Kyläläiset saivat tietää vierasten tulosta ja jo päiväkirkon jälkeen
kokoontui taloon paljon väkeä. Leonytshevit, Matveitshevit ja
Iljitshovit, kaikki tulivat saamaan tietoja Moskovassa toimessa
olevista sukulaisistaan. Oli tapana viedä lukutaitoiset shukovolaiset
lapset Moskovaan ravintolapalvelijoiksi ja käytävävahdeiksi (samoin
kuin joen toisella puolella olevan kylän lapset pantiin
leipurinoppiin). Niin oli tehty pitkät ajat, jo maaorjuuden aikana,
jolloin eräs shukovolainen, nyt jo tarujen piiriin siirtynyt,
talonpoika Luka Ivanytsh, joka palveli tarjoilijana eräässä
moskovalaisessa klubissa, otti palvelukseensa vain kotikyläläisiään ja
nämä taas kaupungin elämään perehdyttyään kutsuivat sinne omia
sukulaisiaan, joille hankkivat paikkoja anniskeluihin ja ravintoloihin.
Siitä ajasta lähtien nimittivätkin ympäristön asukkaat Shukovoa vain
lakeijain kyläksi. Nikolai vietiin Moskovaan yhdentoistavuotiaana ja
siellä hankki hänelle paikan silloinen "Ermitash" puiston
teatterivahtimestari Ivan Makarytsh, joka kuului Matveitshevien
perheeseen, ja nyt Nikolai kääntyneenä Matveitshevien puoleen puhui
seuraavaan opettavaiseen tapaan.
-- Ivan Makarytsh oli hyväntekijäni ja velvollisuuteni on rukoilla
Jumalaa hänen puolestaan päivin ja öin, sillä hänen avullaan tulin
hyväksi ihmiseksi.
-- Isäseni, sanoi itkuisella äänellä vanha mummo, joka oli Ivan
Makarytshin sisar. Hänestä, kultasestamme, ei vain kuulu mitään.
-- Talvella hän palveli Omanilla ja tällä huvikaudella kerrottiin hänen
olleen jossain kaupungin ulkopuolella olevassa puistossa. Alkaa jo
käydä vanhaksi... Ennen saattoi kesäaikoina tuoda kotiin kymmenenkin
ruplaa päivässä, mutta nyt on elämä kaikkialla käynyt hiljaiseksi ja
vaikea on ukon tulla toimeen.
Mummo ja eukot katselivat Nikolain jalkoja, joissa oli huopasaappaat,
ja hänen kalpeita kasvojaan ja puhuivat surumielisesti:
-- Kovaosainen olet, Nikolai Osipytsh, kovaosainen. Ei luonnista.
Sashaa kaikki hyväilivät. Hän oli jo täyttänyt kymmenen vuotta, mutta
hän oli pienikasvuinen, hyvin laiha ja näytti korkeintaan
seitsenvuotiaalta. Toisten, päivettyneiden, pitkiin haalistuneisiin
paitoihin puettujen tyttöjen joukossa, joitten tukat olivat rumasti
leikatut, tuo vaalea lapsi suurine tummine silmineen ja punaisine
tukkaan pistettyine nauharuusukkeineen näytti huvittavan kummalliselta,
aivan kuin hän olisi ollut villin eläimen pentu, joka äsken oli saatu
kiinni kedolta ja tuotu tupaan.
-- Hän osaa jo lukeakin, alkoi Olga kehuksia katsellen hellästi
tytärtään. Luehan, lapsoseni, sanoi hän ottaen nurkasta esiin
evankeliumin. Lue sinä, kristikansa kuuntelee.
Evankeliumi oli vanha, raskas ja nahkakantinen, sen lehtien nurkat
olivat käpristyneet ja siitä levisi sellainen haju, kuin olisi munkkeja
tullut tupaan. Sasha kohotti kulmakarvansa ja alkoi lujaan
pitkäveteisellä äänellä:
-- Hänen mentyään ilmestyi Herran enkeli unessa Josefille sanoen: "Ota
tykösi poika äitineen".
-- Poika äitineen, toisti Olga ja punastui liikutuksesta korviaan
myöten.
-- "Ja pakene Egyptiin ja ole siellä, siksi kunis sanon sinulle -- --".
Vanhanaikaisen "kunis" sanan kohdalla ei Olga enää voinut pidättää
liikutustaan, vaan puhkesi itkuun. Tämän jälkeen alkoi ensin Maria ja
sitten Ivan Makarytshin sisar nyyhkyttää. Vaari rupesi rykimään ja
etsimään pojantyttärelleen makeisia, mutta ei löytänyt mitään ja
viittasi vain kädellään. Ja kun lukeminen päättyi, hajautuivat naapurit
koteihinsa liikutettuina ja hyvin tyytyväisinä Olgaan ja Sashaan.
Koska oli pyhä, jäi perhe koko päiväksi kotiin. Muori, jota kaikki,
mies, miniät ja lapsenlapset nimittivät eukoksi, koetti tehdä kaikki
itse. Itse lämmitti hän uunin, hoiti teekeittiön, kävipä ulkotöissäkin
ja sitten napisi, että hänet näännytettiin työllä. Aina pelkäsi hän,
että joku syö liikaa tai että vaari ja miniät laiskottelevat. Milloin
oli hän kuulevinaan, että ravintolanisännän hanhet olivat takatietä
tulossa hänen vihannestarhaansa, ja hän juoksi tuvasta pitkä keppi
kädessä ja sitten puolisen tuntia huusi korvia särkevällä äänellä
kaalikeittonsa ääressä, joka oli yhtä raihnaista ja laihaa kuin hän
itsekin; milloin taasen näytti hänestä varis hiipivän kananpoikien
kimppuun ja kovalla melulla syöksyi hän varista kohti. Hän oli
äkeissään ja murisi aamusta iltaan huutaen väliin niin, että
ohikulkijat kadulla pysähtyivät.
Miehelleen ei hän ollut hellä, nimitteli tätä kuhnuriksi tai
rutonsyömäksi. Vaari oli toimeton, saamaton mies, ja jollei muori olisi
alituiseen häntä liepeestä nykinyt, ei hän kenties olisi lainkaan
tehnyt työtä, vaan istunut uunilla ja jaaritellut. Pitkälti jutteli hän
pojalleen joistakin vihollisistaan ja valitteli loukkauksia, joita hän
muka joka päivä sai naapureittensa puolelta osakseen. Häntä oli ikävä
kuunnella.
-- Niin, sanoi hän kylkiinsä tarttuen. Niin, ristinpystyttämisen juhlan
jälkeen myin omin ehdoin heinää kolmestakymmenestä kopekasta puuta --
Niin... Hyvä on... Niinpä siis vedän aamulla heiniä, vapaaehtoisesti,
enkä ketään häiritse. Silloinpa tulee pahaksi onneksi, huomaan, Antip
Sedelnikov. "Minne heiniä vedät, senkin mokoma", huutaa ja lyö minua
korvalle.
Kirjakin päätä taas kivisti kohmelo ja hän häpesi veljeään.
-- Mitä kaikkea viina tekeekään. Voi, hyvä luoja, mutisi hän pudistaen
kipeätä päätään. Antakaa toki Kristuksen nimessä anteeksi, sisar ja
veli, en ole hyvilläni itsekään.
Pyhän kunniaksi ostettiin ravintolasta silli ja keitettiin sen päästä
särvintä. Keskipäivällä kaikki istuutuivat juomaan teetä ja joivat sitä
kauan, hikeentymiseen saakka ja näyttivät vallan teestä turvonneilta.
Senjälkeen vasta käytiin särpimeen käsiksi, kaikki söivät samasta
astiasta. Mutta sillin pisti muori piiloon.
Illalla poltti savenvalaja jyrkänteellä astioita. Alhaalla niityllä
tytöt lauleskellen leikkivät piirileikkiä. Hanuri soi. Myöskin joen
toisella puolen paloi uuni, tytöt lauloivat ja heidän laulunsa kuului
kaukaa tahdikkaana ja korvia hyväilevänä. Ravintolassa ja sen ympärillä
melusivat miehet laulaen juopuneen lauluaan, kaikki eri ääntä, ja
riitelivät niin, että Olga tuontuostakin säpsähti ja sanoi:
-- Oi, hyvä luoja!
Häntä kummastutti, että riideltiin lakkaamatta ja että kovimmin ja
kauimmin kuuluivat riitelevän ukot, joiden aika jo olisi ollut
kuolla. Mutta lapset ja tytöt kuuntelivat tätä riitaa vähääkään
kummastelematta, he näkyivät tottuneen siihen jo kehdosta lähtien.
Keskiyön aika oli ohi, uunit sekä joen tällä että tuolla puolen olivat
sammuneet, mutta alhaalla niityllä ja ravintolassa yhä elämöitiin.
Vaari ja Kirjak lähenivät latoa, jossa Olga ja Maria nukkuivat. Miehet
olivat humalassa, kulkien käsi kädessä, olkapäillään toinen toistaan
töykkien.
-- Anna olla, koetti ukko vakuuttaa. Anna hänen olla -- Hän on kunnon
eukko -- Synti on...
-- Ma-aaria, kirkasi Kirjak.
-- Anna hänen olla -- Synti on -- -- Kyllä hän eukosta käy...
Molemmat seisoivat hetkisen ladon luona ja poistuivat sitten.
-- Ra-akastan kedon kukkia, alkoi ukko yhtäkkiä korkealla korvia
särkevällä tenorillaan. Niitä kedoilla poimiskelen.
Sylkäsi sitten, kirosi rumasti ja meni tupaan.