Pitäjän kirkko oli kuuden virstan päässä Kosogorovissa; siellä käytiin
vain tarpeen vaatiessa, kun täytyi viedä lapsia ristittäväksi, käydä
vihillä tahi toimittaa kuolinmessu. Mutta rukoilemassa käytiin joen
takana. Pyhinä, hyvän sään aikana, tytöt pukeutuivat juhlapukuun ja
menivät joukolla päiväkirkkoon, ja hauska oli nähdä heidän kulkevan
niityn poikki punaisissa, keltaisissa ja sinisissä puvuissaan. Kun oli
huono sää, pysyivät kaikki kotosalla. Pitäjän kirkossa käytiin ripillä.
Niiltä, jotka eivät suuren paaston aikana ehtineet käydä ripillä, otti
pappi pääsiäisviikolla siunatessaan ristisaattueineen tuvat viisitoista
kopekkaa.
Vaari ei uskonut Jumalaa, koskapa tuskin koskaan ajattelikaan häntä.
Hän tunnusti yliluonnollisen olemassaolon, mutta sanoi sen olevan vain
akkoja koskevan asian, ja kun hänen läsnäollessaan puhuttiin uskonnosta
tai ihmeistä ja kysyttiin häneltä jotain, niin hän sanoi
vastenmielisesti ja päätään raapien:
-- Kukapa sen tietää.
Muori uskoi, mutta jollain lailla hämärästi. Kaikki sekautui hänen
muistissaan ja tuskin oli hän alkanut ajatella syntiä, kuolemaa ja
sielunpelastusta, kun puute ja huolet valtasivat hänen ajatuksensa ja
hän unohti heti, mitä oli ajatellut. Rukouksia hän ei muistanut ja
seisahtui usein iltaisin maatapanon aikana pyhäinkuvain eteen ja
kuiskaili:
-- Oi, pyhä Kasanilainen Jumalanäiti, oi, pyhä Smolenskin Jumalanäiti,
oi, pyhä Kolmikäsinen Jumalanäiti...
Maria ja Tekla tekivät ristinmerkkejä ja kävivät joka vuosi ripillä,
mutta eivät ymmärtäneet mitään. Lapsia ei opetettu rukoilemaan, heille
ei puhuttu jumalasta mitään eikä opetettu mitään sääntöjä, kiellettiin
vain paastoaikana syömästä kiellettyjä ruokia. Muissa perheissä oli
asianlaita melkein sama, vähän oli uskovia, vähän sellaisia, jotka
olisivat jotain ymmärtäneet. Samalla kuitenkin kaikki rakastivat pyhää
raamattua, rukoilivat hellästi ja hartaasti, mutta ei ollut kirjoja,
kenkään ei osannut lukea eikä selittää ja sentähden, että Olga joskus
luki evankeliumia, kunnioitettiin häntä ja kaikki teitittelivät sekä
häntä että Sashaa.
Olga kävi usein temppelien suojeluspyhäin juhlilla ja hartaushetkillä
lähikylissä tai piirikunnan pääkaupungissa, jossa oli kaksi luostaria
ja kaksikymmentäseitsemän kirkkoa. Hän oli hajamielinen ja
pyhiinvaelluksillaan ollessa unohti hän täydelleen perheensä ja vasta
kotiin palatessaan teki ilokseen sen keksinnön, että hänellä oli mies
ja tytär ja puhui silloin hymyillen ja loistaen:
-- Jumalan armo on osanani.
Kylän elämä tuntui hänestä inhottavalta ja vaivasi häntä. Eliaan
päivänä juotiin, Maarian taivaaseenastumisen päivänä juotiin,
ristinpystyttämisen juhlapäivänä juotiin. Pyhän Neitsyen esirukouksen
juhlana vietettiin Shukovossa seurakunnan pyhää. Sen kunniaksi joivat
miehet kolme päivää, joivat 50 ruplaa yleisiä rahoja ja lisäksi vielä
keräsivät kaikista taloista viinarahaa. Ensimäisenä päivänä
teurastettiin Tshikildejevin lammas. Sitä syötiin aamulla, päivällä ja
illalla, syötiin ahmimalla ja vielä keskellä yötä nousivat lapset
syömään. Kirjak oli kaikki kolme päivää kauheasti päissään ja ryyppäsi
kaikki, jopa lakkinsa ja saappaansakin sekä pieksi Mariaa niin kovasti,
että tätä valeltiin vedellä. Ja sitten kaikkia hävetti ja inhotti.
Muuten Shukovossakin, tässä lurjusten pesässä, oli kerran oikea
uskonnollinen juhla. Elokuussa kannettiin pitkin piirikuntaa kylästä
kylään pyhäinjäännöksiä. Sinä päivänä, jona kulkuetta odotettiin
Shukovoon, oli hiljaista ja pilvistä. Tytöt olivat jo aamulla lähteneet
loistavanvärisiin juhlapukuihinsa puettuina pyhäinkuvaa vastaan ja
toivat sen illan suussa ristikulkueessa lauluja laulaen. Samaan aikaan
alkoi joen takaa kuulua heleä kellojen soitto. Suunnaton kylän omien
asukkaiden ja vierasten joukko täytti tien, melua, pölyä, tungosta
-- -- Vaari, muori, Kirjak -- kaikki kurkottivat kätensä pyhäinkuvaa
kohti, katselivat sitä ahnaasti ja puhelivat itkien:
-- Puolustajamme! Oma äitimme! Puolustajamme!
Kaikki tuntuivat yhtäkkiä ymmärtäneen, etteivät rikkaat ja voimakkaat
vielä olleet kaikkea anastaneet, että vielä oli olemassa turva
loukkauksia, orjan vapaudettomuutta, raskasta, sietämätöntä puutetta ja
hirveää viinaa vastaan.
-- Puolustajamme, oma äitimme, itki Maria. Oma äitimme!
Mutta kun rukoushetki oli pidetty ja pyhäinkuva viety pois, alkoi
kaikki taas mennä vanhaa menoaan ja kyläravintolasta kuulua raakoja
juopuneita ääniä.
Kuolemaa pelkäsivät vain rikkaat miehet, jotka sitä vähemmin uskoivat
Jumalaan ja sielunpelastukseen, mitä enemmän rikastuivat, sekä vain
maallisen lopun pelosta asettivat kynttilän pyhäinkuvan eteen ja
lukivat rukouksensa. Köyhemmät eivät kuolemaa pelänneet. Vaarille ja
muorille sanottiin vasten silmiä, että he olivat jo aikansa eläneet ja
että heidän oli jo aika kuolla eivätkä he olleet siitä millänsäkään.
Eikä liioin arkailtu sanoa Nikolain läsnäollessa Teklalle, että
hänen miehensä hyötyisi Nikolain kuolemasta, pääsisi kotiin
sotapalveluksesta. Maria puolestaan ei pelännyt kuolemaa, vaan vieläpä
pahoitteli, että se viipyi niin kauan, ja iloitsi, kun joku hänen
lapsistaan kuoli.
Kuolemaa ei peljätty, vaan sensijaan suhtauduttiin kaikkiin sairauksiin
liioitellun pelokkaasti. Tyhjänpäiväinen juttu, ruuansulatushäiriö tai
lievä vilunväristys riitti ajamaan muorin pitkäkseen uunin päälle,
jossa kietoutui peitteeseensä ja alkoi lujaan ja herkeämättä ähkiä:
"Ku-olema tulee!" Vaari kiiruhti hakemaan pappia ja muorille annettiin
ehtoollinen ja viimeinen voitelu. Hyvin usein puhuttiin vilustumisesta,
madoista ja pöhöttymistä, jotka kuljeksivat vatsassa ja vierivät
sydäntä kohti. Eniten peljättiin vilustumista ja siksi pukeuduttiin
kesäisinkin lämpimästi ja lämmiteltiin uunin päällä. Muori hoiteli
mielellään itseään sekä kävi usein sairaalassa, jossa sanoi olevansa
58- eikä 70-vuotias. Hän otaksui, ettei lääkäri rupea häntä
parantamaan, jos saa tietää hänen todellisen ikänsä, vaan sanoo, että
hänen on aika kuolla eikä lääkitä itseään. Sairaalaan lähti hän
tavallisesti varhain aamulla ottaen mukaansa pari kolme tyttöä ja
palasi illalla nälkäisenä ja äkäisenä tuoden itselleen tippoja ja
tytöille voiteita. Kerran vei hän sinne Nikolainkin, joka sitten
parisen viikkoa otti tippoja ja puheli voivansa paremmin.
Muori tunsi kaikki kolmenkymmenen virstan ulottuvilla asuvat lääkärit,
välskärit ja taikurit eikä yksikään ollut hänen mieleisensä. Pyhän
Neitsyen esirukouksen juhlana, kun pappi ristikulkueineen siunasi
pirtit, sanoi lukkari hänelle, että kaupungissa vankilan luona asui
ukko, entinen sotavälskäri, joka paransi hyvin sairaita, ja kehoitti
häntä kääntymään tämän puoleen. Muori teki neuvon mukaan. Kun ensi lumi
oli langennut, matkusti hän kaupunkiin ja toi tullessaan ukonrähjän,
parrakkaan pitkäkauhtanaisen juutalaiskristityn, jonka kasvot olivat
täynnä pieniä sinisiä juonia. Juuri samaan aikaan työskenteli tuvassa
päiväläisiä, vanha räätäli, jolla oli kauheat silmälasit, leikkasi
vanhoista riekaleista liivejä ja kaksi nuorta miestä teki villasta
huovikkaita. Kirjak, joka oli erotettu juopottelun vuoksi ja joka nyt
asui kotona, istui räätälin rinnalla ja paikkaili länkiä. Tuvassa oli
ahdasta, ummehtunutta ja löyhkäsi pahalta. Juutalaiskristitty tarkasti
Nikolain ja sanoi, että häntä oli kupattava.
Hän asetti sarvet paikalleen ja räätälivanhus, Kirjak ja lapset olivat
näkevinään, miten tauti lähti Nikolaista. Nikolaikin katseli, kuinka
sarvet imeytyen rintaan vähitellen täyttyivät tummasta verestä, tunsi,
että hänestä todellakin lähtee jotain, ja hymyili tyydytyksestä.
-- Hyvä on, sanoi räätäli. Suokoon Jumala, että auttaisi..
Juutalaiskristitty pani kaksitoista sarvea ja sitten uudelleen
kaksitoista, joi teetä ja ajoi tiehensä. Nikolai alkoi väristä, hänen
kasvonsa painuivat sisään "puristautuen nyrkkiin", kuten eukot
sanoivat, ja hänen sormensa kävivät sinisiksi. Hän kääriytyi sekä
peitteeseen että turkkiin, mutta tuntui vain yhä kylmemmältä.
Iltapuolella hän rupesi tuskailemaan, pyysi, että hänet pantaisiin
lattialle, pyysi, ettei räätäli polttaisi, vaikeni sitten turkkinsa
alla ja aamupuoleen kuoli.