Aamiaispöytä oli katettuna hovijahtimestari Lindholmin ruokasalissa.
Perheen talviasunto sijaitsi Rantabulevardin varrella, josta oli
näköala Vapaasatamaan. Kaikki huoneet olivat isoja ja valoisia; rouva
oli tottunut väljiin tiloihin. Hyllyllä ruokasalin korkean tammipanelin
yläpuolella oli vanhoja kupariesineitä kirjavien, talonpoikaistyylisten
fajanssivatien ja lautasien joukossa. Ylinnä seinällä riippui
muutamia jäykkiä perhekuvia tummuneissa kultakehyksissä esittäen
pitsikauluksisia herroja ja lyhytmiehustaisia naisia. Kirkkaan
maaliskuunpäivän auringonsäteet leikkivät pöydällä, taittuivat
hiotuissa laseissa ja sirottivat sateenkaarenvärisiä täpliä valkoiselle
liinalle. Ulkona kaartui kevättaivas korkeana ja valoisana, säihkyen
kuin kulta satamassa olevien laivain tummien mastojen ja raakapuiden
yläpuolella.
Sisäkkö -- pitkä ja uhkea nuori nainen, niska täynnä hiuskiehkuroita
-- loi viimeisen, arvostelevan silmäyksen pöytään, ennenkuin kumahutti
kaksi gongonginlyöntiä, jotka kutsuivat perheenjäsenet aterialle.
Gärda saapui ensimmäisenä. Hän astui sisään iloisesti hyräillen ja
loi tyytyväisen katseen kadulle, jonka jalkakäytävä loisti valkoisena
ja kuivana kevätauringon heleässä paisteessa. Raitiovaunu mennä
huristi ohitse, ja ratsastusrataa pitkin ajoi kaksi ratsastajaa ravia
kiiltävillä, ruskeilla hevosilla. Joku höyrylaiva liukui satamasta
ulos jättäen jälkeensä pitkän savupatsaan kirkkaaseen poutailmaan.
Kaikki näytti niin hilpeältä ja juhlalliselta, ikäänkuin kaupunki olisi
herännyt ilonpäivää vastaanottamaan.
Ehkä hän tänään kohtaa Tagen, mennessään aamiaisen jälkeen
ranskantunnilleen. Siihen aikaan Tage tavallisesti palasi
ratsastusretkeltään ajaen Tukholmankadun kautta.
"Huomenta!" -- Vanttera Fleming oli ilmestynyt sisarensa viereen ja
sysäsi häntä kyynärpäällään. -- "Mitä sinä niin toimessasi katselet?
Ahaa, kyllä ymmärrän, sinä odotat paria luutnanttia."
"Älä viitsi, Fleming." -- Gärdan alahuuli vapisi hieman. -- "Miksi
sinun aina pitää kiusata minua?"
"Siksi että sinä annat kiusata itseäsi", nauroi poika. "Jollet olisi
milläsikään, niinkuin Ebba esimerkiksi, niin minä pian heittäisin koko
kiusanteon. Mutta sinä olet tullut niin vietävän arkatuntoiseksi viime
aikoina."
Gärda ei vastannut. Rouva Lindholm oli saapunut huoneeseen ja
istuutunut paikallensa pöydän yläpäähän. Hän oli aamunutussa, musta
tukka huolimattomasti niskaan sitaistuna. Kampaaja saapui vasta
päivemmällä. Rouva Lindholmin ulkomuoto esiintyi aina vähimmän edukseen
tähän aikaan päivästä, ja hänen mielialansa kärsi siitä tiedosta.
Väsynein ilmein hän kurkotti päätään, jotta Gärda ja Ebba -- joka myös
oli jo saapunut -- saisivat painaa tavanmukaisen aamusuukkonsa hänen
otsalleen. Sitten hän kääntyi sisäkköön päin, joka astui huoneeseen
tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä tarjottimella.
"Vai niin, siinä on posti. Anna se minulle, Viktoria."
Neliskulmaisessa keltaisessa kuoressa saapunut kirje sai rouva
Lindholmin rypistämään vihaisesti otsaansa. Sepä oli toden
totta hävytön lasku! -- Vahinko, ettei kaupungissa ollut toista
naistenräätäliä, joka tekisi yhtä hyvää työtä kuin neiti Hansen.
Muuten todellakin sietäisi jättää hänet. No niin, odottakoon. -- Lasku
piilotettiin muiden kirjeiden alle. Rouva oli paraiksi ehtinyt tehdä
sen, kun hovijahtimestari astui huoneeseen ja istuutui vaimonsa viereen.
"Missä Ove on?" -- Hovijahtimestari koetti pojan poissaoloa moittimalla
peitellä sitä seikkaa, että oli itse noussut vuoteesta sangen myöhään.
-- "Se poika ei sitten ikinä osaa laittautua ajoissa aterioille."
"Ove oli käheänä ja kuumeessa eilen illalla", sanoi rouva Lindholm
leikaten tomaattia. "Minä itse käskin hänen pysyä sängyssä tämän
päivän."
"Ja jäädä pois koulusta? -- Nina, sinä hemmoittelet pilalle sen pojan.
Häntä ei tietysti vaivaa mikään muu kuin laiskuus."
"Minä luulen tuntevani lasten ruumiinrakennuksen paremmin kuin
sinä, Mogens." -- Vastaus tuli terävällä, jääkylmällä äänellä, ja
hovijahtimestari vaikeni.
"Osaatko sinä ranskanläksysi?" kuiskasi Ebba sisarelleen. "Minä en ole
vilkaissutkaan verbejä; olimme elävissä kuvissa eilen illalla, Tora ja
minä."
Gärdankin ajatukset olivat koskeneet kaikkea muuta kuin säännöttömien
verbien taivutusta. Mutta hän otaksui kuitenkin muistavansa sen verran
kuin oli välttämätöntä.
"Sinun pitää tulla suoraan kotiin tunniltasi tänään", sanoi rouva
Lindholm yht'äkkiä vanhemmalle tyttärelleen. "Minä tahdon ottaa sinut
mukaani vierailulle. Tänään on vapaaherratar Gersdorffin syntymäpäivä,
ja minä luulen hänen panevan arvoa siihen, että sinä onnittelet häntä."
"Kyllä, mamma." -- Gärdan käsi, joka piteli kahvikuppia, vapisi
hiukan. Viime aikoina hän oli hätääntynyt joka kerta, kun oli kuullut
Gersdorffin nimeäkin mainittavan. Ebba silmäili sisartaan halveksivasti.
Samassa Fleming ojensi kätensä munakoria kohden, mutta rouva Lindholm
ehätti ennen häntä ja siirsi korin kauemmaksi.
"Yksi muna riittää aamiaiseksi, Fleming", sanoi hän kuivasti.
Poika lensi punaiseksi ja puri huultaan. Ove sai kaksi, sen hän tiesi,
vähintään kaksi. Ja kuitenkin hän oli muka sairas.
Koko aterian ajan istui hovijahtimestari vaiti ja hajamielisenä. Hän
tuumaili itsekseen, mistä se mahtoi johtua, että hänellä nykyjään oli
huono onni jok'ainoa kerta, kun sai kortit käteensä. Eilenkin illalla
kamariherran luona hän oli hävinnyt niin vietävästi...
Rouva Lindholm, joka oli lopettanut syöntinsä, kääri lautasliinan
hitaasti kokoon ja pisti sen hopearenkaaseen.
"Niin, ehkä sitten nousemme. Lapsillahan on tuntinsa. Oih, suo
anteeksi, Mogens, minä en huomannut, ettet sinä ole vielä juonut
kahviasi."
Murahtaen jotakin vastaukseksi hovijahtimestari tyhjensi kiireesti
kuppinsa ja nousi pöydästä. Aamulehti ja keltakantinen ranskalainen
romaani kainalossaan hän meni huoneeseensa lukemaan ja tupakoimaan.
Viktoria ilmoitti kampaajan saapuneen. "Pyydä neitiä odottamaan
hetkinen. Minun täytyy ensin käydä katsomassa kipeätä poikaani."
"Toivottavasti pienokainen on paranemaan päin", mutisi Fleming
puoliääneen.
Hän pisti kielen ulos suustaan katsellessaan äitinsä suoraa selkää,
joka katosi ovesta. Vihellellen hän sitten kokosi kirjansa ja pingoitti
ne kantohihnaan. Heti sen jälkeen hän riensi portaita alas harpaten
kiireissään useita askelmia kerrallaan.
Tytöt kulkivat yhdessä Rantabulevardia alaspäin. He olivat yhtäläisesti
puetut; kummallakin oli ruumiinmukainen tummansininen kävelypuku
ja pieni, terhakka hattu, jossa oli yksi ainoa rohkeasti liehuva
plyymi sivulla. Mutta Ebban vartalo oli vielä poikamaisen solakka ja
kehittymätön, jota vastoin Gärdalla oli jo pienen naisen pehmeästi
pyöristyneet muodot. Hänen käyntinsä ei ollut yhtä varma ja joustava
kuin nuoremman siskon, mutta siinä samoinkuin koko hänen ulkomuodossaan
ilmeni kainoa viehkeyttä, joka ehdottomasti herätti myötätuntoa ja
suojelemisen halua miehissä, jotka hänet näkivät.
"Äiti on puolueellinen", sanoi Ebba yht'äkkiä. "Ove saa mitä ikinä
tahtoo, mutta Fleming ei mitään. Ja Fleming on kuitenkin paljon
reilumpi."
Gärda ei vastannut. Hänellä ei ollut Ebban halua nähdä selvästi
kaikissa olosuhteissa. Oli paljon sellaista, jota hän mieluummin
oli ajattelematta. Kenties siksi, että hän hämärästi tunsi totuuden
tuottavan hänelle mielipahaa. Häneltä olisi särkynyt kaikki tyynni, jos
hänen olisi täytynyt kovin tuomita ihailtua äitiään -- siltä hänestä
tuntui.
Tänään hän ylipäänsä ei tahtonut ajatella mitään erityistä. Hän tahtoi
vaipua tähän onnelliseen haavetunnelmaan, tähän puhtaasti ruumiilliseen
hyvän tunteeseen, jonka kevätpäivä hänessä synnytti. Ilman huumaava
raikkaus sai sydämen sykkimään nopeammin ja veren laulamaan suonissa.
Kaupunki oli kuin muuttunut. Kadun toisella puolella olevat
hirsivarastot ja Vapaasataman raskaat pakkahuonerakennukset saivat
nekin kevätpäivältä jonkinlaisen kauneuden hohteen. Avendalinkadun
pienissä siirtolapuutarhoissa kukki talventähti ja lumipisara, ja
varpuset sirkuttivat äänekkäässä elämänilossaan.
"Aiotko todellakin mennä Gersdorffille?" kysyi Ebba.
"On kai minun mentävä, kun äiti niin sanoi."
"Joutavia, onhan sinulla tahto itselläsi. Ja parasta on tuoda se
ajoissa esille, ennenkuin on myöhäistä."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
Gärda tunsi itse, ettei ihmettelynsä kuulostanut täysin vilpittömältä.
Siskon silmiin, jotka tänään olivat sinisemmät kuin koskaan -- melkein
kuin kevättaivas olisi niihin kuvastunut --, tuli jälleen tuo sama
halveksiva ilme kuin äsken aamiaispöydässä.
"Mielestäni sinun on tarpeetonta teeskennellä minulle. Me molemmat
tiedämme varsin hyvin, että äiti tahtoisi naittaa sinut luutnantti
Gersdorffille. Ja koska oletan, ettet sinä hänestä välitä, niin
tekisit sekä oikeudenmukaisimmin että viisaimmin, jos päättäväisesti
vetäytyisit erillesi hänestä."
"Eihän siitä ole ollut puhetta -- sellaisesta", sopersi Gärda.
Ebba kulki pienen matkaa pää ylpeästi kenossa. Tuuli, joka puhalsi
mereltä voimakkaana ja suolaisena, kohotti hänen valkoista harsoaan
ja lennätti sen pois kasvoilta, joiden puhdas hipiä punertui vinhassa
kevätahavassa.
"Sinä et rohkene katsoa totuutta silmiin", sanoi hän. "Se on minusta
raukkamaista."
Gärda katseli katukäytävän kiviä, ja hänen silmänsä vettyivät. Hän
tunsi Ebban olevan oikeassa. Hän oli heikko luonne, joka mieluimmin
työnsi luotansa kaiken raskaan ja ikävän, eikä hän jaksanut elää
epäsovussa lähimpiensä kanssa. Kun äiti joskus oli ollut hänelle
vihainen, oli hän tuntenut itsensä kuin pannaanjulistetuksi, hyljätyksi
ja turvattomaksi olennoksi.
"Asia päättyy nähtävästi niin, että sinä alistut", jatkoi Ebba. "Ja jos
sitten tulet onnettomaksi koko elämäsi ajaksi, niin se on oma syysi."
"Sinun on helppo sanoa noin, Ebba. Mutta koettaisitpa olla minun
sijassani. Mitä silloin tekisit?"
"Minä voin vakuuttaa sinulle, ettei kukaan saisi minua tekemään
sellaista, jota tietäisin tulevani jälkeenpäin katumaan", vastasi Ebba
jyrkästi.
"Miksi tahdot pilata hyvän tuuleni puhumalla tästä kaikesta?" --
Gärda pyyhki kädellään kyyneliä pitkistä silmäripsistään. Hän puhui
valittavalla ja nuhtelevalla äänellä ikäänkuin lapsi, joka tuntee
kärsineensä vääryyttä. -- "Minä olin niin iloinen äsken."
He olivat kääntyneet kulmasta Itäratakadulle. Asemapihalta, jossa
joku juna vaihtoi raidetta, nousi valkoinen, auringon valaisema
savupatsas siniseen ilmaan. Ruotsalaisen kirkon solakka torni
näkyi yli Gröningenin puuryhmäin, joiden lehdettömät oksat olivat
saaneet lämpimän, punaruskean vivahduksen. Tornin vierellä pyörivät
myllynsiivet raikkaassa tuulessa.
Gärda näki kaiken ikäänkuin sumun läpi. Hänen rinnassaan soi valitus:
minä olin niin iloinen äsken. Mutta nyt olivat Ebban sanat synnyttäneet
kokonaisen sarjan synkkiä aavistuksia, jotka pimensivät auringon.
"Minä vain tahdoin varoittaa sinua. Mutta saat tietysti tehdä niinkuin
itse tahdot. Jos sinua himottaa päästä vapaaherratar Gersdorffiksi,
niin..."
"Voi ei!" huudahti Gärda rukoilevasti ja kohotti vaistomaisesti kätensä
ikäänkuin iskua torjuakseen.
Hän näki edessään yht'äkkiä nuoren paronin tylsät ja veltostuneet
kasvot vaaleine kalansilmineen. Hän kuuli tuon itsekylläisen rykäisyn,
jolla paroni aina lopetti lauseensa, ja häntä puistatti ikäänkuin
ruumiillinen pahoinvointi.
He jatkoivat matkaansa ääneti. Kun he kulkivat kadun poikki itäisen
aseman kohdalla, tarttui Ebba kiivaasti sisartaan käsipuolesta ja
tempasi hänet taaksepäin viime tingassa, sillä muuten hän olisi jäänyt
automobiilin alle. Gärda kulki kuin unessa tarkkaamatta ympäristöään.
Kun he olivat ehtineet turvaan vastapäiselle katukäytävälle, ehdotti
Ebba, että he menisivät itäisen puiston kautta. Mutta Gärda, joka oli
nähnyt vilahduksen parista ratsastajasta Tukholmankadulla, pyysi hiukan
vavahtavin äänin:
"Pysykäämme mieluummin tässä, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan."
Ratsastajat lähestyivät ripeätä ravia. Nuori rakuunaupseeri, joka
istui niin sirosti satulassa ja seurasi ratsunsa liikkeitä notkealla
yläruumiillaan, oli Tage Barner. Ilo valahti kuin lämmin laine läpi
Gärdan suonien. Hän ei ajatellut enää paroni Gersdorffia eikä Ebban
varoittavia sanoja. Hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja ruskeat
silmänsä säteilivät. Mutta yht'äkkiä hänen katseensa liukui syrjään.
Kuka siinä ratsasti Tagen rinnalla? Tuo nuori nainen kalliissa
mustassa ratsastuspuvussa oli punaposkinen, roteva kaunotar, joka ei
kuulunut heidän piiriinsä. Tage näytti juttelevan hänen kanssaan hyvin
innokkaasti.
Vasta ihan kohdalle saavuttuaan luutnantti huomasi sisarukset. Hänen
solakka vartalonsa hytkähti, ja hän teki oitis kunniaa. Mutta hänen
entinen valoisa hymynsä oli poissa. Gärdasta tuntui, kuin hänen
katseessaan olisi ollut jotain kylmää, melkeinpä vihamielistä. Hän
tunsi yht'äkkiä pistävää kipua rinnassaan vasemmalla puolella, ja hänen
silmäinsä edessä häilyi mustia täpliä.
"Siinä oli oluttehtailijan tytär", sanoi Ebba katsellen ratsastajien
jälkeen, jotka etenivät nelistäen.
"Kuka?" kysyi Gärda soinnuttomasti.
"Alice Olsson, rikkaan oluttehtailijan tytär. Kuuluu saavan
myötäjäisikseen miljoonan. Ja Tagella on varmaankin paljon velkoja."
"Niinkö."
Gärda ei kysellyt enempää. Rintaa kalvava tuska ei ottanut
laantuakseen, ja hänen korvissaan kuului herkeämätöntä takomista. Hän
ei tiennyt, oliko se hänen omien valtimojensa säännötöntä jyskytystä
vaiko nelistäväin hevosten kavionkapseen kaikua.
Alice Olsson, kertasi hän ajatuksissaan, ikäänkuin painaakseen nimen
mieleensä.