Olga meni kirkkoon ja otti Marian mukaansa. Kun he laskeutuivat polkua
niitylle, oli heidän kummankin hauska. Olgaa miellytti avoin keto ja
Maria tunsi, että käly oli hänen läheinen sukulaisensa. Aurinko nousi.
Matalalla niityn yläpuolella leijaili uninen haukka, joki oli sumuinen,
usvaa siellä täällä, mutta joen tuolla puolen alkoi jo levitä
valojuova, kirkko loisti päivänsäteissä ja herraskartanon puutarhassa
kirkuivat kilvan varikset.
-- Vaari kyllä menettelee, kertoi Maria, mutta muori on ankara ja
sotkeutuu kaikkiin asioihin. Omaa viljaa riitti laskiaiseen asti, mutta
nyt ostamme ravintolasta. Siitäkin kiukuttelee. Liian paljon moittii
meidän syövän.
-- Niin, niin pääskyseni. Kärsi ja sillä hyvä. On sanottu: Tulkaa
kaikki työtä tekevät ja raskautetut.
Olga puhui vakavasti, puolittain laulamalla, ja käveli pyhiinvaeltajan
tapaan nopeasti ja hätiköiden. Hän luki joka päivä evankeliumia, luki
ääneen diakoonien tavoin ja paljon jäi häneltä käsittämättä, mutta
pyhät sanat liikuttivat häntä kyyneliin saakka ja vanhat kirkkokielen
muodot hän lausui heltynein mielin. Hän uskoi Jumalaan, Neitsyt
Maariaan ja pyhimyksiin, uskoi, ettei saanut loukata ketään, ei
yksinkertaisia ihmisiä, ei saksalaisia, ei mustalaisia, ei juutalaisia.
Ja voi niitä, jotka eivät säälineet eläimiä! Näin uskoi hän kirjoitetun
pyhiin kirjoihin ja siksi hänen kasvonsa kävivät lempeiksi, helliksi ja
kirkkaiksi, kun hän lausui raamatun sanoja, käsittämättömiäkin.
-- Mistä olet syntyisin, kysyi Maria.
-- Olen Vladimirista. Mutta minut vietiin Moskovaan jo kauan sitten,
kahdeksanvuotiaana.
He tulivat joelle. Toisella rannalla vallan veden partaalla seisoi joku
nainen ja riisuutui.
-- Se on meidän Tekla, sanoi Maria tuntien naisen. Hän on käynyt joen
takana herrastalossa kauppapalvelijain luona. Niin julkea ja riitaisa
hän on, että...
-- Niin julkea, että ihme, toisti Maria.
Joen poikki johtivat huojuvat hirsiportaat ja aivan niiden alla
uiskenteli puhtaassa läpikuultavassa vedessä parvittain leveäotsaisia
karppikaloja. Veteen kuvastuvissa vihreissä pensaissa kimmelsi kaste.
Tuntui lämmin hengähdys, mieli kävi iloiseksi. Miten ihana aamu! Miten
ihanaa olisikaan ollut elämä, jollei olisi ollut vaanimassa puute,
hirveä ja armoton puute, jolta ei voinut minnekään kätkeytyä. Mutta nyt
tarvitsi vain katsahtaa kylään, kun jo muistui elävästi mieleen kaikki
eilinen, ja onnekas riemu, joka oli henkinyt kaikkialta, katosi heti
jäljettömiin.
He tulivat kirkkoon. Maria pysähtyi ovelle eikä uskaltanut astua
kauemmaksi. Hän ei tahtonut edes istuutua, vaikka päiväkirkkoon
soitettiin vasta yhdeksännellä tunnilla. Hän seisoi koko ajan.
Kun luettiin evankeliumia, alkoi kirkkoväki liikkua antaakseen tietä
maatilanomistajan perheelle. Kirkkoon astui kaksi valkopukuista tyttöä
leveäreunaiset hatut päässään ja heidän seurassaan täyteläinen,
heleäihoinen, merimiespukuinen poika. Heidän tulonsa liikutti Olgaa,
sillä hän päätti ensi katseesta heidän olevan oikeita, sivistyneitä ja
kauniita ihmisiä. Maria taas katseli heitä alta kulmin, jurosti ja
arkaillen, ikäänkuin he eivät olisikaan olleet ihmisiä, vaan hirviöitä,
jotka olisivat saattaneet murskata hänet, jollei hän olisi väistänyt.
Ja kun diakooni vain lausui jotain bassoäänellään, niin oli hän joka
kerran kuulevinaan huudon "Ma-aaria" ja säpsähti.