Oi, miten ankara, miten pitkä talvi! Joulusta lähtien ei ollut omaa
viljaa ja jauho oli ostossa. Kirjak, joka nyt asui kotona, mellasteli
iltaisin kauhistuttaen kaikkia, aamuisin taas poti päänsärkyä ja oli
häpeissään. Sääli oli katsella häntä. Navetasta kuului yöt päivät
nälkäisen lehmän ammunta, joka särki muorin ja Marian sydäntä. Ja kuin
vartavasten tulivat paukkuvat pakkaset, kinokset kasautuivat korkeiksi,
talvi pitkittyi, Neitsyt Maarian ilmestymisen päivänä raivosi oikea
talvipyry ja pääsiäisviikolla satoi lunta.
Mutta oli miten oli, talvi loppui. Huhtikuun alussa olivat päivät
lämpimiä ja yöt kylmiä, mutta eräs lämmin päivä sai vihdoin pakkasista
voiton, vihdoinkin, ja purot alkoivat virrata, linnut laulaa. Koko
niitty ja joen partaalla kasvavat pensaat hukkuivat tulvaveteen ja
Shukovon ja vastaisen puolen välinen aukea oli yhtenä suurena lahtena,
jonka pinnalla siellä täällä pyrähtelivät villit sorsaparvet. Hehkuva
keväinen auringonlasku uhkeine pilvineen valoi joka ilta maisemaan
jotain tavatonta, uutta ja uskomatonta, juuri sitä samaa, jota et usko
nähdessäsi samat värit ja samat pilvet kuvassa.
Kurjet lensivät nopeaan ja päästivät surullisia ääniä kuin mukaansa
kutsuen. Seisten jyrkänteen reunalla katseli Olga kauan lahtea,
aurinkoa, säteilevää, ikäänkuin nuortunutta kirkkoa ja kyyneleet
alkoivat vieriä hänen silmistään ja hengitys salpautui, sillä teki niin
kauheasti mieli jonnekin silmin siintämättömiin, vaikkapa maailman
ääriin. Mutta oli jo päätetty, että hän menee takaisin Moskovaan
sisäköksi, ja hänen kanssaan lähtee Kirjak palkkautumaan pihamieheksi
tahi miksi tahansa. Kunpa vain pian pääsisi lähtemään.
Kun maa hiukan kuivui ja tuli lämmin, lähdettiin matkalle. Olga ja
Sasha mytyt selässä, molemmilla jaloissaan virsut, menivät ulos heti
aamun sarastaessa. Maria lähti heitä saattamaan. Kirjak ei ollut terve
ja jäi vielä viikoksi kotiin. Olga rukoili viimeisen kerran kirkkoon
päin kääntyneenä ajatellen miestään eikä itkenyt, hänen kasvonsa
kävivät vain ryppyisiksi ja tulivat rumiksi kuin eukon. Hän oli talven
kuluessa laihtunut, rumentunut, hiukan harmaantunut ja entisen sirouden
ja miellyttävän hymyn sijasta oli hänen kasvoillaan alistuvan
surullinen eletyn murheen ilme ja hänen katseessaan oli jotakin tylsää
ja liikkumatonta, aivan kuin hän ei olisi kuullut. Hänen oli ikävä
erota kylästä ja sen väestä. Hänen mieleensä muistui, miten Nikolaita
oli viety hautuumaalle ja miten jokaisen tuvan luona oli tilattu
sielumessu ja miten kaikki itkivät ottaen osaa hänen suruunsa. Kesän ja
talven pitkään oli ollut hetkiä ja päiviä, jolloin nämä ihmiset
näyttivät elävän huonommin karjaa, hirveää oli elämä heidän kanssaan.
He olivat raakoja, epärehellisiä, likaisia, juoppoja, eivät eläneet
sovussa, riitelivät alituiseen, koska eivät kunnioittaneet, vaan
pelkäsivät ja epäilivät toisiaan. Kuka piti kapakkaa ja juotti kansaa?
Talonpoika. Kuka tuhlasi ja joi kyläkunnan, koulun ja kirkon rahat?
Talonpoika. Kuka varasti naapuriltaan, teki murhapolton, antoi
oikeudessa väärän todistuksen pullollisesta viinaa? Talonpoika. Kuka
semstvon ja muissa kokouksissa oli ensimäinen vastustamaan talonpoikia?
Talonpoika. Niin, hirveää oli elää heidän kanssaan, mutta sittenkin
olivat he ihmisiä, jotka kärsivät ja itkivät kuin ihmiset konsanaan,
eikä heidän elämässään ollut mitään, jolle ei olisi voinut löytää
puolustusta. Raskas työ, josta koko ruumis oli aina kipeä, ankarat
talvet, niukka sato, ahtaus, apua vain ei mistään eikä sitä voinut
mistään odottaa. Ne jotka olivat heitä rikkaampia ja voimakkaampia,
eivät kyenneet auttamaan, koska itsekin olivat raakoja, kunniattomia,
juoppoja ja torailivat itsekin yhtä inhottavasti. Vähäpätöisinkin
virkamies tahi puotipalvelija kohteli rahvaan miehiä kuin kulkureita,
sinutteli vieläpä kylän- ja kirkonvanhimpiakin ja luuli olevansa siihen
oikeutettu. Ja voivatko auttaa tai olla hyvänä esimerkkinä
voitonhimoiset, ahneet, irstaat ja laiskat ihmiset, jotka tulivat
maalle vain loukatakseen, riistääkseen, pelottaakseen. Olgan mieleen
muistui, miten säälittävän nöyryytetyn näköisiä vanhukset olivat
viedessään talvella Kirjakin piestäväksi. Ja nyt hänen oli sääli
kaikkia näitä ihmisiä, teki kipeää ja hän silmäili kulkiessaan
tuontuostakin taakseen katsellakseen taloja.
Saatettuaan kolmisen virstaa sanoi Maria jäähyväiset, lankesi
polvilleen ja alkoi kasvoilleen maahan langeten äännellä:
-- Taas jäin yksin, onneton, kovaosainen...
Kauan hän äänteli ja kauan näkivät Olga ja Sasha, miten hän polvillaan
ollen lakkaamatta jollekin syrjään kumarteli pidellen päätään käsineen
ja hänen yllään lentelivät kottaraiset.
Aurinko kohosi korkealle, tuli kuuma. Shukovo jäi kauas taakse. Kulku
oli kevyttä, Olga ja Sasha unohtivat pian sekä kylän että Marian,
heidän oli hauska ja kaikki huvitti heitä. Milloin hautakumpu, milloin
rivi sähkölennätinpylväitä, jotka toinen toistaan seuraten menevät
tietämätöntä minne, taivaanrannan taa kadotakseen, ja langat humisevat
salaperäisesti. Milloin näkyy kaukana kokonaan vihreän peittämä
pienoinen maatalo, sieltä tuntuu tulevan kosteuden ja hampun tuoksu ja
tuntuu jostain syystä siltä, että siellä asuu onnellisia ihmisiä.
Milloin taas pistää silmään hevosen luuranko, joka yksin loistaa
valkeana kedolla. Ja leivoset visertelevät lakkaamatta, peltopyyt
kuhertelevat toisilleen ja ruisrääkkä huutaa, ikäänkuin joku nyhtäisi
vanhasta rautaisesta ovenkolkuttimesta.
Puolenpäivän aikaan Olga ja Sasha tulivat suureen kirkonkylään. Siellä
he kohtasivat leveällä kadulla kenraali Shukovin kokkivanhuksen. Hänen
oli kuuma ja hänen hikinen punainen kalju päänsä loisti auringossa. Hän
ja Olga eivät tunteneet toisiaan, katsoivat sitten yhtaikaa taakseen,
tunsivat toisensa ja sanaakaan sanomatta menivät kumpikin omalle
suunnalleen. Pysähtyen tuvan luo, joka näytti muita rikkaammalta ja
uudemmalta, kumartui Olga avoimien ikkunain alla sanoen kuuluvalla,
vienolla ja laulavalla äänellä:
-- Oikeauskoiset kristityt, antakaa Kristuksen tähden almu, jotta
Jumalan armo olisi osananne, vanhemmillanne taivaan valtakunta, ikuinen
rauha.
-- Oikeauskoiset kristityt, alkoi Sasha, antakaa Kristuksen tähden,
jotta armo olisi osananne, taivaan valtakunta...