V.

Maarian taivaaseenastumisen pyhän iltama kellon käydessä yhtätoista

tytöt ja pojat, jotka kävelivät alhaalla niityllä, alkoivat äkkiä

huutaen ja kirkuen juosta kylään päin. Ylhäällä jyrkänteen reunalla

istujat eivät ensin voineet käsittää, mistä se johtui.

-- Tulipalo, tulipalo, kajahti alhaalta. Palaa!

Ylhäällä istuvat katsahtivat taakseen ja heidän silmiään kohtasi

kauhea, tavaton näky. Erään reunimmaisen tuvan olkikatosta kohosi

tupruava tulipatsas, joka suihkulähteen tavoin sinkautteli itsestään

kaikkiin suuntiin palavia kipinöitä, ja samassa leimahti koko katto

kirkkaaseen liekkiin ja tuli alkoi räiskyä.

Kuun valo kalpeni ja koko kylää valaisi punainen värisevä palo, mustat

varjot kulkivat maata pitkin, haisi palaneelta. Alhaalta paikalle

kiiruhtavat ihmiset eivät hengästyksissään voineet puhua, vaan

vapisivat, tyrkkivät toisiaan, lankeilivat, ja tottumattomia kun olivat

häikäisevään valoon, näkivät huonosti eivätkä tunteneet toisiaan.

Tuntui kauhealta. Varsinkin se tuntui hirveältä, että ylhäällä savun

seassa lenteli kyyhkysiä ja että kyläravintolassa, jossa ei vielä

tiedetty tulipalosta mitään, yhä laulettiin ja soitettiin, ikäänkuin

kaikki olisi ollut, niinkuin olla piti.

-- Semjon sedän talo palaa, huudahti joku kovalla raa'alla äänellä.

Maria hääri tupansa luona itkien, käsiään väännellen, hampaat kolisten,

vaikka tulipalo oli kaukana kylän toisella laidalla. Nikolai tuli

tuvasta huopasaappaat jaloissaan, lapset juoksivat ulos paitasillaan.

Kymmenysmiehen tuvan luona alettiin lyödä malmilevyyn. Pom, pom, pom,

kajahteli ilmassa ja tuo tiheään uudistuva väsymätön ääni sai sydämen

kouristumaan ja ilman tuntumaan kylmältä. Vanhat eukot seisoivat

pidellen käsissään pyhäinkuvia. Pihoilta ajettiin tielle lampaita,

vasikoita, lehmiä, kannettiin arkkuja, nahkoja ja saaveja. Pikimusta

ori, jota ei päästetty hevoslaumaan, koska se potki ja haavoitti toisia

hevosia, juoksenteli nyt vapaaksi päästettynä tömistäen ja hirnuen

pitkin kylää, kunnes yhtäkkiä seisahtui rattaitten ääreen ja alkoi

takajaloillaan niitä potkia.

Joen toisella puolella ruvettiin soittamaan kirkonkelloja.

Palavan talon luona oli kuuma ja niin valoisa, että jokainen ruoho

näkyi selvästi. Erään arkun päällä, joka oli ehditty pelastaa, istui

Semjon, isonenäinen, punatukkainen mies, lippalakki syvälle korviin

saakka vedettynä ja liivisillään. Hänen vaimonsa makasi kasvot maata

vasten pyörryksissä ja valitti. Muuan noin kahdeksankymmenen vanha

matalakasvuinen, suuripartainen, peikkoa muistuttava ukko, joka ei

ollut paikkakuntalainen, vaan jolla nähtävästi oli tulipalon kanssa

jotain tekemistä, käveli tulipalon ääressä hatutta ja valkea nyytti

käsissä. Tuli kajasti hänen kaljuun päälakeensa. Kylänvanhin, Antip

Sedelnikov, joka oli tummaverinen ja mustatukkainen kuin mustalainen,

lähestyi kirves kädessä tupaa ja löi akkunan toisensa jälkeen

säpäleiksi, tietämätöntä miksi, ja alkoi sitten hakata portaita.

-- Eukot, tuokaa vettä, huusi hän. Kone tänne! Joutuin!

Samat miehet, jotka äsken olivat remunneet ravintolassa, kantoivat

hartioillaan paloruiskua. He olivat kaikki juovuksissa, kompastelivat,

lankeilivat ja kaikilla oli kasvoillaan avuton ilme ja kyyneleet

silmissä.

-- Tytöt, vettä, huusi myöskin juopunut kylänvanhin. Joutukaa, tytöt!

Eukot ja tytöt juoksivat alas lähteelle ja laahasivat vuorelle täysiä

ämpäreitä ja vesikorvoja juostakseen jälleen kaadettuaan veden ruiskuun

takaisin lähteelle. Olga, Maria, Sasha ja Motjkakin olivat kantamassa.

Vettä pumppusivat eukot ja pikku pojat, letku suhisi ja kylänvanhin

ohjaten sen milloin oveen milloin akkunoihin, pidätteli sormellaan

vesisuihkua jonka vuoksi se suhisi vieläkin kovemmin.

-- Kelpo poika olet, Antip, kuului hyväksyviä huutoja. Koeta parhaasi!

Ja Antip tunkeutui eteiseen suoraan tuleen ja huusi sieltä:

-- Pumpatkaa! Tehkää, mitä voitte, oikeauskoiset, tällaisen

onnettomuuden satuttua.

Miehet seisoivat talon luona yhdessä ryhmässä mitään tekemättä ja

katselivat tuleen. Ei kenkään tiennyt, mihin ryhtyä, kukaan ei osannut

tehdä mitään, ja yltympärillä oli viljaa, aumoja, heinää, latoja,

kuivia risukasoja. Myöskin Kirjak ja ukko Osip seisoivat siinä molemmat

hutikassa. Ja ikäänkuin haluten puolustaa toimettomuuttaan puheli ukko

kääntyen maassa makaavan eukon puoleen:

-- Miksi, kuomaseni, tässä ponnisteltaisiin. Tupa on vakuutettu, mitä

siis...

Semjon kertoili milloin kenellekin, mistä tuli oli saanut alkunsa.

-- Juuri tuo sama ukko, tuo nyyttiniekka, kenraali Shukovin palvelija.

Hän oli meidän kenraalillamme, joka Herrassa levätköön, kokkina. Tulee

illalla, pyytää yöksi taloon... No, joimme tietysti lasin mieheen.

Eukko hääräili teekeittiöineen juottaakseen ukolle teetä ja

onnettomuudeksi asetti teekeittiön eteiseen, tuli lieskahti torvesta,

tuota noin, suoraan kattoon, olkiin. Valmista oli. Vähältä piti,

ettemme itse palaneet. Ja ukon lakki paloi, voi synti sentään.

Malmilevyä lyötiin lakkaamatta ja usein helähti kirkonkello joen takaa.

Olga läähätti tulen hohteessa ja katseli kauhistuneena punaisia

lampaita ja rusottavia kyyhkysiä, jotka lentelivät savussa, ja juoksi

milloin mäkeä ylös, milloin alas. Hänestä tuntui, että tuo soitto oli

terävänä okaana tunkeutunut hänen sieluunsa, ettei tulipalo koskaan

lakkaa, että Sasha on kadonnut. Ja kun tuvan katto räiskyen luhistui,

niin ajatus, että koko kylä nyt ehdottomasti palaa heikonsi hänet niin,

ettei hän enää jaksanut kantaa vettä, vaan istui jyrkänteellä

vesisangot vieressään. Hänen rinnallaan ja alempana mäellä istui

eukkoja äännellen kuin itkuvirren vedossa.

Mutta samassa tuli toiselta puolelta kaupunkilaistalosta kaksissa

ajoneuvoissa kauppa-apulaisia ja työmiehiä tuoden tullessaan

paloruiskun. Tuli myöskin aivan nuori ylioppilas ratsain valkea

mekkonsa levällään. Alkoi kuulua kirveen kolinaa, syttynyttä salvosta

vastaan asetettiin portaat ja niitä pitkin kiipesi samalla kertaa viisi

henkeä, etunenässä ylioppilas, joka punotti ja huusi terävällä,

käheällä äänellä ja sellaisella sävyllä, kuin olisi tulipalojen

sammuttaminen hänelle vallan totuttu tehtävä. Tupa revittiin hirsiksi,

navetta, punos-aita ja lähin auma hajotettiin tieltä.

-- Älkää antako särkeä, kuului joukosta ankaria ääniä. Älä anna!

Kirjak lähti tupaa kohti päättävän näköisenä, ikäänkuin olisi aikonut

estää äskentulleet repimästä tupaa, mutta eräs työmies pyöräytti hänet

takaisin ja iski häntä poskelle. Alettiin nauraa, työmies löi vielä

kerran, Kirjak kaatui ja ryömi nelinkontin takaisin joukkoon.

Joen toiselta puolen tuli kaksi hattupäätä tyttöäkin, ylioppilaan

sisaria kai. He seisoivat taampana ja katselivat tulipaloa. Hajotetut

hirret eivät enää palaneet, vaan savusivat kuitenkin kovasti.

Ylioppilas, jolla oli letku hallussaan, johti suihkun milloin savuaviin

hirsiin, milloin miehiin, milloin taas vettä kantaviin eukkoihin.

-- Yrjö, huusivat tytöt hänelle nuhdellen ja levottomina. Yrjö!

Tulipalo sammui. Vasta kun hajaannuttiin, huomattiin, että alkoi jo

sarastaa ja että kaikki olivat kalpeita ja hiukan ruskettuneita.

Aamuisin viimeisten tähtien sammuessa näyttää aina siltä. Erotessaan

miehet naureskelivat sekä tekivät pilaa kenraali Shukovin kokista ja

palaneesta lakista. Heidän teki jo mieli sytyttää leikkitulipalo ja

heistä tuntui melkein ikävältä, että tuli oli sammunut niin pian.

-- Te, herra, sammutitte hyvin, sanoi Olga ylioppilaalle. Teidät

pitäisi saada meille Moskovaan, siellä on tulipalo harva se päivä.

-- Oletteko te sitten Moskovasta, kysyi toinen neideistä.

-- Sieltä juuri. Mieheni palveli "Slaavilaisessa Basarissa". Ja tässä

on tyttäreni, sanoi hän osottaen Sashaa, joka kylmissään painautui

hänen turviinsa. Myöskin moskovalainen, herra.

Molemmat neidit sanoivat ranskaksi jotain ylioppilaalle ja tämä antoi

Sashalle kaksikymmenkopekkaisen. Osip ukko näki sen ja toivo valkaisi

äkkiä hänen kasvonsa.

-- Luojalle kiitos, teidän jalosukuisuutenne, ettei tuullut, sanoi hän

ylioppilaalle. Muuten olisi palanut tunnissa. Teidän jalosukuisuutenne,

hyvä herrasväki, lisäsi hän hämillään matalammalla äänellä, aamu on

kylmä, pitäisi lämmitellä, antakaa armossanne, jotta saisin

puolipullosen.

Hänelle ei annettu mitään ja hän alkoi kurkkuaan koristellen kävellä

laahustaa kotiin. Olga seisoi kylän reunassa ja katseli, kuinka

molemmat rattaat menivät kaalaamosta joen yli ja miten herrasväki kulki

niittyä pitkin. Heitä odottivat toisella puolella ajopelit. Tultuaan

tupaan kertoi hän ihastuksissaan miehelleen:

-- Kuinka hyviä ja kauniita he ovatkaan! -- Entäs neidit -- kuin

kerubeja.

-- Pahus heidät periköön, virkkoi uninen Tekla kiukkuisesti.