Kylään tuli herra, komisariota sanottiin nimittäin herraksi. Milloin ja
miksi hän tulee, tiedettiin kylässä jo viikko sitten. Shukovossa oli
vain neljäkymmentä taloa, mutta maksamattomia valtion- ja kunnanveroja
oli kertynyt yli kahden tuhannen.
Komisario asettui kylän ravintolaan. Hän joi siellä kaksi lasia teetä
ja meni sitten jalan kylänvanhimman tupaan, jonka luona verovelkaisten
joukko jo odotteli. Kylänvanhin Antip Sedelnikov oli huolimatta
nuoruudestaan, hän oli vähän yli kolmikymmenvuotias, ankara ja piti
aina päällystön puolta, vaikkakin itse oli köyhä ja maksoi veronsa
epäsäännöllisesti. Hänelle nähtävästi tuotti mielihyvää se, että hän
oli kylänvanhin, ja häntä hiveli tietoisuus vallastaan, jota hän ei
osannut osottaa muuten kuin ankaruudella. Kyläkokouksissa häntä
pelättiin ja toteltiin. Sattui niinkin, että hän tiellä tai ravintolan
luona hyökkäsi humalaisen kimppuun, sitoi hänen kätensä selän taakse ja
pisti putkaan. Panipa hän kerran sinne muorinkin siitä syystä, että
tämä tultuaan Osipin sijasta kyläkokoukseen oli alkanut siellä
torailla. Kokonaisen vuorokauden piti hän muoria kopissa. Kaupungissa
hän ei ollut elänyt eikä koskaan lukenut kirjoja, mutta jostakin oli
hän painanut mieleensä joukon viisaita sanoja ja käytti niitä
mielellään keskustelussa, seikka, jonka tähden häntä kunnioitettiin,
vaikkakaan ei aina ymmärretty.
Kun Osip astui verokirjoineen kylänvanhimman tupaan, istui komisario,
laihannakkea harmaatakkinen ukko pitkine valkoisine partoineen,
etunurkassa pöydän ääressä ja kirjoitti jotain muistiin. Tupa oli
siisti, seinillä oli kirjavanaan sanomista leikeltyjä kuvia ja
parhaalla paikalla, pyhäinkuvain vieressä, oli entisen bulgarialaisen
ruhtinaan Battenbergin muotokuva. Pöydän vieressä seisoi kädet
rinnallaan ristissä Antip Sedelnikov.
-- Tämä mies, teidän jalosukuisuutenne, on velkaa 119 ruplaa, sanoi
hän, kun Osipin vuoro tuli. Ennen pääsiäistä maksoi hän ruplan, siitä
perin ei ole antanut kopekkaakaan.
Komisario kohotti katseensa Osipiin ja kysyi:
-- Miksikä niin, velihopea?
-- Armahtakaa, Jumalan tähden, teidän jalosukuisuutenne, alkoi Osip
levottomana. Suvaitkaa kuulla, suvella Ljutoretskin herra pyytää heiniä
myymään. Myy nyt heiniä, sanoo. Miksikä en? Minulla oli satakunta
puutaa myytävänä, eukot olivat niittäneet poikki. Sovittiin kaupoista
-- Kaikki hyvin, vapaaehtoisesti...
Hän valitti kylänvanhimman menettelystä ja tavan takaa kääntyi miesten
puoleen ikäänkuin vaatien heitä todistajiksi. Hänen kasvonsa
punettuivat ja hiestyivät ja silmät saivat terävän häijyn ilmeen.
-- En käsitä, miksi tuollaista puhut, sanoi komisario. Kysyn sinulta,
sinulta minä kysyn, miksi et maksa veroa? Kaikki te jätätte maksamatta,
minunkos tässä on teistä vastattava?
-- En voi.
-- Nämä sanat ovat seurauksettomia sanoja, sanoi kylänvanhin. Toden
totta. Tshikildejevit ovat varatonta väkeä, mutta suvaitkaa kysyä
muilta, syy on kerta kaikkiaan, niin onkin, viinan. Ja veijareita ovat.
Eivät ymmärrä mitään.
Komisario kirjoitti jotakin muistiin ja sanoi Osipille rauhallisella
tasaisella äänellä, ikäänkuin olisi pyytänyt vettä:
-- Mene tiehesi!
Pian hän matkusti pois. Kun hän istuutui yksinkertaisiin ajoneuvoihinsa
ja ryki, niin jo hänen pitkästä laihasta selästään saattoi nähdä, ettei
hän enää muistanut Osipia, ei kylänvanhinta, ei shukovolaisten
verovelkoja, vaan ajatteli omia asioitaan. Hän ei ehtinyt ajaa
virstaakaan, kun Antip Sedelnikov jo vei Tshikildejevin tuvasta
teekeittiön, hänen jäljessään kulki muori huutaen vinkuvalla äänellä,
rintaansa jännittäen:
-- En anna. Enkä anna sinulle, kirottu mies!
Antip kulki nopeasti, pitkin askelin ja kyyryselkäinen raivostunut
muori ajoi häntä takaa ollen vähällä langeta. Hänen huivinsa oli
valunut harteille, harmaan vihertävät hiukset liehuivat tuulessa. Äkkiä
hän pysähtyi ja alkoi, kuin todellinen kapinoitsija ainakin, lyödä
nyrkeillään rintaansa ja huusi vielä kovemmin, laulavalla äänellä ja
melkein itkien:
-- Kristikansa, kaikki jotka Jumalaan uskotte! Voi, vääryyttä tekevät!
Hyvät ystävät, minua ahdistetaan. Voi, voi, kultaseni, tulkaa apuun!
-- Muori hoi, sanoi ankarasti kylänvanhin. Pysyhän järjissäsi!
Teekeittiöttä tuli Tshikildejevin tuvassa lopullisen ikävä. Sen
kadottamisessa oli jotain alentavan loukkaavaa, aivan kuin olisi äkkiä
riistetty tuvan kunnia. Ennemmin olisi kylänvanhin saanut viedä pöydän,
kaikki penkit, kaikki astiat, näin tyhjältä ei sittenkään olisi
näyttänyt. Muori huusi, Maria itki ja tytöt nähdessään hänen itkevän
tekivät samoin. Vaari istui tuntien itsensä syylliseksi nurkassa
allapäin ja oli vaiti. Nikolaikin oli vaiti. Muori rakasti ja sääli
häntä, mutta nyt hän unohti säälin, syöksyi sättien ja soimaten hänen
kimppuunsa ja heristi hänelle nyrkkiä aivan hänen kasvojensa edessä.
Hän huusi, että Nikolai oli kaikkeen syypää. Miksi oli hän lähettänyt
niin vähän apua, vaikka itse oli kirjeissään kehunut ansainneensa
"Slaavilaisessa Basarissa" 50 ruplaa kuussa? Miksi hän oli tullut tänne
ja lisäksi perheineen? Jos hän kuolee, niin millä rahoilla hänet
haudataan? Oli sääli katsella Nikolaita, Olgaa ja Sashaa.
Ukko voihkasi, otti lakkinsa ja meni kylänvanhimman luo. Ilta jo
pimeni. Antip Sedelnikov sulatteli jotain uunin luona pullistellen
poskiaan. Huoneessa tuntui olevan häkää. Hänen lapsensa, jotka olivat
laihoja, pesemättömiä ja yhtä huononnäköisiä kuin Tshikildejevinkin
perheen lapset, hyörivät lattialla. Ruma kesakkoinen, isovatsainen
vaimo keri silkkiä. Perhe oli onneton ja rutiköyhä, vain Antip näytti
reippaalta ja kauniilta. Penkillä oli vierekkäin viisi teekeittiötä.
Vaari teki ristinmerkin Battenbergin kuvan edessä ja sanoi:
-- Antip, armahda Jumalan tähden ja anna teekeittiö takaisin!
Kristuksen tähden!
-- Anna kolme ruplaa, niin saat.
-- En voi.
Antip pullisti poskensa, tuli humisi ja pihisi kuvastuen teekeittiöiden
kylkiin. Vaari rypisteli hattuaan ja sanoi mietittyään:
-- Anna pois!
Tummaverinen kylänvanhin näytti jo aivan mustalta ja muistutti noitaa;
hän kääntyi Osipin puoleen ja virkkoi ankarasti ja nopeasti:
-- Kaikki riippuu semstvopäälliköstä. Hallinnollisessa istunnossa
kahdentenakymmenentenäkuudentena päivänä voit osottaa suullisesti tai
kirjallisesti aihetta tyytymättömyyteesi.
Osip ei ymmärtänyt mitään, vaan tyytyi tähän ja meni kotiin.
Noin kymmenen päivän perästä tuli komisario, viipyi tunnin verran ja
ajoi pois. Sää oli niihin aikoihin tuulinen ja kylmä, joki oli
jäätynyt, mutta lunta vaan ei tullut ja kelirikko teki haittaa.
Kerranpa pyhänä ennen illan tuloa naapurit pistäytyivät Osipin luo
istumaan ja juttelemaan. Istuttiin pimeässä tulta sytyttämättä, koska
työnteko olisi ollut synti. Saatiin kuulla joitain uutisiakin, melko
epämieluisia muuten. Niinpä oli parista kolmesta talosta viety
veroveloista kanat ja lähetetty ne kunnan hallitukseen, jossa ne olivat
kuolleet, kun kukaan ei ollut niitä syöttänyt. Oli otettu lampaita, ja
kun niitä kuljetettiin kiinnikytkettyinä ja muuteltiin joka kylässä
uusiin ajoneuvoihin, oli yksi heittänyt henkensä. Ja nyt yritettiin
ratkaista kysymystä siitä, kuka oli syyllinen.
-- Semstvo, sanoi Osip. Kukas muu sitten!
-- Tietysti semstvo.
Semstvoa syytettiin kaikesta, maksamattomista veroista, sorrosta,
kadosta, vaikka yksikään ei tiennyt, mitä semstvo merkitsi.
Niin oli asianlaita ollut siitä pitäen, kun rikkaat rahvaanmiehet,
joilla oli omia tehtaita, kauppoja ja majataloja, olivat olleet
kunnanvaltuutettuina, jääneet tyytymättömiksi ja sitten tehtaissaan ja
anniskeluissaan alkaneet soimata semstvoa.
Puhuttiin siitä, ettei Jumala anna lunta, pitäisi vetää puita, mutta
mättäitä ei voi ajaa eikä kulkea. Ennen noin 15-20 vuotta sitten olivat
shukovolaisten keskustelut olleet paljon mielenkiintoisempia. Silloin
oli jokainen ukko näyttänyt siltä, kuin olisi hänellä ollut
säilytettävänään salaisuus, kuin olisi hän jotain tiennyt ja jotain
odottanut. Silloin puhuttiin kultakirjaimisesta kirjasta, maan jaosta,
uusista maista, aarteista ja viittailtiin johonkin. Mutta nyt ei
shukovolaisilla ollut mitään salaisuuksia, koko heidän elämänsä oli
kuin kämmenellä kaikkien nähtävissä ja he voivat puhua vain puutteesta
ja ravinnosta, siitä ettei ollut lunta.
Vaiettiin, ja taas tulivat mieleen kanat ja lampaat ja ryhdyttiin
ratkaisemaan, kuka on syyllinen.
-- Semstvo, virkkoi Osip alakuloisena. Kukas sitten.