haukkua räkyttäessään toisiaan tuntikausia yhtä mittaa.
Kaisalla oli hyvin kiire tähän aikaan, kun yhä kirkastuva päivänvalo
toi näkyviin jokaisen pölyhiukkasen huonekaluilla ja jokaisen täplän
peilien ja taulujen kehyksissä. Punakan ja puheliaan apumuijan kanssa
hän reuhasi talossa kyyditen hiljaista rouva Rönnovia huoneesta
huoneeseen. Kevät oli vanhalle rouvalle vaikea aika. Silloin sattui
niin paljon merkkipäiviä. Hänen miehensä ja lastensa kuolinpäivät
olivat maaliskuussa, ja huhtikuun alussa oli hänen miesvainajansa
syntymäpäivä. Silloin oli Eva Valeurin tapana käydä tervehtimässä
isoäitiään, välisti Gärdan ja Ebban seuraamana. Sattuipa niinkin, että
luutnantti Tage muisti päivän ja pistäytyi viettämässä pari tuntia
vanhan rouvan hauskassa arkihuoneessa, missä kaikki oli järjestetty
muistojuhlaksi vainajalle, joka oli mennyt manalle enemmän kuin
kaksikymmentä vuotta sitten.
Kun rouva Rönnov sinä päivänä tuli arkihuoneeseen, käski hän aina
Kaisan lykätä rullatuolin pöydän luo, jolla hänen miehensä viimeinen
muotokuva oli aistikkaissa tummissa mahonkipuitteissa. Vapisevin käsin
hän järjesti muassaan tuomansa orvokit matalaan kristallimaljakkoon,
jonka asetti kuvan eteen. Siinä oli aina orvokkeja, ei koskaan muita
kukkia. Ehkäpä joku onnen vuosien muisto liittyi noihin sinisiin,
sulotuoksuisiin kevätkukkiin, mutta vanha rouva ei koskaan puhunut
siitä kenellekään.
Kaisa oli toistaiseksi keskeyttänyt väsymättömän siivoustoimensa, ja
talossa vallitsi sinä päivänä täysi rauha. Rouva Rönnovin istuessa
nojatuolissaan ikkunan luona ei kuulunut muita ääniä kuin lintujen
liverrys puutarhasta ja vanhan pöytäkellon hopeankirkkaat lyönnit,
jotka ilmoittivat tuntien kulumista. Kaukaisia, vaalenneita kuvia
kulki vanhan rouvan ajatuksissa. Hän muisteli miestä, jolle tänään oli
kantanut kukkasuhrinsa. Nyt, kun niin monta vuotta oli kulunut hänen
kuolemastaan, vanha rouva muisti hänet aina sinä nuorena miehenä, joka
oli opettanut hänet tuntemaan onnen. Pettymykset, joita avioliitto
sittemmin oli tuottanut, hän koetti unohtaa. Mitäpä siitä, jos mies ei
ollutkaan aina ollut sellainen, kuin hän kerran oli uneksinut; hänen
rakkautensa oli kuitenkin ollut siksi voimakas, että sillä riitti
ymmärtämystä ja anteeksiantoa. Ja nyt elivät ainoastaan hyvät muistot.
Heti aamiaisen jälkeen saapui Eva Valeur. Hänellä ei ollut pientä
tyttöänsä muassaan. Vivika oli vilustunut, eikä häntä saanut panna
kevätilman vaaroille alttiiksi.
"Tänään on kyllä oikein ihana päivä", sanoi rouva Rönnov silmäten ulos
auringonpaisteeseen. "Mutta tietysti ei koskaan voi olla tarpeeksi
varovainen, kun on kysymys lapsista. Kuinka on oma laitasi, Eva? Et
näytä oikein terveeltä."
Eva-rouva, joka peilin edessä kädellään silitti vaaleata tukkaansa,
hymyili surumielisesti omalle kuvalleen. Sitten hän meni vanhuksen luo
ja tarttui kuulotorveen.
"Niinkö sinusta näyttää, mummo? Minua ei vaivaa mikään. Mutta tietysti
ei aina voi olla yhtä keveällä mielellä, ymmärräthän."
"Mitenkä on laita sitten, tyttöseni? Etkö voi kertoa siitä minulle?"
"Voin kyllä, jos kellekään niin sinulle voin uskoa huoleni, mummo
kulta. -- Eihän Kaisa mahda kuulla meidän puhettamme."
"Kaisa on mennyt leipuriin. Kerro sinä vain mitä sydämelläsi on."
Vanha rouva hyväili pojantyttärensä siroa kättä, joka oli polttavan
kuuma.
"Niin, se on... asia koskee... Bengtiä." -- Eva puhui katkonaisesti,
ääni vapisten. -- "Hän ei ole ollut entisellään viime aikoina, häntä
näyttää jokin asia painavan. Ehkä hän on menettänyt rahoja. Mutta minä
en tiedä mistään -- hän ei koskaan puhu minulle liikeasioistaan. Ja
sitten hän on poissa kotoa jok'ainoa ilta, enkä minä aavista missä hän
oleskelee."
"Sinä pikku raukka." -- Vaikka vanhuksen osanotto oli vilpitön, ei hän
kuitenkaan malttanut olla lisäämättä: -- "Mitä siis on hyötyä siitä
uudenaikaisesta kehityksestä ja kaikesta, jonka pitäisi muka opettaa
miestä ja vaimoa niin hyvin ymmärtämään toisiaan. Ethän sinä kuitenkaan
saane Bengtiltä luottamusta osaksesi."
"Se nyt on ihan toista", keskeytti Eva hermostuneesti. "Jos olisin
mennyt naimisiin tiedemiehen tahi taiteilijan kanssa, niin olisin
voinut ottaa osaa hänen harrastuksiinsa. Mutta enhän minä tietysti
ymmärrä pörssiasioita."
"Et, sen minä kyllä uskon." -- Vanha rouva nyökäytti pari kertaa
päätään, sisällisesti jonkun verran hyvillään. -- "Käytännöllisiin
asioihin teillä ei tietenkään ole halua perehtyä. Se soveltui paremmin
meille vanhan ajan perheenemännille."
Lyötyään tämän pienen valttinsa mielipiteittensä hyväksi hän oli valmis
hartaalla osanotolla kuuntelemaan Evan kertomusta.
"Sinun pitää laittaa niin, että miehesi puhuu suunsa puhtaaksi. Kun
aviopuolisoiden kesken syntyy vaitiolo, silloin asiat eivät ole
oikealla tolalla. Parempi hiukan riidellä", lisäsi hän leikillisesti.
"Minä olen koettanut kysyä häneltä, mutta hän työntää minut luotaan --
joko hermostuneesti naurahtaen tahi kärsimättömin, kovin sanoin. Enkä
minä kestä sitä, että Bengt sanoo minulle kovia sanoja."
Puna kohosi äkkiä Evan kalpeille kasvoille, silmäluomet värisivät, ja
siniharmaisiin silmiin tuli kostea kiilto.
"Voi tyttö kulta -- avioliitossa on kestettävä paljon."
"Eikö sitten ole mitään onnea olemassa?" puhkesi Eva kiihkeästi
puhumaan. "Eikö elämä koskaan tule sellaiseksi kuin me kuvittelemme
silloin, kun rakkaus saa meissä vallan?"
Rouva Rönnov tuli tahtomattaankin katsahtaneeksi orvokkien takana
olevaan muotokuvaan.
"Eipä suinkaan, ihan sellainen ei elämän kulku ole. Pettymykset
tulevat. Ensi onni ei voi kestää monia vuosia. Mutta meidän on
koetettava tehdä mahdollisimman parasta siitä, mikä jäljellä on. Ja
ennen kaikkea täytyy meidän oppia antamaan anteeksi ja auttamaan
toisiamme. Emme saa sulkeutua itseemme ja heittäytyä umpimieliseen
äänettömyyteen. Vastoinkäymisiä emme voi välttää -- mutta yhteisesti
kannetut surut voivat usein muodostua uuden onnen perustaksi."
Eva kumartui suutelemaan vanhan rouvan kurttuista otsaa.
"Sinä, mummo, olet niin viisas ja hyvä", sanoi hän liikutettuna.
Rouva Rönnov hymyili.
"Kun Herra on antanut minun käydä tätä elämän koulua enemmän kuin
kahdeksankymmentä vuotta, pitänee minun olla jotakin oppinut", sanoi
hän.
Keittiön ovi kuului paukahtavan kiinni, ja se sai Evan säpsähtämään.
Hetkisen kuluttua astui Kaisa Borelius huoneeseen. Tervehdittyään
nuorta rouvaa hän siirsi kukkamaljakon ja valokuvat pyöreältä pöydältä
pois ja levitti sille liinan.
Eva oli noussut ja käveli levottomasti edestakaisin huoneessa. Hän
kumartui kristallimaljakon puoleen ja hengitti orvokkien tuoksua. Kun
hän kohotti päänsä, tuntui hänestä, kuin isoisä olisi katsonut häntä
suoraan silmiin. Miten ankara hänen katseensa oli, ja mikä järkkymätön
tahdonvoima kuvastui hänen lujapiirteisen suunsa ympärillä. Mummolla ei
ollut avioliitossaan varmaankaan ollut aivan helpot päivät.
"Ensi onni kestää harvoin", oli hän sanonut, "mutta kaksi ihmistä voi
sittenkin tulla keskenään hyvin toimeen..." Evalla oli nyt yksi ainoa
palava toivo -- saada ottaa osaa miehensä suruihin.
Kaisa poistui keittiöön ja kuului siellä kalistelevan hellanrenkaita.
Vanha rouva viittasi pojantyttärensä luokseen.
"Oletko Gärdaa nähnyt äskettäin? Luuletko hänen tulevan tänne tänään?"
"Sitä en tiedä. Pikku Gärda parka! -- Nina koettaa kaikin voimin
naittaa hänet nuorelle paroni Gersdorffille. Ja Gärda on niin lauhkea
ja epäitsenäinen, että voi tuskin siinäkään suhteessa vastustaa
äitiään. Paroni on kaikesta päättäen pintapuolinen keikari."
"Samaa tyyppiä kuin Mogens arvatenkin." -- Vanhan rouvan ääni oli
harvinaisen pureva ja ivallinen. -- "Niinpä niin, Nina on ymmärtänyt
järjestää asiansa ja arvelee kai, että tyttären on tehtävä samoin. --
Minä olin luullut, että Tagesta ja Gärdasta tulisi pari", lisäsi hän
huoahtaen.
"Olen kuullut mieheltäni, että Tage ratsastelee nykyjään ahkerasti
rikkaan neiti Olssonin kanssa."
"Olsson -- Olsson, kuka se on?" -- Rouva Rönnov, joka oli sangen
ylimysmielinen, lausui tuon porvarillisen nimen hieman halveksivalla
äänellä.
"Oluttehtailijan tytär, tiedäthän. Sen, joka harjoittaa niin suurta
hyväntekeväisyyttä."
"En tunne", vastasi rouva Rönnov lyhyesti.
He olivat hetkisen vaiti. Eva seisoi ja katseli puutarhaan. Keltaiset
krookukset loistivat kuin pienet liekit, joita nousi kuivasta maasta
valkorunkoisen koivun ympärillä. Kottarainen vihelsi kuusikossa.
"Siinä he tulevatkin, molemmat nuoret!" huudahti Eva rouva Rönnoville.
Gärda ja Tage olivat tavanneet toisensa veräjällä. He olivat tulleet
eri tahoilta, Tage raitiovaunussa ja Gärda asemalta, joka sijaitsi
puistokujan toisessa päässä. Odottamaton tapaaminen sai heidät
molemmat hämilleen. Tage koetti peittää mielenliikutustaan hilpeyden
verholla, mutta Gärda kulki hiljaisena hänen rinnallaan sopertaen
jotain lämpimästä ilmasta ja painellen käsin poskiaan, jotka olivat
karahtaneet tulipunaisiksi. Heidän päästyään kiviportaille virkkoi Tage
soittokellon nappia painaessaan yht'äkkiä muuttuneella äänellä:
"Kumma muuten, että sinä olet yksin liikkeellä tänään -- ilman paroni
Gersdorffia."
Gärda vavahti. Hän kohotti päätänsä ja katsoi suurin, säikähtynein
silmin.
"Kuinka niin?" sopersi hän.
"No, kaikki ihmisethän kertovat teidän olevan kihloissa", sanoi Tage
tylysti, katsomatta häneen.
Gärda vapisi, niin että hänen täytyi kädellään nojautua seinään
pysyäkseen pystyssä. Mutta samassa Kaisa Borelius avasi oven, ja Gärda
oli kiitollinen saadessaan viipyä pimeässä eteisessä jonkun minuutin,
kunnes saattoi jälleen hallita itseään.
Tage nähtävästi katui tylyjä sanojaan. Kun Gärdan piti riisua pitkä
höyhenpuuhkansa, riensi hän auttamaan, ja hänen kätensä viipyi tuokion
hyväilevänä tytön olkapäällä. Gärda puristi kiitokseksi hänen kättään
tahdottoman tulisesti.
Sitten Kaisa Borelius avasi arkihuoneen oven. Heleä auringonpaiste
häikäisi Gärdan silmiä, jotka eivät olleet aivan kirkkaat. Mutta
sanaton kohtaus eteisessä oli keventänyt hänen sydäntään. Hän meni
iloisesti hymyillen emännän luo ja tervehti häntä suudelmalla ja
parilla ystävällisellä sanalla.
Nuorten tulo herätti yleistä iloa. Gärdan olemus täytti menneenkin
sukupolven vaatimukset, mitä naisellisuuteen ja hempeyteen tuli,
ja Tage oli koko talon lemmikki. Ei ainoastaan rouva Rönnov
rakastanut hänessä oman nuoruutensa muistoa, vaan Kaisakin tunsi
sydämensä sykkivän nopeammin kuullessaan nuo tutut, ripeät askeleet
puutarhakäytävältä. Vieläpä Jack-vanhuskin linkutti kankeilla
koivillaan heti nuorta luutnanttia vastaan. Koira oli sanomattoman
mielissään, kun Tage sormillaan pyöritteli sen korvia tai taputti sitä
selkään, niin että ihan piti lyyhistyä kokoon, ja sanoi raikkaalla
äänellään: "Hei, vanha ukkeli, mitäs kuuluu?"
Suklaa tuli pöytään, ja Tage osoitti tavatonta ruokahalua. Hän tyhjensi
kakkulautasen toisensa jälkeen ja puheli herkeämättä koko ajan, raisuna
kuin lupapäivän saanut koulupoika. Hän kertoi uusimmat sukkeluudet ja
pisti sekaan pari sangen rohkeata juttua, joita vanha rouva ei olisi
sietänyt kuulla keneltäkään muulta kuin häneltä. Nyt rouva Rönnov ihan
hytkyi naurusta ja loi vähän väliä silmäyksen ympärilleen ikäänkuin
huomauttaakseen läsnäolijoille, kuinka vastustamattoman herttainen
hänen lemmikkinsä oli.
Mutta virkistävä vierailu ei kestänyt kauan. Heti pöydästä noustua Tage
kuiskasi Gärdalle:
"Emmeköhän me kaksi nyt livahda tiehemme ja lähde oikein pitkälle
kävelyretkelle metsään?"
"Mutta mummoa tulee sääli", sanoi Gärda epäröiden.
"Joutavia, hänellähän on Eva-täti. Eikä hiidessä hän voine vaatia, että
me istuisimme täällä koko päivän. Eikö niin, Gärda, lähdethän sinä?"
Gärdan vastarinta suli Tagen lämpimästä, pyytävästä katseesta. Olihan
tosin hiukan itsekästä lähteä näin pian, mutta heillä oli niin harvoin
tilaisuutta olla kahden... ja kyllähän mummo ymmärsi.
Rouva Rönnov ei koettanutkaan estellä. Hän näytti kyllä hiukan
pettyneeltä, kun Tage niin pian lähti pois, mutta kohta hän kuitenkin
hymyili ystävällisesti ja ojensi heille käden kummallekin.
"Niin, niin, lapset, sehän on selvää, että teillä on hauskempaa
toistenne seurassa kuin Kaisan ja minun. Ja metsä houkuttelee
tällaisena kevätpäivänä. Kiitos käymästänne, vaikk'ette tämän kauempaa
viipyneetkään."
Hetkistä myöhemmin olivat molemmat nuoret jälleen veräjällä ja
viittoilivat hyvästiksi vanhalle rouvalle, jonka valkea pää näkyi
ikkunalaudalla olevien kukkasten yli.
"Kas niin", sanoi Tage pistäen käsivartensa Gärdan kainaloon, "nyt
painumme suoraan ketojen poikki metsään. Siellä poimimme ensimmäiset
valkovuokot ja kuuntelemme leivosten laulua."
Hän lähti astumaan pitkin, ripein askelin. Gärda nauroi harppaillessaan
hänen rinnallaan kokien kaikin voimin pysytellä mukana.
Kun he saapuivat puistokujan päässä olevalle aukiolle, porhalsi
raitiovaunu juuri ohitse, välkkyvän keltaisena kuin hilpeä värifanfaari
puiston ruskeita puita ja vaaleansinistä taivasta vasten. Kaksi Tanskan
lippua liehui kahden puolen kakkumuijan myyntikojua, joka oli jo
avattu ja viekoitteli seudun lapsia karamelleillaan ja leivoksillaan,
raitaisilla sokeripuikoillaan ja kultaisilla appelsiineillaan.
Vaaleakiharainen pikku tyttö, joka tuli kävellen isomman siskonsa
seurassa, pysähtyi kulmassa olevan kirjelaatikon ääreen. Sisko nosti
hänet ylös, niin että hän sai pudottaa kirjeen raosta sisään, mustan
villakoiran seuratessa toimitusta hartaana katsojana.
Tage ja Gärda lähtivät astumaan erästä huvilatietä, jonka varrella oli
hajallaan pieniä kauniita rakennuksia sievien puutarhojensa keskellä,
siellä täällä laajojen vihreiden kenttien erottamina. Ylt'ympäri
levisi aaltoileva maisema, jossa risteili valkoisia teitä ja jota
kaikilta tahoilta reunustivat etäiset metsät, jotka nyt ensimmäisenä,
todella lämpimänä kevätpäivänä olivat orvokinsinisen, kevyen
utuharson peitossa. Enimmissä puutarhoissa olivat omistajat toimessa
lapioineen, kuokkineen, ja tuoreen mullan haju sekoittui näsiäpensaiden
vaaleanpunaisten kukkien imelään tuoksuun ja lehteä tekevien herukoiden
tympeään, helteiseen lemuun. Kysymyksiä ja vastauksia sinkoili
edestakaisin puutarhoissa; kaunis sää oli tehnyt ihmiset iloisiksi ja
puheliaiksi.
Gärdan posket hehkuivat rivakasta käynnistä, ja pehmeät, ruskeat
hiukset tarttuivat ohimoihin lämmöstä kosteina. Tuulenpuuska kohotti
hänen valkoista höyhenpuuhkaansa, joka oli vähällä luisua hartioilta
maahan. Tage otti siitä kiinni ja kietoi sen hänen kaulaansa niin
tiukkaan, että hän nauraen pyysi häntä laskemaan irti ja lyödä
näpsäytti häntä kevyesti sormille.
"Aiotko kuristaa minut! -- Hyi, Tage, sinä se aina olet sama iso,
epäkohtelias poika."
"Kiitos ystävällisestä tarkoituksestasi", vastasi Tage kumartaen
juhlallisesti ja koettaen näyttää loukkaantuneelta. Mutta tuntiessaan
Gärdan pienen käden hyväilevän kosketuksen käsivarressaan hän hymyili
jälleen, ja sopu palasi heti.
Puutarhat loppuivat, ja he kulkivat nyt aukeiden ketojen halki vievää
leveätä tietä, jota reunusti kaksi riviä sähkölennätinpatsaita.
Leivoset livertelivät korkealla heidän päittensä päällä, ja ojanreunat
kasvoivat sakeanaan leskenlehteä, jonka kukat loistivat kuin pienet
kultarahat, joita antelias käsi oli sirotellut lyhytnukkaiselle,
harmaanvihreälle nurmelle. Tien varrella rakennettiin vajaa, ja
työmiesten vasaraniskut kumahtelivat hillittyinä tyynessä ilmassa.
Vihdoin he saapuivat metsänreunaan, ja Gärda huudahti ilosta. Siellä
oli tiheässä vanhoja, ryhmyisiä pajuja, oksat täynnä hopeanharmaita
kissoja, jotka paikoitellen olivat jo puhjenneet keijuviksi
keltakukkaisiksi norkoiksi. Hän alkoi innokkaasti taitella alimpia ja
helpoimmin saatavia oksia Tagen katsellessa hieman nyrpeänä.
"Mitä hyödyttää katkoa oksia? Ne näyttävät kauneimmilta, kun ovat
puussa kiinni", sanoi hän huitaisten kepillä ruohoa. "Tule mieluummin
tänne juttelemaan minun kanssani. Voimme istua ojanpientarelle."
Hän istahti erään puun juurelle ja ojensi pitkät koipensa
kuloheinikkoon, jossa kevään nuoret taimet uteliaina pilkistelivät
suojelevan peitteen raoista muodostaen ruskealle pohjalle isoja
vihreitä läikkiä. Vähän matkan päässä itsestään hän näki Gärdan solakan
tytönvartalon selväpiirteisenä kuvana ilmaa vasten. Gärda nousi
varpailleen kädet ylös kurotettuina koettaen saada kiinni ylemmistä
oksista, jotka lakkaamatta huojuen väistivät hänen kättään. Hän näytti
siinä seisoessaan niin ihastuttavalta, että Tage lakkasi moittimasta
hänen kärsimistyötään ja tyytyi katselemaan hänen liikkeitään ilolla,
jota lisäsi hetken tuottama puhtaasti ruumiillinen hyvän tunne.
Vihdoin Gärda oli tyytyväinen saaliiseensa. Sidottuaan oksakimpun
heinänkorrella hän suoristi viehkeästi tummansinisen hameensa,
ennenkuin istuutui Tagen viereen kaltevalle pientarelle.
Tage tavoitti hänen toisen kätensä, veti siitä hansikkaan pois ja alkoi
hiljaa silitellä sitä. Tuollainen pehmeä, lapsellinen käsi, jossa oli
syvät hymykuopat ja pienet ruusunpunaiset kynnet -- lämmin ja hyvä
kätönen, luotu hellimään ja hyväilemään.
"Kerrankin olen saanut sinut hiukan lähemmäksi itseäni, Gärda! Kuinka
pitkä aika siitä jo onkaan..."
"Sinä et käy enää koskaan meillä", sanoi Gärda nuhtelevasti.
"Toden totta, en uskalla", sanoi hän. "Nina-täti näyttää happamelta, ja
eno Mogens lähtee tiehensä heti kun näkeekin minut. Kaikesta huomaa,
etten ole tervetullut. Ja sittenhän kerrotaan kaupungilla yleisesti
tuota huhua sinusta ja..."
"Ei, älä puhu hänestä", pyysi Gärda. "Miksi kiusaat minua -- sinä
niinkuin kaikki muutkin?"
"Minä en suinkaan tahdo kiusata sinua", sanoi Tage nostaen pienen käden
huulilleen. "Mutta tahdon varman vastauksen kerta kaikkiaan, Gärda.
Hänkö vai -- minä? Vastaa!"
Gärdan ruskeat silmät katsoivat kysyjään kyynelharson läpi. Hän teki
pari turhaa yritystä, ennenkuin sai sanat suustaan.
"Enhän minä voinut tietää, että sinä -- että sinä välitit minusta."
"Etkö?" sanoi Tage. -- Gärdan käsi oli lujasti hänen kädessään, ja nyt
Tage laski toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet hellästi
rintaansa vasten. -- "Etkö ole aina tietänyt, että minä pidän sinusta,
ihan siitä saakka kuin olimme lapsia, ja että sinä olet ainoa tyttö,
jonka kanssa voin ajatella naimisiinmenoa?"
"Niin no, ehkä", myönsi Gärda naurun ja itkun välimailla.
Tage otti hänen kasvonsa kättensä väliin ja suuteli suutelemistaan
hänen raikkaita huuliaan ja kauniita silmiään, jotka ummistuivat
hänen hyväillessään. Kun hän vihdoin hellitti, kuiskasi Gärda ujon
veitikkamaisesti:
"Mutta pelkkä ajatteleminen ei riitä, täytyy myöskin sanoa se."
"Enkö ole nyt jo sanonut tarpeeksi?" kysyi Tage hilpeästi. "Tahdotko,
että minun pitää kosia oikein vanhan kansan tapaan?"
Gärda väänteli hermostuneesti Tagen takinnappia sormiensa välissä.
"Minulle se kyllä riittää, mutta isä ja äiti... Meidän täytyy sanoa
heillekin ja..."
"Ja sitten tuli lystistä loppu", täydensi Tage. Hänen äsken niin
iloiset kasvonsa synkistyivät. "Me saamme kestää kovan taistelun,
se on varmaa. Minulla ei ole muita tuloja kuin palkkani, ja sillä
en voi elää edes itse. Eikä isälläkään ole mitään. Sotilas ei vuole
puuveitsellä kultaa tässä maassa. Olisi ehkä viisainta lähteä
ulkomaille sotapalvelukseen ja koettaa päästä eteenpäin. Balkanilla
rupeaa näyttämään uhkaavalta..."
"Ei, ei, Tage!" -- Gärda kietoi tulisesti kätensä hänen kaulaansa ja
painautui häntä vasten. -- "Minä en voi kestää sitä ajatusta! Ennemmin
odotan sinua, kunnes tulen vanhaksi ja harmaaksi -- tahi vaikka jätän
koko naimisiinmenon ainaiseksi."
"Älähän nyt", lohdutteli Tage tuuditellen häntä sylissään. "Ei ole
suinkaan varmaa, että minä menettäisin henkeni, jos menisinkin sotaan,
vai kuinka, Gärda kulta? Voisinhan palata kotiin mainehikkaana ja
arvossa ylentyneenä ja saavuttaa sinun vanhempaisikin kunnioituksen.
Vaikka -- jumala paratkoon -- rahansaalis olisi pientä joka
tapauksessa."
He istuivat hetkisen ääneti. Linnut riemuitsivat puiden latvoissa
heidän yläpuolellaan, ja viidakosta kuului kuhertavaa ääntä. Muutamia
ratsastajia ajoi pitkin rautasiltaa, joka kaartui metsänlaidassa olevan
syvän rotkon yli.
"Niin, se raha", sanoi Tage vihdoin raskaalla, väsyneellä äänellä.
"Kuinka on tultava toimeen ilman sitä?"
Gärdan pehmeiden huulien ympärille tuli katkera piirre. Nostamatta
katsettaan hän virkkoi:
"Voithan mennä naimisiin neiti Alice Olssonin kanssa, niin saat rahaa
niin paljon kuin haluat."
"Gärda!" -- Tage tarttui rajusti hänen käsivarteensa. -- "Pidätkö minua
nulikkana, Kun puhut tuolla tavoin -- ja lisäksi juuri nyt! Luuletko,
että minä voin rakastaa toista tyttöä ja myydä itseni toiselle?"
"En, en, älä ole vihainen, Tage", pyysi Gärda hädissään. "En minä sitä
tarkoittanut. Mutta elämä on niin vaikeata, ihminen joutuu tahtomattaan
pakostakin niin monenlaisiin olosuhteisiin. Ja sinun täytynee mukautua
isäsi tahtoon, niinkuin minun on pakko totella omia vanhempiani.
Minusta meidän kohtalomme näyttää ihan toivottomalta."
"Niin et saa sanoa", keskeytti Tage nopeasti. "Aika neuvon tuopi. Minä
teen parhaani -- mutta niinpä täytyy sinunkin luvata, että pysyt lujana
etkä petä minua. Älä anna kenenkään vaikuttaa tahtoosi, pikku Gärda,
äläkä usko mitään pahaa minusta, vaikka ulkonaiset seikat näennäisesti
todistaisivatkin minua vastaan. Lupaatko sen?"
Gärdan katse ei ollut milloinkaan ennen niin suuressa määrin
muistuttanut metsäkauriin arkaa silmäystä kuin nyt hänen luodessaan
silmänsä Tageen. Tämä huomasi hänen sisällisesti taistelevan antaakseen
rehellisen vastauksen.
"Minä niin mielelläni tahtoisin, jos vain uskaltaisin. -- Mutta
minä tunnen itseni. En voi kestää sitä, että ihmiset ovat minulle
vihoissaan, kaikkein vähimmin äiti. Jos sinä olisit aina luonani,
olisin kyllä vahva. Mutta kun en näe sinua ja kun toiset koettavat
houkutella minua, niin en tiedä, voinko pysyä lujana... Voi Tage, älä
halveksi minua heikkouteni tähden!"
"Gärda kulta." -- Tytön tuska ja nöyrä itse tunnustus herätti Tagessa
miehen syvän hellyyden, ja hän puhui lainkaan itseänsä ajattelematta,
yksinomaan koettaen lohduttaa Gärdaa. -- "Vaikka tapahtuisikin se
kaikkein kauhein, vaikka sinut pakotettaisiin pettämään minut,
en sittenkään olisi vihainen. Kaikesta surustani huolimatta minä
ymmärtäisin sinut ja puhdistaisin syyllisyydestä rakkaan pikku tyttöni,
joka on ainoastaan liian hento ja hellä. -- Mutta miksi uskoisimme
pahinta? Olemmehan nuoria ja meillä on oikeus luottaa tulevaisuuteen.
Heitä nyt, kultaseni, pois kaikki synkät ajatukset. Tämä hetki ainakin
on meidän, eikä kukaan voi sitä meiltä riistää. Anna nyt minulle
suukkonen ja ole iloinen taas. Ja sitten menemme metsään poimimaan
valkovuokkoja."
Hän nousi reippaasti ja ojensi Gärdalle molemmat kätensä auttaakseen
hänet pystyyn. Suudeltuaan viimeiset kyyneleet hänen poskiltaan hän
pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti häntä eteenpäin polkua myöten,
joka luikerteli metsään.
Sieltä he löysivät jälleen koko sen nuorekkaan ilon, jonka
tulevaisuudentuska hetkeksi oli synkistänyt. Mahdotonta oli hautoa
mielessään raskaita ajatuksia tässä vaaleassa kevätmetsässä,
missä harmaat puunrungot kohosivat sinertävään ilmaan suorina ja
auringonvalaisemina huojuen tuulessa, jonka humina soi latvoissa kuin
hiljainen urkujen sävel. Teräviä, orvokinsinisiä varjoja luikerteli
maassa, ja kaikkialla pyrki vihantaa esille menneenvuotisten ruskeiden
lehtien välistä.
Se ryömi ja mateli maasta ylös. Se työnsi lehtivaippaa syrjään
ikäänkuin kärsimättömillä pikku kätösillä, jotka kolkuttelivat ja
kaivautuivat esille hienoine vihreine sormineen: Antakaa tilaa -- tilaa
meille kaikille -- orvokeille ja valkovuokoille -- käenrieskoille,
kukonkannuksille ja metsätähdille, meille, jotka olemme kevään lapsia
ja seuralaisia!
He olivat hellittäneet toistensa käsistä ja alkaneet poimia kukkia
kilvan ja innokkaina kuin kaksi lasta. Ei ollut kysymys ainoastaan
siitä, kuka enemmän saisi, vaan myös siitä, kuka löysi harvinaisempia
kukkia. Valkovuokko -- kevään kukkasista ehkä kaikkein kaunein -- sai
osakseen vähimmän arvonantoa, sitä kun oli niin äärettömän runsaasti
kaikkialla, että se muodosti puitten lomiin ihan kuin valkotähtisen
linnunradan. Mutta täällä oli kevätesikoita, ja täällä -- Gärda
huudahti riemusta -- loisti lehtien välistä käenkukan helakoita
pieniä kukkia ikäänkuin janoisia suita, jotka himoitsivat ilmaa ja
auringonpaistetta. Siellä oli myös keltavuokkoja ja tervakukkia
vihannan keskellä. He poimivat poimimistaan, kunnes lopulta väsyivät
ja kädet täynnä tuoksuvia kukkia vaipuivat vierekkäin istumaan
sammaltuneelle kannolle.
"Nyt sinä voisit laulaa minulle hiukan", sanoi Tage, kun he olivat
hetkisen levänneet.
Ja Gärda lauloi, katse suunnattuna valkoisiin pilvenhattaroihin,
jotka purjehtivat avaruuden sinisellä merellä kaukana puiden latvojen
yläpuolella.
Hänen lopetettuaan Tage virkkoi lämpimästi:
"Se oli kaunista, kiitos sinulle -- en ole koskaan ennen niin kuin
tänään ymmärtänyt paratiisia -- koko metsä on kuin Eedenin puisto.
Mutta muuten -- kahdelle ihmiselle, joka sydämestään rakastavat
toisiaan, koko maailma on varmaan paratiisi."