Maarian taivaaseenastumisen pyhän iltama kellon käydessä yhtätoista
tytöt ja pojat, jotka kävelivät alhaalla niityllä, alkoivat äkkiä
huutaen ja kirkuen juosta kylään päin. Ylhäällä jyrkänteen reunalla
istujat eivät ensin voineet käsittää, mistä se johtui.
-- Tulipalo, tulipalo, kajahti alhaalta. Palaa!
Ylhäällä istuvat katsahtivat taakseen ja heidän silmiään kohtasi
kauhea, tavaton näky. Erään reunimmaisen tuvan olkikatosta kohosi
tupruava tulipatsas, joka suihkulähteen tavoin sinkautteli itsestään
kaikkiin suuntiin palavia kipinöitä, ja samassa leimahti koko katto
kirkkaaseen liekkiin ja tuli alkoi räiskyä.
Kuun valo kalpeni ja koko kylää valaisi punainen värisevä palo, mustat
varjot kulkivat maata pitkin, haisi palaneelta. Alhaalta paikalle
kiiruhtavat ihmiset eivät hengästyksissään voineet puhua, vaan
vapisivat, tyrkkivät toisiaan, lankeilivat, ja tottumattomia kun olivat
häikäisevään valoon, näkivät huonosti eivätkä tunteneet toisiaan.
Tuntui kauhealta. Varsinkin se tuntui hirveältä, että ylhäällä savun
seassa lenteli kyyhkysiä ja että kyläravintolassa, jossa ei vielä
tiedetty tulipalosta mitään, yhä laulettiin ja soitettiin, ikäänkuin
kaikki olisi ollut, niinkuin olla piti.
-- Semjon sedän talo palaa, huudahti joku kovalla raa'alla äänellä.
Maria hääri tupansa luona itkien, käsiään väännellen, hampaat kolisten,
vaikka tulipalo oli kaukana kylän toisella laidalla. Nikolai tuli
tuvasta huopasaappaat jaloissaan, lapset juoksivat ulos paitasillaan.
Kymmenysmiehen tuvan luona alettiin lyödä malmilevyyn. Pom, pom, pom,
kajahteli ilmassa ja tuo tiheään uudistuva väsymätön ääni sai sydämen
kouristumaan ja ilman tuntumaan kylmältä. Vanhat eukot seisoivat
pidellen käsissään pyhäinkuvia. Pihoilta ajettiin tielle lampaita,
vasikoita, lehmiä, kannettiin arkkuja, nahkoja ja saaveja. Pikimusta
ori, jota ei päästetty hevoslaumaan, koska se potki ja haavoitti toisia
hevosia, juoksenteli nyt vapaaksi päästettynä tömistäen ja hirnuen
pitkin kylää, kunnes yhtäkkiä seisahtui rattaitten ääreen ja alkoi
takajaloillaan niitä potkia.
Joen toisella puolella ruvettiin soittamaan kirkonkelloja.
Palavan talon luona oli kuuma ja niin valoisa, että jokainen ruoho
näkyi selvästi. Erään arkun päällä, joka oli ehditty pelastaa, istui
Semjon, isonenäinen, punatukkainen mies, lippalakki syvälle korviin
saakka vedettynä ja liivisillään. Hänen vaimonsa makasi kasvot maata
vasten pyörryksissä ja valitti. Muuan noin kahdeksankymmenen vanha
matalakasvuinen, suuripartainen, peikkoa muistuttava ukko, joka ei
ollut paikkakuntalainen, vaan jolla nähtävästi oli tulipalon kanssa
jotain tekemistä, käveli tulipalon ääressä hatutta ja valkea nyytti
käsissä. Tuli kajasti hänen kaljuun päälakeensa. Kylänvanhin, Antip
Sedelnikov, joka oli tummaverinen ja mustatukkainen kuin mustalainen,
lähestyi kirves kädessä tupaa ja löi akkunan toisensa jälkeen
säpäleiksi, tietämätöntä miksi, ja alkoi sitten hakata portaita.
-- Eukot, tuokaa vettä, huusi hän. Kone tänne! Joutuin!
Samat miehet, jotka äsken olivat remunneet ravintolassa, kantoivat
hartioillaan paloruiskua. He olivat kaikki juovuksissa, kompastelivat,
lankeilivat ja kaikilla oli kasvoillaan avuton ilme ja kyyneleet
silmissä.
-- Tytöt, vettä, huusi myöskin juopunut kylänvanhin. Joutukaa, tytöt!
Eukot ja tytöt juoksivat alas lähteelle ja laahasivat vuorelle täysiä
ämpäreitä ja vesikorvoja juostakseen jälleen kaadettuaan veden ruiskuun
takaisin lähteelle. Olga, Maria, Sasha ja Motjkakin olivat kantamassa.
Vettä pumppusivat eukot ja pikku pojat, letku suhisi ja kylänvanhin
ohjaten sen milloin oveen milloin akkunoihin, pidätteli sormellaan
vesisuihkua jonka vuoksi se suhisi vieläkin kovemmin.
-- Kelpo poika olet, Antip, kuului hyväksyviä huutoja. Koeta parhaasi!
Ja Antip tunkeutui eteiseen suoraan tuleen ja huusi sieltä:
-- Pumpatkaa! Tehkää, mitä voitte, oikeauskoiset, tällaisen
onnettomuuden satuttua.
Miehet seisoivat talon luona yhdessä ryhmässä mitään tekemättä ja
katselivat tuleen. Ei kenkään tiennyt, mihin ryhtyä, kukaan ei osannut
tehdä mitään, ja yltympärillä oli viljaa, aumoja, heinää, latoja,
kuivia risukasoja. Myöskin Kirjak ja ukko Osip seisoivat siinä molemmat
hutikassa. Ja ikäänkuin haluten puolustaa toimettomuuttaan puheli ukko
kääntyen maassa makaavan eukon puoleen:
-- Miksi, kuomaseni, tässä ponnisteltaisiin. Tupa on vakuutettu, mitä
siis...
Semjon kertoili milloin kenellekin, mistä tuli oli saanut alkunsa.
-- Juuri tuo sama ukko, tuo nyyttiniekka, kenraali Shukovin palvelija.
Hän oli meidän kenraalillamme, joka Herrassa levätköön, kokkina. Tulee
illalla, pyytää yöksi taloon... No, joimme tietysti lasin mieheen.
Eukko hääräili teekeittiöineen juottaakseen ukolle teetä ja
onnettomuudeksi asetti teekeittiön eteiseen, tuli lieskahti torvesta,
tuota noin, suoraan kattoon, olkiin. Valmista oli. Vähältä piti,
ettemme itse palaneet. Ja ukon lakki paloi, voi synti sentään.
Malmilevyä lyötiin lakkaamatta ja usein helähti kirkonkello joen takaa.
Olga läähätti tulen hohteessa ja katseli kauhistuneena punaisia
lampaita ja rusottavia kyyhkysiä, jotka lentelivät savussa, ja juoksi
milloin mäkeä ylös, milloin alas. Hänestä tuntui, että tuo soitto oli
terävänä okaana tunkeutunut hänen sieluunsa, ettei tulipalo koskaan
lakkaa, että Sasha on kadonnut. Ja kun tuvan katto räiskyen luhistui,
niin ajatus, että koko kylä nyt ehdottomasti palaa heikonsi hänet niin,
ettei hän enää jaksanut kantaa vettä, vaan istui jyrkänteellä
vesisangot vieressään. Hänen rinnallaan ja alempana mäellä istui
eukkoja äännellen kuin itkuvirren vedossa.
Mutta samassa tuli toiselta puolelta kaupunkilaistalosta kaksissa
ajoneuvoissa kauppa-apulaisia ja työmiehiä tuoden tullessaan
paloruiskun. Tuli myöskin aivan nuori ylioppilas ratsain valkea
mekkonsa levällään. Alkoi kuulua kirveen kolinaa, syttynyttä salvosta
vastaan asetettiin portaat ja niitä pitkin kiipesi samalla kertaa viisi
henkeä, etunenässä ylioppilas, joka punotti ja huusi terävällä,
käheällä äänellä ja sellaisella sävyllä, kuin olisi tulipalojen
sammuttaminen hänelle vallan totuttu tehtävä. Tupa revittiin hirsiksi,
navetta, punos-aita ja lähin auma hajotettiin tieltä.
-- Älkää antako särkeä, kuului joukosta ankaria ääniä. Älä anna!
Kirjak lähti tupaa kohti päättävän näköisenä, ikäänkuin olisi aikonut
estää äskentulleet repimästä tupaa, mutta eräs työmies pyöräytti hänet
takaisin ja iski häntä poskelle. Alettiin nauraa, työmies löi vielä
kerran, Kirjak kaatui ja ryömi nelinkontin takaisin joukkoon.
Joen toiselta puolen tuli kaksi hattupäätä tyttöäkin, ylioppilaan
sisaria kai. He seisoivat taampana ja katselivat tulipaloa. Hajotetut
hirret eivät enää palaneet, vaan savusivat kuitenkin kovasti.
Ylioppilas, jolla oli letku hallussaan, johti suihkun milloin savuaviin
hirsiin, milloin miehiin, milloin taas vettä kantaviin eukkoihin.
-- Yrjö, huusivat tytöt hänelle nuhdellen ja levottomina. Yrjö!
Tulipalo sammui. Vasta kun hajaannuttiin, huomattiin, että alkoi jo
sarastaa ja että kaikki olivat kalpeita ja hiukan ruskettuneita.
Aamuisin viimeisten tähtien sammuessa näyttää aina siltä. Erotessaan
miehet naureskelivat sekä tekivät pilaa kenraali Shukovin kokista ja
palaneesta lakista. Heidän teki jo mieli sytyttää leikkitulipalo ja
heistä tuntui melkein ikävältä, että tuli oli sammunut niin pian.
-- Te, herra, sammutitte hyvin, sanoi Olga ylioppilaalle. Teidät
pitäisi saada meille Moskovaan, siellä on tulipalo harva se päivä.
-- Oletteko te sitten Moskovasta, kysyi toinen neideistä.
-- Sieltä juuri. Mieheni palveli "Slaavilaisessa Basarissa". Ja tässä
on tyttäreni, sanoi hän osottaen Sashaa, joka kylmissään painautui
hänen turviinsa. Myöskin moskovalainen, herra.
Molemmat neidit sanoivat ranskaksi jotain ylioppilaalle ja tämä antoi
Sashalle kaksikymmenkopekkaisen. Osip ukko näki sen ja toivo valkaisi
äkkiä hänen kasvonsa.
-- Luojalle kiitos, teidän jalosukuisuutenne, ettei tuullut, sanoi hän
ylioppilaalle. Muuten olisi palanut tunnissa. Teidän jalosukuisuutenne,
hyvä herrasväki, lisäsi hän hämillään matalammalla äänellä, aamu on
kylmä, pitäisi lämmitellä, antakaa armossanne, jotta saisin
puolipullosen.
Hänelle ei annettu mitään ja hän alkoi kurkkuaan koristellen kävellä
laahustaa kotiin. Olga seisoi kylän reunassa ja katseli, kuinka
molemmat rattaat menivät kaalaamosta joen yli ja miten herrasväki kulki
niittyä pitkin. Heitä odottivat toisella puolella ajopelit. Tultuaan
tupaan kertoi hän ihastuksissaan miehelleen:
-- Kuinka hyviä ja kauniita he ovatkaan! -- Entäs neidit -- kuin
kerubeja.
-- Pahus heidät periköön, virkkoi uninen Tekla kiukkuisesti.