II.

Aamiaispöytä oli katettuna hovijahtimestari Lindholmin ruokasalissa.

Perheen talviasunto sijaitsi Rantabulevardin varrella, josta oli

näköala Vapaasatamaan. Kaikki huoneet olivat isoja ja valoisia; rouva

oli tottunut väljiin tiloihin. Hyllyllä ruokasalin korkean tammipanelin

yläpuolella oli vanhoja kupariesineitä kirjavien, talonpoikaistyylisten

fajanssivatien ja lautasien joukossa. Ylinnä seinällä riippui

muutamia jäykkiä perhekuvia tummuneissa kultakehyksissä esittäen

pitsikauluksisia herroja ja lyhytmiehustaisia naisia. Kirkkaan

maaliskuunpäivän auringonsäteet leikkivät pöydällä, taittuivat

hiotuissa laseissa ja sirottivat sateenkaarenvärisiä täpliä valkoiselle

liinalle. Ulkona kaartui kevättaivas korkeana ja valoisana, säihkyen

kuin kulta satamassa olevien laivain tummien mastojen ja raakapuiden

yläpuolella.

Sisäkkö -- pitkä ja uhkea nuori nainen, niska täynnä hiuskiehkuroita

-- loi viimeisen, arvostelevan silmäyksen pöytään, ennenkuin kumahutti

kaksi gongonginlyöntiä, jotka kutsuivat perheenjäsenet aterialle.

Gärda saapui ensimmäisenä. Hän astui sisään iloisesti hyräillen ja

loi tyytyväisen katseen kadulle, jonka jalkakäytävä loisti valkoisena

ja kuivana kevätauringon heleässä paisteessa. Raitiovaunu mennä

huristi ohitse, ja ratsastusrataa pitkin ajoi kaksi ratsastajaa ravia

kiiltävillä, ruskeilla hevosilla. Joku höyrylaiva liukui satamasta

ulos jättäen jälkeensä pitkän savupatsaan kirkkaaseen poutailmaan.

Kaikki näytti niin hilpeältä ja juhlalliselta, ikäänkuin kaupunki olisi

herännyt ilonpäivää vastaanottamaan.

Ehkä hän tänään kohtaa Tagen, mennessään aamiaisen jälkeen

ranskantunnilleen. Siihen aikaan Tage tavallisesti palasi

ratsastusretkeltään ajaen Tukholmankadun kautta.

"Huomenta!" -- Vanttera Fleming oli ilmestynyt sisarensa viereen ja

sysäsi häntä kyynärpäällään. -- "Mitä sinä niin toimessasi katselet?

Ahaa, kyllä ymmärrän, sinä odotat paria luutnanttia."

"Älä viitsi, Fleming." -- Gärdan alahuuli vapisi hieman. -- "Miksi

sinun aina pitää kiusata minua?"

"Siksi että sinä annat kiusata itseäsi", nauroi poika. "Jollet olisi

milläsikään, niinkuin Ebba esimerkiksi, niin minä pian heittäisin koko

kiusanteon. Mutta sinä olet tullut niin vietävän arkatuntoiseksi viime

aikoina."

Gärda ei vastannut. Rouva Lindholm oli saapunut huoneeseen ja

istuutunut paikallensa pöydän yläpäähän. Hän oli aamunutussa, musta

tukka huolimattomasti niskaan sitaistuna. Kampaaja saapui vasta

päivemmällä. Rouva Lindholmin ulkomuoto esiintyi aina vähimmän edukseen

tähän aikaan päivästä, ja hänen mielialansa kärsi siitä tiedosta.

Väsynein ilmein hän kurkotti päätään, jotta Gärda ja Ebba -- joka myös

oli jo saapunut -- saisivat painaa tavanmukaisen aamusuukkonsa hänen

otsalleen. Sitten hän kääntyi sisäkköön päin, joka astui huoneeseen

tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä tarjottimella.

"Vai niin, siinä on posti. Anna se minulle, Viktoria."

Neliskulmaisessa keltaisessa kuoressa saapunut kirje sai rouva

Lindholmin rypistämään vihaisesti otsaansa. Sepä oli toden

totta hävytön lasku! -- Vahinko, ettei kaupungissa ollut toista

naistenräätäliä, joka tekisi yhtä hyvää työtä kuin neiti Hansen.

Muuten todellakin sietäisi jättää hänet. No niin, odottakoon. -- Lasku

piilotettiin muiden kirjeiden alle. Rouva oli paraiksi ehtinyt tehdä

sen, kun hovijahtimestari astui huoneeseen ja istuutui vaimonsa viereen.

"Missä Ove on?" -- Hovijahtimestari koetti pojan poissaoloa moittimalla

peitellä sitä seikkaa, että oli itse noussut vuoteesta sangen myöhään.

-- "Se poika ei sitten ikinä osaa laittautua ajoissa aterioille."

"Ove oli käheänä ja kuumeessa eilen illalla", sanoi rouva Lindholm

leikaten tomaattia. "Minä itse käskin hänen pysyä sängyssä tämän

päivän."

"Ja jäädä pois koulusta? -- Nina, sinä hemmoittelet pilalle sen pojan.

Häntä ei tietysti vaivaa mikään muu kuin laiskuus."

"Minä luulen tuntevani lasten ruumiinrakennuksen paremmin kuin

sinä, Mogens." -- Vastaus tuli terävällä, jääkylmällä äänellä, ja

hovijahtimestari vaikeni.

"Osaatko sinä ranskanläksysi?" kuiskasi Ebba sisarelleen. "Minä en ole

vilkaissutkaan verbejä; olimme elävissä kuvissa eilen illalla, Tora ja

minä."

Gärdankin ajatukset olivat koskeneet kaikkea muuta kuin säännöttömien

verbien taivutusta. Mutta hän otaksui kuitenkin muistavansa sen verran

kuin oli välttämätöntä.

"Sinun pitää tulla suoraan kotiin tunniltasi tänään", sanoi rouva

Lindholm yht'äkkiä vanhemmalle tyttärelleen. "Minä tahdon ottaa sinut

mukaani vierailulle. Tänään on vapaaherratar Gersdorffin syntymäpäivä,

ja minä luulen hänen panevan arvoa siihen, että sinä onnittelet häntä."

"Kyllä, mamma." -- Gärdan käsi, joka piteli kahvikuppia, vapisi

hiukan. Viime aikoina hän oli hätääntynyt joka kerta, kun oli kuullut

Gersdorffin nimeäkin mainittavan. Ebba silmäili sisartaan halveksivasti.

Samassa Fleming ojensi kätensä munakoria kohden, mutta rouva Lindholm

ehätti ennen häntä ja siirsi korin kauemmaksi.

"Yksi muna riittää aamiaiseksi, Fleming", sanoi hän kuivasti.

Poika lensi punaiseksi ja puri huultaan. Ove sai kaksi, sen hän tiesi,

vähintään kaksi. Ja kuitenkin hän oli muka sairas.

Koko aterian ajan istui hovijahtimestari vaiti ja hajamielisenä. Hän

tuumaili itsekseen, mistä se mahtoi johtua, että hänellä nykyjään oli

huono onni jok'ainoa kerta, kun sai kortit käteensä. Eilenkin illalla

kamariherran luona hän oli hävinnyt niin vietävästi...

Rouva Lindholm, joka oli lopettanut syöntinsä, kääri lautasliinan

hitaasti kokoon ja pisti sen hopearenkaaseen.

"Niin, ehkä sitten nousemme. Lapsillahan on tuntinsa. Oih, suo

anteeksi, Mogens, minä en huomannut, ettet sinä ole vielä juonut

kahviasi."

Murahtaen jotakin vastaukseksi hovijahtimestari tyhjensi kiireesti

kuppinsa ja nousi pöydästä. Aamulehti ja keltakantinen ranskalainen

romaani kainalossaan hän meni huoneeseensa lukemaan ja tupakoimaan.

Viktoria ilmoitti kampaajan saapuneen. "Pyydä neitiä odottamaan

hetkinen. Minun täytyy ensin käydä katsomassa kipeätä poikaani."

"Toivottavasti pienokainen on paranemaan päin", mutisi Fleming

puoliääneen.

Hän pisti kielen ulos suustaan katsellessaan äitinsä suoraa selkää,

joka katosi ovesta. Vihellellen hän sitten kokosi kirjansa ja pingoitti

ne kantohihnaan. Heti sen jälkeen hän riensi portaita alas harpaten

kiireissään useita askelmia kerrallaan.

Tytöt kulkivat yhdessä Rantabulevardia alaspäin. He olivat yhtäläisesti

puetut; kummallakin oli ruumiinmukainen tummansininen kävelypuku

ja pieni, terhakka hattu, jossa oli yksi ainoa rohkeasti liehuva

plyymi sivulla. Mutta Ebban vartalo oli vielä poikamaisen solakka ja

kehittymätön, jota vastoin Gärdalla oli jo pienen naisen pehmeästi

pyöristyneet muodot. Hänen käyntinsä ei ollut yhtä varma ja joustava

kuin nuoremman siskon, mutta siinä samoinkuin koko hänen ulkomuodossaan

ilmeni kainoa viehkeyttä, joka ehdottomasti herätti myötätuntoa ja

suojelemisen halua miehissä, jotka hänet näkivät.

"Äiti on puolueellinen", sanoi Ebba yht'äkkiä. "Ove saa mitä ikinä

tahtoo, mutta Fleming ei mitään. Ja Fleming on kuitenkin paljon

reilumpi."

Gärda ei vastannut. Hänellä ei ollut Ebban halua nähdä selvästi

kaikissa olosuhteissa. Oli paljon sellaista, jota hän mieluummin

oli ajattelematta. Kenties siksi, että hän hämärästi tunsi totuuden

tuottavan hänelle mielipahaa. Häneltä olisi särkynyt kaikki tyynni, jos

hänen olisi täytynyt kovin tuomita ihailtua äitiään -- siltä hänestä

tuntui.

Tänään hän ylipäänsä ei tahtonut ajatella mitään erityistä. Hän tahtoi

vaipua tähän onnelliseen haavetunnelmaan, tähän puhtaasti ruumiilliseen

hyvän tunteeseen, jonka kevätpäivä hänessä synnytti. Ilman huumaava

raikkaus sai sydämen sykkimään nopeammin ja veren laulamaan suonissa.

Kaupunki oli kuin muuttunut. Kadun toisella puolella olevat

hirsivarastot ja Vapaasataman raskaat pakkahuonerakennukset saivat

nekin kevätpäivältä jonkinlaisen kauneuden hohteen. Avendalinkadun

pienissä siirtolapuutarhoissa kukki talventähti ja lumipisara, ja

varpuset sirkuttivat äänekkäässä elämänilossaan.

"Aiotko todellakin mennä Gersdorffille?" kysyi Ebba.

"On kai minun mentävä, kun äiti niin sanoi."

"Joutavia, onhan sinulla tahto itselläsi. Ja parasta on tuoda se

ajoissa esille, ennenkuin on myöhäistä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Gärda tunsi itse, ettei ihmettelynsä kuulostanut täysin vilpittömältä.

Siskon silmiin, jotka tänään olivat sinisemmät kuin koskaan -- melkein

kuin kevättaivas olisi niihin kuvastunut --, tuli jälleen tuo sama

halveksiva ilme kuin äsken aamiaispöydässä.

"Mielestäni sinun on tarpeetonta teeskennellä minulle. Me molemmat

tiedämme varsin hyvin, että äiti tahtoisi naittaa sinut luutnantti

Gersdorffille. Ja koska oletan, ettet sinä hänestä välitä, niin

tekisit sekä oikeudenmukaisimmin että viisaimmin, jos päättäväisesti

vetäytyisit erillesi hänestä."

"Eihän siitä ole ollut puhetta -- sellaisesta", sopersi Gärda.

Ebba kulki pienen matkaa pää ylpeästi kenossa. Tuuli, joka puhalsi

mereltä voimakkaana ja suolaisena, kohotti hänen valkoista harsoaan

ja lennätti sen pois kasvoilta, joiden puhdas hipiä punertui vinhassa

kevätahavassa.

"Sinä et rohkene katsoa totuutta silmiin", sanoi hän. "Se on minusta

raukkamaista."

Gärda katseli katukäytävän kiviä, ja hänen silmänsä vettyivät. Hän

tunsi Ebban olevan oikeassa. Hän oli heikko luonne, joka mieluimmin

työnsi luotansa kaiken raskaan ja ikävän, eikä hän jaksanut elää

epäsovussa lähimpiensä kanssa. Kun äiti joskus oli ollut hänelle

vihainen, oli hän tuntenut itsensä kuin pannaanjulistetuksi, hyljätyksi

ja turvattomaksi olennoksi.

"Asia päättyy nähtävästi niin, että sinä alistut", jatkoi Ebba. "Ja jos

sitten tulet onnettomaksi koko elämäsi ajaksi, niin se on oma syysi."

"Sinun on helppo sanoa noin, Ebba. Mutta koettaisitpa olla minun

sijassani. Mitä silloin tekisit?"

"Minä voin vakuuttaa sinulle, ettei kukaan saisi minua tekemään

sellaista, jota tietäisin tulevani jälkeenpäin katumaan", vastasi Ebba

jyrkästi.

"Miksi tahdot pilata hyvän tuuleni puhumalla tästä kaikesta?" --

Gärda pyyhki kädellään kyyneliä pitkistä silmäripsistään. Hän puhui

valittavalla ja nuhtelevalla äänellä ikäänkuin lapsi, joka tuntee

kärsineensä vääryyttä. -- "Minä olin niin iloinen äsken."

He olivat kääntyneet kulmasta Itäratakadulle. Asemapihalta, jossa

joku juna vaihtoi raidetta, nousi valkoinen, auringon valaisema

savupatsas siniseen ilmaan. Ruotsalaisen kirkon solakka torni

näkyi yli Gröningenin puuryhmäin, joiden lehdettömät oksat olivat

saaneet lämpimän, punaruskean vivahduksen. Tornin vierellä pyörivät

myllynsiivet raikkaassa tuulessa.

Gärda näki kaiken ikäänkuin sumun läpi. Hänen rinnassaan soi valitus:

minä olin niin iloinen äsken. Mutta nyt olivat Ebban sanat synnyttäneet

kokonaisen sarjan synkkiä aavistuksia, jotka pimensivät auringon.

"Minä vain tahdoin varoittaa sinua. Mutta saat tietysti tehdä niinkuin

itse tahdot. Jos sinua himottaa päästä vapaaherratar Gersdorffiksi,

niin..."

"Voi ei!" huudahti Gärda rukoilevasti ja kohotti vaistomaisesti kätensä

ikäänkuin iskua torjuakseen.

Hän näki edessään yht'äkkiä nuoren paronin tylsät ja veltostuneet

kasvot vaaleine kalansilmineen. Hän kuuli tuon itsekylläisen rykäisyn,

jolla paroni aina lopetti lauseensa, ja häntä puistatti ikäänkuin

ruumiillinen pahoinvointi.

He jatkoivat matkaansa ääneti. Kun he kulkivat kadun poikki itäisen

aseman kohdalla, tarttui Ebba kiivaasti sisartaan käsipuolesta ja

tempasi hänet taaksepäin viime tingassa, sillä muuten hän olisi jäänyt

automobiilin alle. Gärda kulki kuin unessa tarkkaamatta ympäristöään.

Kun he olivat ehtineet turvaan vastapäiselle katukäytävälle, ehdotti

Ebba, että he menisivät itäisen puiston kautta. Mutta Gärda, joka oli

nähnyt vilahduksen parista ratsastajasta Tukholmankadulla, pyysi hiukan

vavahtavin äänin:

"Pysykäämme mieluummin tässä, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan."

Ratsastajat lähestyivät ripeätä ravia. Nuori rakuunaupseeri, joka

istui niin sirosti satulassa ja seurasi ratsunsa liikkeitä notkealla

yläruumiillaan, oli Tage Barner. Ilo valahti kuin lämmin laine läpi

Gärdan suonien. Hän ei ajatellut enää paroni Gersdorffia eikä Ebban

varoittavia sanoja. Hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja ruskeat

silmänsä säteilivät. Mutta yht'äkkiä hänen katseensa liukui syrjään.

Kuka siinä ratsasti Tagen rinnalla? Tuo nuori nainen kalliissa

mustassa ratsastuspuvussa oli punaposkinen, roteva kaunotar, joka ei

kuulunut heidän piiriinsä. Tage näytti juttelevan hänen kanssaan hyvin

innokkaasti.

Vasta ihan kohdalle saavuttuaan luutnantti huomasi sisarukset. Hänen

solakka vartalonsa hytkähti, ja hän teki oitis kunniaa. Mutta hänen

entinen valoisa hymynsä oli poissa. Gärdasta tuntui, kuin hänen

katseessaan olisi ollut jotain kylmää, melkeinpä vihamielistä. Hän

tunsi yht'äkkiä pistävää kipua rinnassaan vasemmalla puolella, ja hänen

silmäinsä edessä häilyi mustia täpliä.

"Siinä oli oluttehtailijan tytär", sanoi Ebba katsellen ratsastajien

jälkeen, jotka etenivät nelistäen.

"Kuka?" kysyi Gärda soinnuttomasti.

"Alice Olsson, rikkaan oluttehtailijan tytär. Kuuluu saavan

myötäjäisikseen miljoonan. Ja Tagella on varmaankin paljon velkoja."

"Niinkö."

Gärda ei kysellyt enempää. Rintaa kalvava tuska ei ottanut

laantuakseen, ja hänen korvissaan kuului herkeämätöntä takomista. Hän

ei tiennyt, oliko se hänen omien valtimojensa säännötöntä jyskytystä

vaiko nelistäväin hevosten kavionkapseen kaikua.

Alice Olsson, kertasi hän ajatuksissaan, ikäänkuin painaakseen nimen

mieleensä.

Elämän langat · 第 6 / 20 题