Maria tunsi itsensä onnettomaksi ja puheli, että hän mielellään
tahtoisi kuolla. Teklaa taas päinvastoin tällainen elämä miellytti:
köyhyys, siivottomuus ja lakkaamaton riita. Hän söi valitsematta, mitä
annettiin, nukkui missä ja millä sattui. Pesuvedet viskasi hän vallan
portaitten päähän, läiskäytti vain kynnykseltä, vieläpä astuskeli
paljain jaloin lätäkössä. Jo ensi päivästä alkaen alkoi hän vihata
Olgaa ja Nikolaita juuri siksi, ettei tämä elämä heitä miellyttänyt.
-- Katsotaanhan, mitä saatte syödäksenne, mokomakin moskovalainen
aatelisväki, sanoi hän ilkkuen. Katsotaanhan!
Kerran aamulla, oltiin jo alkupuolella syyskuuta, Tekla toi alhaalta
kaksi ämpäriä vettä. Pakkasesta punakka, terve ja kaunis hän oli. Maria
ja Olga istuivat pöydän ääressä juoden teetä.
-- Juokaa terveydeksenne, virkkoi Tekla pilkallisesti. Kas vain,
millaisia rouvia, lisäsi hän asettaen vesisangon paikalleen. Ovat
ottaneet tavakseen juoda joka päivä teetä. Kunhan vain se ei
turvotuttaisi teitä, jatkoi hän katsellen vihamielisesti Olgaa. Onkin
Moskovassa maleksinut itselleen turpean naaman, senkin lihaläntti!
Hän heilautti korentoa ja iski Olgaa olkapäähän sillä seurauksella,
että molemmat miniät vain löivät kätensä yhteen ja sanoivat:
-- Voi, hyvä isä!
Sitten Tekla meni joelle liinavaatteitten pesuun ja toraili koko tien
niin, että kuului tupaan.
Päivä kului. Tuli pitkä syysilta. Kaikki muut paitsi Tekla, joka oli
mennyt joen taa, kerivät tuvassa silkkiä. Silkki otettiin
valmistettavaksi lähellä olevasta tehtaasta ja koko perhe ansaitsi
sillä vähän, parisenkymmentä kopekkaa viikossa.
-- Herrain vallassa oli parempi elellä, puheli vaari silkkiä kerien.
Sai tehdä työtä, nukkua, syödä, kutakin ajallaan. Päivälliseksi saatiin
kaalia ja puuroa ja illalliseksi niinikään kaalia ja puuroa. Kurkkuja
ja kaalia oli yllinkyllin. Sai syödä vapaasti, minkä ikinä mieli teki.
Ja ankarampia oltiin. Jokainen muisti paikkansa.
Paloi vain yksi lamppu, se valaisi himmeästi ja savuten. Kun joku
varjosti lampun ja suuri varjo lankesi akkunaan, näkyi kirkas kuunvalo.
Osip vaari kertoili harvakseltaan, miten oli eletty maaorjuuden aikana,
kuinka näillä samoilla paikoilla, joilla elämä nyt oli niin ikävää ja
köyhää, metsästeltiin ajokoirilla ja vinttikoirilla, kuinka kierron
aikana miehille juotettiin viinaa, miten Moskovaan meni kokonaisia
kuormastoja pyydettyjä lintuja nuoren herrasväen tarpeeksi. Pahoja
ihmisiä rangaistiin ruoskimalla tai lähetettiin Tverin tiloille, mutta
hyviä palkittiin.
Mummokin kertoi yhtä ja toista. Hän muisti kerrassaan kaikki. Hän
kertoi rouvastaan, hyvästä ja jumalaapelkäävästä naisesta, jonka mies
oli juomari ja irstailija ja jonka kaikki tyttäret joutuivat naimisiin,
Jumala tiesi kuinka. Yksi meni juopolle, toinen porvarille, kolmas taas
vietiin salaa (muori itse, joka oli silloin vielä nuori tyttö, oli
auttanut). Kaikki he pian kuolivat suruun ja samoin heidän äitinsä.
Tätä kaikkea muistellessaan pisti muori vähän itkuksikin.
Äkkiä joku kolkutti ovea ja kaikki säpsähtivät -- Osip setä, päästä
yöksi sisään! Tupaan astui pieni kaljupäinen ukko, kenraali Shukovin
kokki, sama mies, jonka lakki oli palanut. Hän istuutui, kuunteli ja
alkoi myöskin muistella ja kertoa juttujaan. Istuen jalat riipuksissa
uunilla kuunteli Nikolai puhetta ja kyseli vähän väliä ruokia, joita
herrasväessä valmistettiin. Puhuttiin pihveistä, kotleteistä,
monenlaisista liemistä, kastikkeista ja kokki, joka myöskin muisti
kaikki hyvin, nimitteli ruokia, joita ei enää tehdä. Niinpä oli
laitettu ruokaa, jota valmistettiin häränsilmistä ja sanottiin
"silmänavajaisiksi".
-- Valmistettiinko silloin marsalkka-kotletteja, kysyi Nikolai.
-- Ei.
Nikolai pudisti nuhdellen päätään ja sanoi:
-- Voi teitä, kehnoja kokkeja olitte.
Istuen ja maaten uunilla katselivat tytöt alas silmää räpäyttämättä.
Heitä näytti olevan paljon, kuin pilvissä kerubeja. Kertomukset
miellyttivät heitä, he huokailivat, säpsähtelivät ja kalpenivat milloin
ihastuksesta, milloin pelosta. Muoria, joka kertoi mielenkiintoisemmin
kuin muut, he kuuntelivat hengittämättä ja uskaltamatta hiiskahtaakaan.
Pantiin vaieten maata. Kertomuksien liikuttamina ajattelivat vanhukset,
kuinka ihana on nuoruus, josta, olipa se sitten millainen tahansa, jää
mieleen vain se, mikä on ollut elävää, iloista ja liikuttavaa. Ja he
ajattelivat, miten hirvittävän kylmä on kuolema, joka ei enää itseään
kauan odotuta, parasta on olla sitä ajattelematta. Lamppu sammui. Ja
hämärä ja kaksi kuun räikeästi valaisemaa akkunaa ja hiljaisuus ja
kätkyeen narina muistuttivat jostain syystä vain siitä, että elonaika
on jo ohi, ettei sitä saa millään takaisin... Vaivut nukahtaen
horroksiin -- yhtäkkiä koskettaa joku olkapäätä ja puhaltaa poskeesi
uni on tiessään -- ruumis tuntuu kuoleutuneelta ja kuoleman ajatukset
hiipivät mieleen. Jos kääntyy toiselle kyljelle, unohtaa kuoleman,
mutta päässä harhailevat vanhat ikävät mietteet puutteesta, ravinnosta,
että jauhon hinta on noussut, ja hetkisen kuluttua muistuu taas
mieleen, että elonaika on ohi, ettei sitä saa takaisin...
-- Voi, hyvä Jumala, huokasi kokki.
Joku kolkutti hiljaa akkunaan. Tekla oli kaiketi palannut. Olga nousi
ja haukotellen, rukousta soperrellen avasi oven sekä päästi eteisen
salvan. Mutta ketään ei tullut sisään, kävi vain kylmä viima ulkoa ja
kuu alkoi äkkiä valaista. Avoimesta ovesta näki sekä hiljaisen ja
aution tien että taivaalla kulkevan kuun.
-- Kuka siellä, huudahti Olga.
-- Minä, kuului vastaus. Minä se olen.
Oven vieressä seisoi Tekla seinään nojaten aivan alastomana. Hän värisi
kylmästä, hänen hampaansa kalisivat ja kuun kirkkaassa valossa hän
näytti hyvin kalpealta, kauniilta ja kummalliselta. Hänen ruumiinsa
varjot ja kuun hohde iholla pistivät kumman terävästi silmään ja
erittäin tarkasti erottautuivat hänen tummain kulmakarvainsa ja nuoren
lujan rintansa piirteet.
-- Toisella puolella ilkimykset riisuivat minut, päästivät näin,
virkkoi hän. Tulin kotiin vaatteitta, niinkuin tulin maailmaankin. Tuo
vaatteet!
-- Tulehan tupaan, sanoi Olga alkaen myös väristä.
-- Kunhan vanhukset eivät näkisi.
Muori jo todellakin rähisi levottomana ja vaari kyseli: "Ken siellä?"
Olga toi paitansa ja hameensa, puki Teklan ja sitten molemmat hiljaa,
koettaen olla lyömättä ovia, astuivat tupaan.
-- Sinäkö, kelvoton, siellä olet, ärisi muori äkäisenä arvattuaan, kuka
tulija oli. Paha sinut, senkin yölinnun, periköön!
-- Ei mitään, ei mitään, kuiskaili Olga verhoten Teklaa. Ei mitään,
kyyhkyseni.
Hiljeni taas. Tuvassa nukuttiin aina huonosti. Jokin hellittämätön
tunkeileva tuska esti jokaista nukkumasta. Vaarin selkää särki, muoria
vaivasivat huolet ja ilkeys, Maria pelkäsi, lapsia kutitti ja nälätti.
Nytkin oli uni levotonta, käänneltiin kyljeltä toiselle, puhuttiin
unissa, noustiin juomaan.
Tekla alkoi äkkiä ulvoa kovalla ja raa'alla äänellä, mutta hillitsi
samassa itsensä ja vain harvakseltaan nyyhki, yhä hiljaisemmin ja
matalammin, kunnes vaikeni. Aika ajoin kuului joen toiselta puolen
kellon ääni, mutta kello löi kummallisesti, ensin viisi, sitten kolme.
-- Voi, hyvä Jumala, huokaili kokki.
Ikkunoista oli vaikea päättää, paistoiko vielä kuu, vai tekikö aurinko
jo nousuaan. Maria nousi, meni ulos ja kuului pihalla lypsävän lehmää
puhellen. Seiso-o! Muorikin meni ulos. Tuvassa oli vielä pimeä, mutta
saattoi jo erottaa kaikki esineet.
Nikolai, joka ei ollut nukkunut koko yönä, kiipesi uunilta. Hän veti
vihreästä arkusta esiin hännystakkinsa, puki sen ja mennen akkunan luo
silitteli sen hihoja, piti kiinni liepeistä ja hymyili. Sitten hän
varovasti riisui takin, kätki sen arkkuun ja kävi taas pitkäkseen.
Maria palasi ja ryhtyi uunia lämmittämään. Hän ei nähtävästi vielä
ollut aivan valveilla ja heräsi lopullisesti vasta nyt liikkeellä
ollessaan. Hän oli kaiketi uneksinut jostain, tahi johtuivat hänen
mieleensä eiliset kertomukset, koskapa hän makeasti venyttelihe uunin
ääressä ja sanoi:
-- Ei, vapaus on parempi.