Talo sijaitsi lehmuskujan varrella juuri sillä kohtaa, mistä tie lähti
isolle aukiolle. Viime vuosina oli sen poikki vedetty raitiotielinja,
mutta ainoastaan kesäisinä sunnuntaipäivinä oli liikenne niin vilkas,
että selvään huomasi pääkaupungin läheisyyden. Arkioloissa vallitsi
rauha ja hiljaisuus kapealla tiellä vanhain jättiläislehmusten alla.
Lapset leikkivät häiritsemättä puutarhaveräjien ulkopuolella, koirat
nauttivat täysin määrin maalaiselämän vapaudesta, ja vanhat pariskunnat
kävelivät verkalleen käsikynkässä, haastellen menneistä ajoista ja
luoden väliin silmänsä ylös puiden latvoihin, jotka kaareutuivat heidän
päittensä päällä nyt niinkuin silloinkin, kun he olivat nuoria ja
maailma oli heille uusi.
Täällä tunsi olevansa ulkopuolella nykyaikaisen elämän hälinää ja
levottomuutta, täällä saattoivat pienokaiset, joiden taistelu ei vielä
ollut alkanut, ja vanhukset, joiden voimat jo olivat uupuneet, nauttia
lepoa ja rauhaa. Siksipä myöskin vanha rouva Rönnov oli miehensä
kuoltua kaksikymmentä vuotta sitten ostanut puistokujan varrella olevan
harmaan talon asuakseen siinä loppuikänsä.
Rouva Veronika Rönnov oli syntynyt maalla ja viettänyt siellä
lapsuutensa, nuoruutensa ja avioliittonsa ensimmäiset vuodet. Hän
oli jo keski-ikäinen, kun hänen miehensä valittiin valtiopäiville
ja perheen täytyi muuttaa pääkaupunkiin. Siellä poika ja tytär
menivät naimisiin ja uusi sukupolvi kasvoi. Ne olivat työtä ja
puuhaa kysyviä vuosia rouva Rönnoville, jonka koti muodostui
kokouspaikaksi ei ainoastaan sukulaisille ja ystäville, vaan myös
hänen miehensä valtiollisille hengenheimolaisille ja monille
sen ajan mainehikkaimmille miehille ja naisille. Hän oli tuskin
huomannut vuosien kulumista, niin kauan kuin hänen kykyään ja
voimiansa tarvittiin ja elämä vielä sykki rikkaana ja lämpimänä
hänen ympärillään. Mutta kun hänen miehensä kuoli -- äkisti ja ilman
edelläkäypää sairautta sydänhalvaukseen --, silloin hän yht'äkkiä tunsi
tulleensa vanhaksi. Hänet valtasi ääretön väsymys. Ajan monirientoinen
levottomuus, ihmisten kilvoitteleva uurastus, suurkaupungin melu
ja hälinä -- kaikki väsytti ja tympäisi häntä, ja mahdollisimman
pian hän jätti Kööpenhaminassa olevan asuntonsa ja muutti tuohon
harmaaseen taloon lehmuskujan varrelle, jonne maailman meno kuului
vain kaukaisena humuna ja missä puiden suhina kesät talvet kertoi
hänelle menneisyydestä ja rakkaista omaisista, jotka ennen häntä olivat
siirtyneet suureen hiljaisuuteen.
Hänen poikansa ja tyttärensä olivat seuranneet isäänsä.
Tyttärentytärkin oli kuollut, mutta jättänyt jälkeensä avioliitostaan
eversti Barnerin kanssa pojan, Tagen, joka oli jo saavuttanut
luutnantin olkalaput. Joka kerta hänet nähdessään rouva Rönnov tuli
muistaneeksi muuatta nuorta miestä, joka oli lähtenyt Slesvigin
kolmivuotissotaan hänen sormuksensa sormessaan ja hänen kuvansa
lompakossaan. Romanttinen nuorukainen se oli ollut, kaikessa
erilainen kuin se mahdikas tilanomistaja ja valtiopäivämies, joka
sittemmin oli hänen puolisonsa. -- Vanhasta rouvasta tuntui melkein
käsittämättömältä, että neljäs sukupolvi oli saattanut nousta näin
pian. Hänen ainoa pojantyttärensä, Nina, oli mennyt naimisiin
hovijahtimestari Lindholmin kanssa ja oli neljän lapsen äiti, jota
vastoin Ninan sisarpuolella, seitsemäntoista vuotta nuoremmalla Evalla,
oli avioliitossaan konsuli Valeurin kanssa ainoastaan yksi lapsi,
pieni, vuoden vanha Vivika-tyttönen.
Viimeiset kaksikymmentä vuotta olivat vierineet rauhallisesti ja
yksitoikkoisesti, niinkuin aika kuluu siltä, joka oikeastaan on
jo tehnyt tilinsä elämän kanssa. Vanhan rouvan voimat riutuivat
vähitellen; hänen katseensa himmeni, ja hänestä tuntui, ettei
aurinko enää paistanut yhtä kirkkaasti kuin hänen nuoruudessaan.
Kuulokin heikontui; äänet saapuivat hänen korviinsa ikäänkuin
jostakin kaukaa. Täytettyään kahdeksankymmentä vuotta hän sai eräänä
päivänä äkillisen halvauskohtauksen, joka teki hänet rammaksi. Kaisa
Borelius, rouva Rönnovin monivuotinen emännöitsijä, joka itsekin
oli yli kuudenkymmenen, auttoi joka aamu vanhaa rouvaa pukeutumaan,
istutti hänet rullatuoliin ja kuljetti arkihuoneen ikkunan ääreen.
Siinä rouva Rönnov istui päivät päästään ja katseli ulos. Lehmukset
kertoivat hänelle vuoden tarinan. Hän näki kevään pukevan puunlatvat
kauniiksi ja lintujen rakentavan pesiään. Hän näki latvusten tummenevan
kesäauringossa ja sateissa. Vihdoin elämän tumma pronssinväri vaihtui
kullanpunaan, joka alkoi leimuta yhä heleämpänä, kunnes vanhat
lehmukset seisoivat kuin palavat tulisoihdut kuulaassa, sinisessä
lokakuun ilmassa. Sitten tulivat myrskyt ja karistivat lehdet maahan.
Kultakasoina ne viruivat runkojen välissä vaimentaen ohikulkijain
askelten äänet. Lehmuskuja kävi tyhjäksi ja autioksi. Lehdetönten
oksien välitse näkyi taivas suurena ja avarana siniharmaine pilvineen,
jotka auringon laskiessa paloivat punaisina. Talot, jotka lehvistö
oli kätkenyt, näkyivät nyt toisella puolen tietä. Neiti Borelius oli
mielissään näköalan väljenemisestä, joka toi naapuritkin näkyviin.
Mutta rouva Rönnov rakasti lehvistöä; hänen mielestään myrsky teki
lehmuskujan niin surullisen autioksi. Vasta lumen tultua hän oli
jälleen tyytyväinen. Talven puhdas ja äänetön rauha puhui hänelle
kuoleman suuresta levosta, joka vähitellen tuli hänen kaipuunsa
päämääräksi.
Tänä vuonna lumi odotutti itseänsä kauan. Sää oli leuto ja usvainen,
vaikka joulu oli jo ohitse. Puutarhan nurmikko pysyi mehevän vihreänä,
ja siellä täällä kohotti pieni kaunokki valkoista kukintoaan kelmeätä
talviaurinkoa kohden. Puissa oli suuria umppuja, ja, mamsseli Borelius
pudisti päätänsä arvellen, ettei tämä tällainen tiennyt hyvää. Maa ei
saanut tarpeellista lepoaikaa, ja siitä koitui vahinkoa vuodentulolle.
Uudenvuodenpäivänä vanha rouva Rönnov istui tavallisuuden mukaan
paikallansa ikkunan ääressä. Hänellä oli yllään musta silkkipuku,
ja pitkänauhainen pitsimyssy peitti hänen hohtavia, hopeanvalkeita
hiuksiansa, jotka muodostivat laineita ohimoille. Uudenvuodenpäivänä
lapset aina kävivät häntä tervehtimässä, ja kaikki oli valmiina heitä
vastaanottamaan. Arkihuoneen vanhanaikaiset, hienoilla upotuksilla
koristetut huonekalut olivat kiiltäviksi hangatut, ja kaakeliuunissa
paloi valkea luoden hohdettaan matoille ja taulujen kultakehyksille.
Mieto hajuveden lemu sekoittui hyasinttien hunajantuoksuun. Niitä oli
ikkunalla pitkät rivit punaisissa ja vihreissä laseissa; toiset olivat
työntäneet pituutta kuin hoilakat, puolikasvuiset tytöt, toiset olivat
puolittain kätkössä lehtien välissä kuin ujot lapset, jotka pelokkaina
katselivat outoa maailmaa. Rouva Rönnovilla oli erinomainen kukka-onni.
Hän istutti joukoittain sipuleja joka syksy, ja joulun tienoissa ne
kaikki alkoivat kukkia.
Uunin luota nurkasta kuului silloin tällöin hiljaista murinaa.
Siellä makasi vasussaan Jack, rouva Rönnovin vanha terrier-koira,
pehmeillä pieluksilla, virkatun, erivärisistä neliöistä muodostetun
peitteen sisässä. Sen pää oli kääritty kaulahuiviin, ja sikäli kuin
tuota pientä, musta- ja valkotäpläistä koirannaamaa näkyi, oli siinä
sairaalloinen ja nurpea ilme. Koira poti tänään muutakin kipua kuin
tavallista leiniään. Se oli korkeasta iästään huolimatta antautunut
kevytmieliseen rakkausseikkailuun ja saanut selkäänsä eräältä
nuoremmalta ja voimakkaammalta kilpailijaltaan, joka oli purrut siltä
oikean korvan verille. Nyt oli Kaisa sitonut sen, ja koira makasi
hiljaa kuin ainakin heikko sairas surkutellen itseään syvästi.
Ulkona kuvastuivat puut suorina ja mustina vihreänsinistä iltataivasta
vasten. Vastapäisen pienen, matalan, olkikattoisen talon ikkunat
olivat jo valaistut ja loivat lämmintä, punertavaa loistetta hämärään.
Veräjänkorvassa palavasta lyhdystä lähti pitkiä, teräviä, valkoisia
säteitä, jotka piirsivät olkikaton tummalle samettipohjalle hohtavan
ristin. Puiden oksien välitse tuikki iltatähti.
Puistokujassa vallitsi hiljaisuus. Ei mitään työrattaiden kolinaa
tänään, pyhäpäivänä. Silloin tällöin kuului jalankulkijan askelia tai
kaukaista koiran haukuntaa. Sitten kaikki hiljeni, ja pimeys hiipi
verkalleen huoneeseen lyhyen päivän mennessä mailleen.
Vanhan rouvan pää, joka muistutti norsunluuveistosta ikkunasta
hyasinttien yli tulevassa kajastuksessa, painui yhä alemmaksi
rinnoille. Hän huokasi pari kertaa niin syvään, että myssynnauhat
heilahtivat ja valkosilkkinen harsohuivi kohosi. Eikö kukaan
tullutkaan tänään? Kellohan oli jo kohta viisi... Hän ojensi kapean,
vahankeltaisen kätensä ja lyödä kilautti pöytäkelloa, joka oli
ikkunalaudalla kukkien välissä. Vanha koira kavahti unestaan ja
haukahti äreästi, vihoissaan häiritsemisestä.
Heti sen jälkeen ovi aukesi ja Kaisa Borelius tuli näkyviin. Hänen
kasvonsa olivat laihat ja kuihtuneet, mutta hän ylpeili vieläkin
soreasta vartalostaan, joka tänään pääsi täysiin oikeuksiinsa
komeassa mustassa villapuvussa. Hän astui vanhan rouvan luo, otti
nojatuolin selustassa riippuvan kuulotorven ja huusi siihen hauraalla
vanhanpiian-äänellään, jossa vielä tuntui ruotsalainen sävy:
"Haluaako rouva jotakin?"
"Minä pelkään, Kaisa, että saamme tänään odottaa turhaan", sanoi rouva
Rönnov valittavasti. "Lapset eivät tulekaan."
"Kuinka niin? Hovijahtimestarin herrasväki tulee kyllä ihan varmaan",
lohdutti Kaisa, "ja kun ilma on näin lämmin, saamme kait odottaa rouva
Valeuriakin pienokaisineen".
Samassa kuului todellakin askelia käytävältä, joka johti veräjältä
portaille. Sähkökellon kilinä viilsi hiljaisuutta, ja Jack kavahti
pystyyn raivokkaasti haukkuen ja näytti keltaisia hampaitaan.
"Enkös minä sitä sanonut!" huusi Kaisa voitonriemuisesti kuulotorveen,
ennenkuin laski sen vanhan rouvan syliin ja meni avaamaan.
Rouva Rönnov tuijotti jännittyneenä oveen, kunnes kauan odotetut
vieraat astuivat sisään.
Tulijat olivat hovijahtimestari Lindholm ja hänen rouvansa sekä heidän
neljä lastansa: aikuiset tyttäret Gärda ja Ebba ja pojat Ove ja Fleming.
Hovijahtimestari oli viidenkymmenen paikkeilla, pitkä ja laiha
mies, kasvot värittömät, silmät vaaleat ja vetiset kultakehyksisten
rillien takana. Vaalea, hiukan harmaansekainen tukka oli hyvin
harva, niin että kiiltävä päälaki näkyi selvään. Hänellä oli yllään
hieno englantilaiskuosinen aamupäiväpuku ja jaloissa kellertävät
damaskit. Hovijahtimestari Lindholm luki kunniakseen, että häntä
pidettiin hienona koirien ja hevosten tuntijana sekä erinomaisena
bridgenpelaajana. Mahdotonta olisikin ollut keksiä hänessä muita
harrastuksia -- lukuunottamatta eräänlaista mieltymystä rivoihin
ranskalaisiin romaaneihin. Eduskunnassa hänellä oli paikkakunnan
suurimpana tilanomistajana ollut sijansa jo useita vuosia, ja siellä
häntä nimitettiin "mykäksi".
Hänen vaimonsa ei ollut vielä neljääkymmentä täyttänyt ja oli
edelleenkin huomattavan kaunis. Kasvot olivat ylväät rotukasvot,
nenä hienosti kaartuva, leuka lujapiirteinen, silmät suuret, tummat
ja säihkyvät, pitkien ripsien varjostamat. Hänen hymynsä, joka antoi
suulle hieman ivallisen ilmeen, paljasti ehyet hammasrivit, joissa
kimalteli vain jokunen kultatäyte siellä täällä. Hyvinhoidettu hipiä
oli himmeänvalkoinen; ohut puuterikerros peitti otsan ja silmäkulmien
hienot rypyt. Hän oli harmaassa, ruumiinmukaisessa kävelypuvussa,
ihastuttava siniketunnahkainen puuhka löyhästi hartioille heitettynä.
Molemmat nuoret tyttäret -- pikkutytöt, kuten heidän äitinsä
itsepintaisesti nimitti heitä -- tuntuivat ensi näkemältä
jotenkin vähäpätöisiltä kauniin äitinsä rinnalla. Mutta ken otti
vaivakseen tarkemmin katsella näitä hiljaisia ja yksinkertaisesti
puettuja neitosia, ei voinut olla panematta merkille, että
kahdeksantoistavuotiaalla Gärdalla oli ihmeelliset sametinpehmeät,
ruskeat silmät ja suloinen hymy, kun taas kuusitoistavuotiaan Ebban
valkea iho ja hento, solakka vartalo huokui varhaisen kevätkukan
viileätä viehkeyttä.
Pojista oli Ove äitinsä näköinen ja sen vuoksi hänen lempilapsensa.
Vanttera Fleming sen sijaan sai kärsiä paljon pilkkaa onnettoman
pystynenänsä tähden, jonka luonto oli hänelle suonut. Rouva Lindholm ei
voinut käsittää, kuinka oli mahdollista, että hänen poikansa oli saanut
noin plebeijimäisen ulkomuodon.
Vieraat kokoontuivat rouva Rönnovin nojatuolin ympärille.
Hovijahtimestarinrouva suuteli häntä ohimennen otsalle, huulet
yhteenpuristettuina. Lapset toivat pieniä uudenvuodenlahjoja. Tytöillä
oli kukkia, mutta proosallisemmat pojat olivat valinneet konvehteja,
jotka he itse söivät suuhunsa, ennenkuin lähtivät talosta.
Hovijahtimestari tarttui kuulotorveen ja huusi tavanmukaisen
uudenvuodentoivotuksensa: "Minä toivon, että mummo saa elää vielä monta
vuotta!"
Vanha rouva vetäytyi hieman syrjään -- tuo karkea ääni vihloi hänen
korviaan -- ja vastasi surullisesti hymyillen:
"Ei, Mogens, älä sellaista toivo. Parasta olisi, jos Herra jo pian
korjaisi minut pois."
"Hyi, mummo, kuinka voit niin sanoa", puuttui rouva Lindholm puheeseen,
tuntien samassa ohimenevää tunnonvaivaa sanojensa johdosta. Sillä
olihan vanhan rouvan elämä kieltämättä ikävää. Hän näki ja kuuli
huonosti, ja hänen täytyi viettää kaiket päivät rullatuolissa.
Tavallisesti olivat Kaisa ja Jack hänen ainoana seuranaan. Pitäisihän
tietysti käväistä hiukan useammin häntä katsomassa -- mutta oli melkein
mahdotonta ehtiä tänne maalle, kun oli seuraelämän velvollisuudet
täytettävänä. Sitä paitsi oli niin hirveän hankalaa huutaa torveen
-- ja mitäpä olisi sanottavaakaan vanhalle muijalle, joka eli aivan
erillään maailmasta.
Rouva Rönnov tiesi, minkä arvoinen rouva Lindholmin tilapäinen liikutus
oli, eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän tunsi Ninan
itsekkyyden. Ystävällisesti hymyillen hän ojensi kätensä tytöille ja
veti heidät lähemmäksi.
"Tulkaa tänne, lapset, että saan katsella teitä! Miten isoiksi ja
kultaisiksi te olette kumpikin tulleet! -- Oletteko olleet monissa
tanssiaisissa tänä talvena? Te olette juuri siinä iässä, jolloin on
nautittava ihanasta nuoruudesta..."
"Mitä mummo ajattelee!" huudahti rouva Lindholm terävästi. "Ebbahan
on ihan lapsi, ei hän vielä ota lainkaan osaa seuraelämään. Gärda
on kyllä ollut suurissa tanssiaisissa paroni Gersdorffilla. Heidän
vanhin poikansa, joka on äskettäin kohonnut yliluutnantiksi, oli hyvin
huomaavainen hänelle. Eikö totta, Gärda, saattoihan paroni Axel sinut
pöytään?"
"Voi, mamma, eihän se nyt mitään..."
Gärdan hienot kasvot punehtuivat, ja hän kumartui nopeasti
tarkastelemaan ikkunalla kukkivia hyasintteja.
Keskustelun katkaisi Jackin ulvonta -- niin kovaääninen, että vanha
rouva Rönnovkin kuuli sen. Ove oli pitkän aikaa härnännyt koiravanhusta
osoittamalla sitä sormellaan, kun se oli niin hullunkurisen näköinen
-- pilkka, jonka Jack hyvin käsitti ja johon se vastasi äkäisellä
murinalla. Mutta kun poika vielä lisäksi tarttui sen etukäpäliin ja
pakotti sen tanssimaan raihnaisilla takajaloillaan, niin se päästi
äänekkään vastalauseen, ikäänkuin huomauttaakseen kärsimästään
vääryydestä koko seuralle.
"Antakaa Jackin olla rauhassa, pojat! Se ei ole tehnyt teille mitään."
-- Vanha rouva puhui oudon tuikeasti ja kolkutti kepillänsä lattiata.
-- "Ove ei ole kiltti eläimiä kohtaan", lisäsi hän ärtyisesti.
"Se on vain pientä poikamaista vallattomuutta", sanoi rouva Lindholm
puolustellen. "Lapset, ettekö löydä mitään kirjoja, joita voisitte
katsella, -- vaikka taitaa olla jo niin pimeä, ettei näe lukea..."
"Gärda hyvä, tahdotko olla kiltti ja sytyttää lamput", pyysi
vanha rouva, joka vapisi mielenliikutuksesta lemmikkinsä kärsimän
pahoinpitelyn tähden.
Ebba oli sysännyt veljensä syrjään, otti vanhan koiran varovasti
syliinsä ja kantoi sen takaisin vasuun. Siihen hän sijoitti Jackin
parhaansa mukaan ja koetti hyväilyillä ja lempeillä sanoilla rauhoittaa
eläintä. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa, jotka vielä olivat hajallaan,
valuivat kaitaisille kasvoille ja tummansiniselle samettipuserolle.
Ove pisti kätensä taskuun ylimielisen näköisenä ja lähti vihellellen
toiseen päähän huonetta.
Sillä välin Gärda oli sytyttänyt lamput -- kauniin, vanhanaikaisen
pronssilampun, jonka varjostin kuivattuine kukkineen oli aina
huvittanut lapsia, ja uuden, nykyaikaisen, joka oli rouva Lindholmilta
toissa jouluna saatu lahja. Nuori tyttö kulki edestakaisin kevyin
askelin ja veti verhot ikkunoiden eteen iloisena siitä, ettei huomio
enää ollut häneen kiintynyt.
Hovijahtimestari seisoskeli kirjakaapin edessä lukien hajamielisenä
kirjanselkien nimikkeitä -- Holberg, Oehlenschläger, Ingemann --
pelkkiä klassikoita. Puh! -- Hän nosti valkoisen, sormuksilla
koristetun kätensä suunsa eteen salatakseen haukotusta. Nämä
velvollisuusvierailut vanha rouvan luona, joihin hänen vaimonsa pakotti
hänet kolme-neljä kertaa vuodessa, tuntuivat hänestä kerrassaan
synninrangaistukselta.
"Ove ja Fleming, ettekö tahdo lukea?" sanoi rouva Lindholm. "Täällä on
Andersenin sadut."
"Ei kiitos." -- Ove kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja mutisi
itsekseen: "Ei tässä nyt sentään ihan sylivauvoja olla."
"Sinulle pitää tietenkin olla Nick Carteria", virkkoi Ebba nousten
seisomaan, huolellisesti käärittyään Jackin virkattuun peitteeseen.
Veljensä kiukkuiseen silmäykseen hän vastasi pistämällä ruusunpunaisen
kielenkärjen ulos valkoisten hammasriviensä välistä.
Vaikka vanha rouva Rönnov ei käsittänytkään kaikkea, mitä hänen
ympärillänsä tapahtui, tajusi hän kuitenkin vaistomaisesti,
etteivät vieraat olleet erinomaisen hyvällä tuulella. Hän pyysi
Gärdaa soittamaan, että Kaisa toisi iltapäiväteen pöytään. Poikien
mieliala kohosi heti, kun he näkivät täysinäiset kakkuvadit, ja
hovijahtimestarikin ajatteli halukkaasti virvokkeita. Mummolla oli
erittäin hienoa vanhaa portviiniä, ja koska oli uudenvuodenpäivä, oli
täysi syy odottaa, että sitä ilmestyisi pöytään.
Eteisen ovikello soi. Ove ja Fleming ryntäsivät avaamaan. Vanha rouva
Rönnov terästi kuuloaan käsi korvan takana.
"Tuleeko ketään?" kysyi hän Gärdalta. "Tulee, mummo kulta", huusi tyttö
torveen, "luultavasti Eva-täti ja Tage. Minä tunnen heidän äänensä."
Eva Valeur, rouva Lindholmin nuorempi sisarpuoli, kaunis vaaleaverinen
nainen, iältään vähän päälle kahdenkymmenen, astui sisään vuoden
vanha pikkutyttönsä käsivarrellaan. Hänen takanaan näkyi pari
luutnantinpoletteja, ja Tage Barnerin voimakaspiirteinen pää kumartui
tervehtimään, niin että lampunvalo osui hänen paksun ruskean tukkansa
valkoiseen jakaukseen. "Hyvää päivää, rakkaat lapset -- voi, miten
pikku Vivika on kasvanut!" -- Vanha rouva puristi lapsen tuokioksi
rintaansa vasten, mutta antoi sen sitten heti takaisin äidille, kun
pienokainen näytti alkavan itkeä. -- "Ota sinä hänet, Eva. Pienet
lapset eivät pidä ryppyisistä kasvoista. -- No, miehesi ei tullutkaan,
näemmä -- eikä Tagen isä myöskään."
Eva-rouva toi paljon terveisiä mieheltään, konsuli Valeurilta. Hänen
oli valitettavasti ollut mahdoton päästä tänään...
Sitten luutnantti Tage otti kuulotorven nuorelta rouvalta ja selitti,
että isänsä, eversti, oli saanut esteitä. Uudenvuoden kunnia tervehdys
linnassa ja muut viralliset vierailut.
"Niin, niin, poikaseni, kyllä minä ymmärrän", nyökkäsi rouva Rönnov
lempeästi. Koko suku tiesi, että vanha rouva piti erityisen paljon
Tagesta, joka kuului olevan hänen miesvainajansa näköinen. -- "Saan
todellakin olla iloinen, kun minulla on teitä näinkin monta koolla
ympärilläni. Ja nyt te kaikki varmaan tarvitsette kupin teetä. Ole
hyvä, Tage, ja työnnä minun tuolini pöydän luo."
Hovijahtimestaria suututti, kun molempien toisten herrain oli
onnistunut livahtaa tiehensä. Mitä peijakasta hän olikaan suostunut
lähtemään Ninan mukaan! Täällä täytyi istua lasten ja naisväen
seurassa, vaikka olisi paljon hauskempaa pelata bridgeä aatelisklubilla.
Vanha rouva Rönnov tahtoi välttämättömästi Tagen viereensä pöytään.
Luutnantin yritys saada Gärda toiselle puolellensa raukesi tyhjiin
viime tingassa, kun Fleming, leveä pojannaama ärsyttävässä hymyssä,
sijoittautui heidän väliinsä. Tage kuiskasi vihaisesti: "Mitä sinä
siinä teet, penikka!" mutta se vain enensi asianomaisen mielihyvää
sukkelan kepposensa johdosta.
Kaisa Boreliuksen tarjoillessa teetä istui vanha rouva Rönnov hymyillen
ja katseli ympärillänsä olevaa rakasta piiriä. Tällaisina hetkinä,
kun hän ylpein mielin tunsi itsensä suvun kantaäidiksi, hän unohti
vanhuutensa ja raihnaisuutensa. Hän nautti ajatuksesta, että nämä
nuoret, terveet ihmiset olivat lihaa hänen lihastaan ja verta hänen
verestään. Kenenkähän kautta hänen sukunsa oli jatkuva, kun hän itse
oli jo aikoja sitten kätketty maan poveen? Hän piti paljon heistä
kaikista -- erittäinkin Tagesta ja Gärdasta. Mutta tyttökulta ei ollut
iloinen tänään, sen hän huomasi selvästi... Olikohan syynä jokin asia,
joka koski nuorta paroni Gersdorffia? Saattoiko Nina uhrata lapsensa
onnen edistääkseen omia kunnianhimoisia suunnitelmiaan?
Keskustelu oli pöydässä vähän vilkastunut. Rouva Rönnov saattoi nähdä
puhuvien kasvoista, että jokin asia kiinnitti erityisesti heidän
mieltään.
"Tage, poikaseni, mitä te pohditte niin innokkaasti?"
"Eva-täti on käynyt lentokentällä ja nähnyt Erik Lindin nousevan
ilmaan."
"Lentokentällä! Herra varjele!" -- Rouva Rönnov laski kiivaasti
teekupin kädestään. -- "Kaikkia hullutuksia ne ihmiset keksivät
tähän aikaan. Kunhan ei vaan Jumala heitä rankaisisi heidän
kevytmielisyytensä tähden."
"Ei se niin vaarallista mahda olla", nauroi Tage ylimielisesti.
"Minäkin tästä jonakuna päivänä lähden mukaan lentoretkelle."
"Jumalan tähden, poikani, ethän tee sitä!"
Vanhan rouvan nuhteleva huudahdus voitti äänellään sen pienen,
pelokkaan oihkauksen, joka pääsi Gärdalta. Mutta Tage kuuli sen
kuitenkin ja hymyili itsekseen suoristaen samalla vaistomaisesti
solakkaa vartaloaan.
Lempeydestään huolimatta vanha rouva Rönnov saattoi käyttää sangen
kovia sanoja puhuessaan nykyajasta, jota hän syvästi paheksui. Hän
vihasi automobiileja ja sähköraitiovaunuja, jotka hänen mielipiteensä
mukaan olivat eräänlaisia uudenaikaisia murha-aseita. Hän ei voinut
sietää, että naiset opiskelivat, kävivät luennoilla yhdessä nuorten
miesten kanssa ja valmistautuivat lääkäreiksi ja juristeiksi. Se
mullisti maailmanjärjestyksen, eikä rouva Rönnov voinut mitenkään
myöntää, että nykyiset olot olisivat entisiä paremmat. Avioliitot
olivat järjestään onnettomia, avioerot kuuluivat päiväjärjestykseen, ja
lasten kasvatus jätettiin vieraiden tehtäväksi. Ja kaiken päälliseksi
naiset vielä vaativat äänioikeutta ja tahtoivat päästä hallitsemaan
maata ja valtakuntaa. Kodin hallitus oli aivan liian mitätön tehtävä
nykyajan naisen voimille.
Eva, joka itse oli suorittanut ylioppilastutkinnon, koetti toisinaan
selittää vanhalle rouvalle, että uuden ajan edistykset vallan hyvin
saattoi yhdistää entisajan ihanteisiin. Kunnollinen ja toimekas
nainen oli ymmärtävä jakaa aikansa kodin ja julkisen elämän kesken.
Ja avioliitot tulisivat onnellisemmiksi kuin milloinkaan ennen, kun
mies ja vaimo kohtaisivat toisensa tasavertaisina tiedoiltaan ja
harrastuksiltaan.
Mutta rouva Rönnovin mielipiteet eivät järkkyneet. Hän vain pudisti
päätään hienosti hymyillen ja luoden veitikkamaisen katseen
silmälasiensa takaa.
"Kernaasti minun puolestani saatte olla tovereita", oli hänen tapansa
sanoa. "Mutta mihinkäs silloin joutuu erotiikka, lemmen runollinen
viehätys? Miehiä ja naisia ei vedä toistensa puoleen yhtäläisyys, vaan
erilaisuus. Niin on laita ollut maailman alusta asti, ja tokkopa se
asia muuksi muuttunee koskaan."
Tage jatkoi puhettaan ilman valloituksesta.
"Armeija tulee tietysti hankkimaan lentokoneita täällä niinkuin
muissakin maissa. Jos meillä aiotaan valmistaa upseereja ilmailijoiksi,
niin minä ilmoittaudun heti. Se on asia, jolla on tulevaisuus edessään.
Ja juuri siksi, että me olemme pieni kansa, täytyy meidän seurata
aikaamme siinäkin suhteessa. Lentokoneet saavat varmasti mitä suurimman
merkityksen tulevaisuuden sodissa."
Hän puhui innokkaasti, kiihtyneenä omista sanoistaan ja siitä
surullisen tuskaisesta katseesta, jonka hän oli saanut Gärdan silmistä.
Tyttö istui liikkumattomana kalpein kasvoin ja suu raollaan, katsoa
tuijottaen kauhistavaan tulevaisuudenkuvaan -- Tage ruhjoutuneena ja
verissään maahansyöksyneen lentokoneen alla...
"Te nuoret ette hellitä, ennenkuin olette saaneet panna henkenne
vaaraan", virkkoi hovijahtimestari. "Minä en käsitä, kuinka te
viitsitte."
"Vaara kohottaa elämännautintoa, eno Mogens. Ihminen panee aina enimmän
arvoa siihen, mitä hän ei turvallisesti omista."
Kuinka sydämettömästi ja kevytmielisesti Tage saattoi puhua! Gärda
nieleksi itkuaan ja tunsi kyynelten suolaisuuden kurkussaan. Hänen
teensä jäähtyi.
Puhe kääntyi politiikkaan. Tagen mielestä eurooppalainen sota oli
odotettavissa läheisessä tulevaisuudessa. Pitäisi sen vuoksi olla
valmiina kaiken varalta. Mutta sitä tanskalaiset eivät olleet
koskaan!... "Ikäänkuin meidän maamme ja sivistyksemme ei olisi
puolustamisen arvoinen!" -- Hän lämpeni ja kiihtyi puhuessaan, ja rouva
Rönnov, joka käsitti hänen nuorta, voimakasta ääntään selvemmin kuin
kenenkään muun puhetta, nyökäytti verkalleen valkoista päätään.
"Tage rakastaa isänmaataan", sanoi hän. "Kenties se tunne herää
uudelleen kaikkein nuorimmassa polvessa. Edellinen sukupolvi oli niin
merkillisen välinpitämätön siinä suhteessa -- eikö totta, Mogens ja
Nina? -- Minä en ole sitä koskaan ymmärtänyt. Minun nuoruudessani oli
tanskalaisten isänmaanrakkaus suuri. Kun sulhaseni lähti sotaan vuonna
48, olimme juuri menneet kihloihin. Ero oli kylläkin vaikea, mutta minä
olin kuitenkin ylpeä hänestä -- ja Jumalan kiitos, hän palasi kotiin
voittajana."
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun vanha rouva oli lopettanut
puheensa. Hän istui hetkisen syventyneenä omiin ajatuksiinsa. Hän näki
itsensä nuorena, valkopukuisena, kahdeksantoistavuotiaana tyttönä
sanomassa jäähyväisiä nuorelle luutnantille, joka oli vast'ikään
komennettu sotaan. Hän kuuli sulhonsa hymyn ja itkun välimailla
hyräilevän laulua, joka siihen aikaan oli kaikkien huulilla. Vielä
nytkin, kun hänen korvansa oli suljettu ulkomaailman ääniltä, hän
saattoi muistissaan kuunnella tuota säveltä ja sen kaihoisia sanoja,
jotka kertoivat sotilaan hyvästijätöstä.
Hovijahtimestari Lindholm puri huultansa vihoissaan. Vaikka hänen
täytyikin tunnustaa olevansa valtiollisilta mielipiteiltään
välinpitämätön, minkä seikan mummo sattumalta tiesi, oli hänestä
kuitenkin sopimatonta ottaa sitä puheeksi Evan ja lasten kuullen.
Eduskunnan jäsenenä hän lukeutui vanhoilliseen puolueeseen eikä pitänyt
siitä, että hänen isänmaallisuutensa pantiin epäilyksen alaiseksi.
Mutta hän piti periaatteenaan olla väittelemättä naisten kanssa --
ainakaan vanhain ja kuurojen.
Vaitiolon aikana Kaisa Borelius korjasi teepöydän ja pani esille viiniä
ja hedelmiä.
Lasien kilistessä vanha rouva säpsähti, ikäänkuin olisi havahtunut
unesta.
"Anteeksi, rakkaat lapset", sanoi hän lempeästi, "minä varmaankin
unohdin itseni ja vajosin muistelemaan aikaa, jota ei kukaan teistä ole
nähnyt. Minusta se oli parempi kuin nykyinen. Mutta te, jotka elätte
nykyajassa, näette siinä varmaankin hyviä puolia, joita minä vanha
muija en huomaa. Täytä lasit, Gärda kulta, ja juokaamme uuden vuoden
malja."
Gärda otti viinikarahvin, ja tumma viini säkenöi lampunvalossa. Hänen
kätensä vapisi, niin että rannerenkaan silmukat helisivät ja pari
punaista viinipisaraa läikähti valkoiselle liinalle.
Samassa tarttui lämmin käsi hänen käteensä työntäen sen hellästi
syrjään.
"Anna minä autan", sanoi Tagen hilpeä ääni. "Eihän sinulla, pikku
Gärda, ole voimia käsivarressasi. Kas kuinka kätesi vapisee! Istu sinä
rauhassa, niin minä kaadan laseihin."
Tagen käden kevyt kosketus ja hänen iloinen hymynsä karkoittivat
painajaisen, joka oli vaivannut Gärdaa. Hänen kiduttava, epämääräinen
tulevaisuudentuskansa katosi. Nykyhetki oli onnekas -- nykyhetki oli
Tage, joka seisoi tuossa nuorena ja väkevänä, pitkänä ja komeana,
uhkuen elinvoimaa, joka tarttui kaikkiin hänen lähellänsä oleviin.
"Hyvää uutta vuotta -- onneksi olkoon! Sinun maljasi ensiksi, mummo --
suvun vanhin!"
Tage löi kantapäänsä yhteen, ikäänkuin olisi tehnyt kunniaa
esimiehelle. Vanha rouva Rönnov nauroi, niin että myssyn pitsit
tutisivat ja silmälasit kostuivat, kilistäessään hänen kanssaan.
Fleming ja Ove olivat vallanneet Gärdan ja osoittivat hänelle
ärsyttävää huomaavaisuutta. Mutta nyt Tage sysäsi päättäväisesti pojat
syrjään ja kumartui tytön puoleen.
"Ja sitten me kaksi, Gärda. Kenties meidän uudenvuodentoivotuksemme
kohtaavat toisensa", kuiskasi hän. "Lasit pohjaan sen vuoksi!"
He katsoivat toisiaan lasin reunan yli, vakavina, loistavin silmin.
Hovijahtimestari kilisteli innokkaasti rouva Valeurin kanssa eikä
näyttänyt huomaavankaan, että Nina oli kohottanut lasinsa häntä kohden.
Ohimenevä kalpeus ja vihainen katse pitkien silmäripsien takaa oli
ainoana merkkinä siitä, että rouva Lindholm käsitti miehensä menettelyn
tahalliseksi epäkohteliaisuudeksi. Yleensä hän hallitsi Mogensia
täydellisesti, mutta miehellä oli joskus omat oikkunsa... Rouva
Lindholm kääntyi toisaalle ja toivotti alentuvasti hymyillen hyvää
uutta vuotta Kaisa Boreliukselle.
Kohta sen jälkeen vieraat alkoivat tehdä lähtöä. Kaikilla oli johonkin
mentävää illalla, eikä rouva Rönnov koettanut pidättää heitä. Hänen
vanhat, hienot kasvonsa vain saivat surumielisen ilmeen, ja silmät
vettyivät. Hän ei pitänyt hyvästelystä. Ani harvoin oli hänellä ilo
nähdä lapsensa ympärillään -- ja itse ei hän enää koskaan voinut käydä
heitä tervehtimässä. Nyt palasi jälleen hiljaisuus ja tyhjyys hänen
huoneeseensa, johon nuoret kasvot hetkeksi olivat tuoneet eloa ja väriä.
Toinen toisensa jälkeen tuli sanomaan hänelle hyvästi. Hän tajusi, että
useimmat olivat hyvillään vierailun päättymisestä. Ainoastaan Gärdan
käsi viipyi kauan hänen kädessään, ja tyttö painoi lämpimän, punaisen
poskensa hänen kalpeaa ja kurttuista poskeansa vasten.
"Tuletko taas pian minua katsomaan?"
"Tulen, mummo kulta, mielelläni."
Rouva Rönnov tiesi Gärdan puhuvan totta. Hänen luonteensa oli heikko ja
hellä, hän tarvitsi tukea ja myötätuntoa, mutta ei saanut kumpaakaan
äidiltään. Vähitellen oli Gärda kuitenkin tullut ymmärtämään, että hän
saattoi huoleti uskoa ilonsa ja surunsa vanhukselle, jonka aika ei
koskaan ollut ahtaalla seuraelämän vaatimusten takia ja jonka sydän oli
vuosista huolimatta altis ottamaan osaa nuorten tunteisiin.
Pojat olivat jo ulkona puutarhassa. Ove härnäili huvikseen naapuritalon
koiraa, joka haukkui häntä raivokkaasti aidan takaa, ja Fleming
koetti matkia Tagen käyntiä ja ryhtiä, kierteli olemattomia viiksiään
ja laahasi risua perässään sapelin puutteessa. Hovijahtimestarikin
ilmestyi kiviportaille. Helpotuksesta huokaisten hän veti sikarikotelon
taskustaan; vanhan rouvan hengenahdistuksen takia oli tupakanpoltto
sisällä kielletty.
Mamsseli Borelius oli sytyttänyt eteisen vihreän amppelin ja auttoi
naisia muhvien ja sateenvarjojen etsimisessä. Gärda avasi vielä kerran
arkihuoneen oven ja nyökkäsi vanhalle rouvalle, jonka kasvoille oli
laskeutunut rasittavan päivän tuottama väsymys ikäänkuin kivetyttävä
naamio.
Sitten äänet häipyivät ulos. Kuului askelia hiekoitetulta käytävältä,
ja veräjä paukahti kiinni.
Sisällä huoneessa oli lamppujen suhina ainoa kuuluva ääni. Rouva
Rönnovin pää vaipui rinnoille. Hän ummisti silmänsä väsymyksen
valtaamana ja säpsähti, kun Kaisa astui sisään.
"Tahtooko rouva jotain syötävää?"
"Ei kiitos, Kaisa, en tahdo mitään. Laita vain Jackille ja auta minut
sitten sänkyyn. -- Pojat eivät ole kilttejä koiraparalle."
"Eivät", sanoi Kaisa ja puristi huulensa tiukasti yhteen. "Pojat ovat
luodut kiusantekijöiksi, sen minä aina olen sanonut."
Hetkistä myöhemmin rouva Rönnov makasi vuoteessaan. Tuntui suloiselta
levätä pehmeillä pieluksilla. Viimeisen puolitunnin aikana hänen oli
ollut ihan vaikea pysyä pystyssä. Viininjuonti, johon hän ei ollut
tottunut, oli tehnyt hänen päänsä kuumaksi ja raskaaksi. Nyt tuntuivat
kylmät lakanat miellyttävän raikkailta ja vilpoisilta ihoa vasten, ja
oli suloista oikoa vanhoja väsyneitä jäseniään peiton alla.
Yksinäisyydentunne, joka aina lasten mentyä valtasi niin raskaana rouva
Rönnovin mielen, ei sekään kestänyt kauan. Hänhän ei itse asiassa
ollut koskaan yksin. Hänellä oli niin paljon muistoja pitkän elämänsä
varrelta, että ne saattoivat pitää hänelle seuraa päivät päästään.
Täällä hänen pienessä makuuhuoneessaan olivat seinät täynnä muotokuvia.
Suuri joukko vanhoja ja nuoria, kuolleita ja eläviä ystäviä ympäröi
häntä. Tuossa oli haalistunut kuva, joka esitti hänen vanhempiaan ja
sisaruksiaan. Vuoteen jalkopäässä riippuva muotokuva oli sen nuoren
luutnantin, joka oli taistellut Slesvigin kolmivuotissodassa. Se kuva
oli hänelle rakkain kaikista, ja siksi hän oli sen asettanut niin,
että aamulla näki sen ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi. Tuollainen
oli hänen ylkänsä ollut, nuori ja solakka, huulilla valoisa hymy kuin
Tagella, ja sellaisena hän tahtoi hänet muistaa, kun viimeinen pitkä
päivä vihdoinkin päättyy ja kaikki elämän kuvat häviävät.
Nuo ensimmäiset dagerrotypiat esittivät hänen lapsiansa pieninä.
Pojalla oli samettipusero ja leveä valkoinen kaulus, tytöllä väljä
kolttu ja pitkät, kirjaillut pussihousut. Hän muisti heidät niin hyvin
noilta avioliittonsa onnellisimmilta vuosilta. Ja nyt he olivat jo
aikoja sitten poissa -- kuolleet, eivät nuoruuden kukoistuksessa, vaan
ikäihmisinä, jotka olivat eläneet elämänsä loppuun. Hänelle yksin
tuli olo täällä maan päällä niin sanomattoman pitkäksi... Kolmannen
ja neljännen polven lapset olivat siellä niin ikään -- pitkä rivi
kasvoja. Muutamat olivat kylmiä ja maailmanviisaita, mutta useimmat
säteilivät vielä nuoruutta, hymyilivät toivon ja kaihon hymyä. Gärdan
ja Tagen valokuvat olivat vierekkäin. Vanhan rouvan ajatuksissa he
kaksi kuuluivat aina yhteen. -- Mutta ei kukaan voinut tietää miten
oli käyvä, oliko kohtalo kehräävä heidän elämänlankansa yhteen vaiko
erottava ne ainiaaksi.
Rouva Rönnov oli oppinut ottamaan päivät vastaan sellaisina kuin
ne tulivat ja olemaan murehtimatta tulevaisuudesta. Hän tiesikin
lohdutuksen kaikkiin suruihin: kerran oli ilta tuleva, viimeinen.
Synkimmätkin pilvet, jotka olivat painaneet hänen elämäänsä, hajosivat
kevyeksi usvaksi nyt, kun hän katseli niitä etäältä, vanhuutensa
rauhasta.
Kun Kaisa Borelius hiukan myöhemmin hiipi huoneeseen äänettömin
askelin, näki hän, että vanha rouva nukkui levollisesti kädet ristissä
lakanalla, valkoisena valkealla vuoteellaan.