Muori pani Sashan vahtimaan vihannestarhaansa, etteivät hanhet pääsisi
siihen. Oli helteinen elokuun päivä. Ravintoloitsijan hanhet olisivat
kylläkin voineet päästä takatietä vihannestarhaan, mutta niillä oli nyt
muuta työtä; ne nokkivat ravintolan luona kauroja rauhallisesti
keskustellen ja ainoastaan ukkohanhi kohotti korkealle päätään
ikäänkuin pitääkseen silmällä, oliko muori keppineen tulossa. Toiset
hanhet olisivat voineet tulla alhaalta laaksosta, mutta ne
käyskentelivät nyt laitumella kaukana joen takana, missä ne valkealta
hohtavana jonona ulottuivat niityn halki.
Sasha seisoi hetkisen, ikävystyi ja huomatessaan, ettei hanhien tulosta
ollut pelkoa, meni jyrkänteelle.
Siellä hän huomasi Marian vanhemman tyttären Motjkan, joka seisoi
liikkumattomana suunnattoman suurella kivellä ja katseli kirkkoa.
Marialle oli syntynyt kolmetoista lasta, mutta vain kuusi oli jäänyt
henkiin, kaikki pelkkiä tyttöjä, ei yhtä ainoata poikaa, ja vanhin oli
kahdeksanvuotias. Paljasjalkainen, pitkään paitaan puettu tyttö seisoi
auringonpaisteessa, päivä paahtoi suoraan hänen päälakeaan, mutta hän
ei sitä huomannut ja näytti olevan kuin paikalleen kivettynyt. Sasha
meni hänen rinnalleen ja sanoi kirkkoa katsellen:
-- Kirkossa asuu Jumala, ihmisten asunnoissa palaa lamppuja ja
kynttilöitä, mutta Jumalan lamput ovat pyhäinkuvainlamppuja, punervia,
vihreitä, sinerviä kuin silmiä ikänä. Yöllä Jumala kävelee kirkossa ja
häntä seuraavat Pyhä Neitsyt ja Nikolai-pyhimys kulta -- top, top, top
-- -- Ja vartiaa pelottaa, pelottaa -- -- Niin, pääskyseni, lisäsi hän
matkien äitiään. Ja kun maailmanloppu tulee, kohoavat kaikki kirkot
taivaaseen.
-- Kel-loi-neen-ko, kysyi Motjka bassoäänellä venyttäen joka tavua.
-- Kelloineen. Kun maailmanloppu tulee, pääsevät hyvät ihmiset
taivaaseen, mutta äkäiset joutuvat ikuiseen ja sammumattomaan tuleen,
pääskyseni. Äidilleni ja Mariallekin Jumala sanoo: Te ette ole ketään
loukanneet, menkää siis oikealle paratiisiin, mutta Kirjakille ja
muorille sanoo hän: Menkää te vasemmalle, tuleen. Ja se, joka syö
paastoaikana kiellettyä ruokaa, joutuu myöskin tuleen.
Hän katseli taivaalle silmät selkosen selälleen ja sanoi: Katsopas
taivaalle äläkä räpäytä silmiäsi, niin näet enkeleitä.
Motjka alkoi myöskin katsella taivasta ja hetkinen kului hiljaisuuden
vallitessa.
-- Näetkö, kysyi Sasha.
-- Ei näy, virkkoi Motjka bassoäänellä.
-- Mutta minäpä näen. Pikku enkelit lentelevät taivaalla ja siipineen
-- viuh, viuh niinkuin hyttyset vain.
Motjka mietti hetkisen katse maahan luotuna ja kysyi sitten:
-- Joutuuko muori tuleen?
-- Joutuu, pääskyseni.
Kiveltä vei aivan alas saakka loiva tasainen rinne ja sitä peitti
pehmeänvihreä ruoho, jota teki mieli kädellä silittää tai levätä sillä.
Sasha kävi pitkälleen ja vieri alas. Vakavan ja ankaran näköisenä
pullistaen poskensa laskeutui Motjkakin maahan ja alkoi vieriä. Sitten
ratkesi hänen paitansa olkaan asti.
-- Miten naurettavaa, sanoi Sasha ihastuksissaan.
He menivät molemmat ylös vielä kerran vieriäkseen, mutta samassa
kuului tuttu inisevä ääni: "Voi hirveätä!" Hampaaton, luiseva,
kyttyräselkäinen muori ajoi lyhyet harmaat hiukset tuulessa liehuen
hanhia vihannestarhasta ja huusi:
-- Kaiken kaalin sotkivat, senkin kirotut. Vieköön teidät surma,
kolmasti kirotut, rutonsyömät! Paha teidät periköön!
Hän huomasi tytöt, heitti käsistään kepin, otti maasta risun ja
tartuttuaan Sashan kaulaan kuivine ja kovine sormineen alkoi piestä
häntä. Sasha itki kivusta ja pelosta. Silloin uroshanhi hoippuen
jalalta toiselle tuli vanhuksen luo kaula kurollaan ja suhisi jotain,
ja kun se taas palasi laumansa luo, niin kaikki naarashanhet
tervehtivät sitä hyväksyvästi: krok, krok, krok! Sitten muori ryhtyi
pieksämään Motjkaa ja tällöin Motjkan paita taas repesi. Epätoivoissaan
ääneen itkien meni Sasha tupaan valittamaan, hänen perässään tuli
Motjka, joka myöskin itki, mutta bassoäänellä ja kyyneleitään
pyyhkimättä. Hänen kasvonsa olivat niin märät, kuin olisi hän kastanut
ne veteen.
-- Hyvä isä, ihmetteli Olga, kun he yhdessä tulivat tupaan, Taivasten
valtiatar!
Sasha alkoi kertoa, mutta tällöin astui sisään muori läpitunkevalla
äänellä huutaen ja riidellen. Tekla suuttui ja tuvassa alkoi aikamoinen
melu.
-- Ei mitään, ei mitään, lohdutteli Olga silittäen kalpeana ja
liikutettuna Sashan päätä. Hän on isoäitisi, olisi synti suuttua
häneen. Ei mitään, lapsukaiseni.
Nikolai, jota ainainen huuto, nälkä, häkä ja löyhkä vaivasi, ja joka jo
vihasi ja halveksi köyhyyttä, joka häpesi vaimonsa ja tyttärensä
silmissä isäänsä ja äitiänsä, laski jalkansa uunilta riipuksiin ja
alkoi puhua ärtyneellä itkuisella äänellä kääntyen äitinsä puoleen:
-- Te ette saa lyödä häntä. Ei teillä ole mitään oikeutta lyödä häntä.
-- Katsohan, kuolemaasiko sinä siellä uunilla teet, tiuskasi hänelle
Tekla ilkeyksissään. Pahusko teidät tänne toikaan, senkin
tyhjäntoimittajat!
Sasha, Motjka ja pikku tytöt, niin monta kuin heitä olikin,
sulloutuivat uunin päälle nurkkaan Nikolain selän taa ja kuuntelivat
sieltä kaikkea tätä vaiti, peläten ja heidän pikkuiset sydämensä
tykyttivät aivan kuuluvasti. Kun perheessä on sairas, joka on kauan
toivottomasti potenut, niin sattuu raskaita hetkiä, jolloin kaikki
läheiset arastellen, salaisesti, sydämensä syvyydestä toivovat hänen
kuolevan. Vain lapset pelkäävät silloinkin omaisensa kuolemaa ja sitä
ajatellessaan tuntevat kauhua. Nytkin tytöt pidättäen hengitystään
katselivat surullinen ilme kasvoillaan Nikolaita luullen, että hän
kohta kuolee, ja heidän teki mieli itkeä ja sanoa hänelle jotain
hellää, säälivää.
Nikolai puristautui Olgaa vasten ikäänkuin turvaa hakien ja sanoi
hänelle hiljaisella väräjävällä äänellä:
-- Olga rakkaani, en voi enää olla täällä. Voimani eivät kestä. Jumalan
tähden, Kristuksen vuoksi, joka on taivaissa, kirjoita sisarellesi
Klaudia Abramovnalle, että hän myisi ja panttaisi kaikki, mitä hänellä
on, että hän lähettäisi rahaa, sillä me lähdemme täältä. Voi hyvä
Jumala, jatkoi hän tuskaisesti, jospa saisi edes toisella silmällä
vilkaista Moskovaan. Kunpa edes näkisin siitä unta...
Ja kun tuli ilta ja tupa pimeni, valtasi mielen niin tuskallinen ikävä,
että oli vaikea sanoa sanaakaan. Äkäinen muori liotteli ruisleivän
kuoria vadissa ja imeksi niitä kauan, koko tunnin. Maria toi lehmän
lypsettyään maitosangon ja asetti sen penkille, sitten muori kaasi
maidon sangosta kannuihin, hitaasti, kiirehtimättä, nähtävästi
tyytyväisenä siihen, ettei sitä nyt paastoaikana kukaan joisi ja että
se jäisi kokonaan säästöön. Vain hiukkasen, hyvin vähän, hän kaasi
teevadille Teklan lapsia varten. Kun hän ja Maria olivat vieneet kannut
kellariin, Motjka yhtäkkiä vavahti, kiipesi uunilta ja tultuaan penkin
luo, jolla oli kuppi leivänkuorineen, loiskautti siihen vadista maitoa.
Muori ryhtyi tupaan palattuaan taas imemään kuoriaan ja Sasha ja Motjka
katselivat häntä uunilla istuen. Heitä miellytti ajatus, että muori oli
tehnyt paastosynnin ja joutuu siis helvettiin. He olivat saaneet
lohdun, nukkumaisillaan ollessaan kuvitteli Sasha viimeistä tuomiota:
Paloi iso saviuunin muotoinen pätsi ja paholainen, jolla oli sarvet
kuin lehmällä, ajoi muoria tuleen pitkällä kepillä, kuten tämä oli
äsken ajanut hanhia.