Nikolai Tshikildejev, moskovalaisen "Slaavilainen Basari" nimisen
ravintolan lakeija, sairastui. Hänen jalkansa puutuivat ja käynti
muuttui, niin että hän kerran kulkiessaan hotellin käytävässä kompastui
ja kaatui tarjottimineen, jolla oli kinkkua ja herneitä. Hänen täytyi
ottaa ero. Omat ja vaimon rahavähät hupenivat lääkäreille, ei ollut
enää millä elää, aika kävi työttä ikäväksi, ja niinpä hän päätti
parhaimmaksi matkustaa kotiinsa maalle. Kotosallahan on helpompi
sairastella, ja elämä käy halvemmaksi eikä suotta sanota, että oma koti
on kullan kallis.
Hän saapui synnyinpaikkaan Shukovoon iltapuhteella. Lapsuusmuistojen
valossa oli se väikkynyt hänen mielessään valoisana ja kodikkaan
rauhaisana, mutta nyt hän astuessansa tupaan vallan pelästyi, niin
pimeää, ahdasta ja siivotonta siellä oli. Vaimo Olga ja tytär Sasha,
jotka olivat tulleet hänen kanssaan, silmäilivät ymmällään suurta
epäsiistiä, noen ja kärpästen mustaamaa uunia, joka täytti melkein
puolen tupaa. Mikä kärpäspaljous! Uuni oli kallellaan, seinähirret
viistossa, ja koko tupa näytti siltä, kuin olisi se minä hetkenä
tahansa valmis lysähtämään kokoon. Etunurkkaan oli pyhäinkuvain
viereen, kuvien sijasta muka, liimailtu pullojen leimoja ja
sanomalehtien palasia. Köyhän köyhää. Aikuisista ei kukaan ollut
kotona, kaikki olivat leikkuulla. Uunilla istui noin kahdeksanvuotias
pellavapäinen, pesemätön ja mistään väliäpitämättömältä näyttävä tyttö,
joka ei suonut tulijoille edes silmäystä. Permannolla hieroi valkea
kissa itseään korentoa vastaan.
-- Kis, kis, houkutteli Sasha sitä. Kis!
-- Se ei kuule, sanoi tyttö. Se on tullut kuuroksi.
-- Miksi?
-- Ilman vain. Pieksivät sen.
Nikolai ja Olga käsittivät jo ensi silmäykseltä, millaista elämää
täällä vietettiin, mutta eivät sanoneet toiselleen sanaakaan. Vaieten
ottivat he nyyttinsä ja vaieten menivät he ulos. Heidän pirttinsä oli
kylän reunasta lukien kolmas ja näytti kaikkein köyhimmältä ja
vanhimmalta. Seuraava talo ei ollut paljoakaan häävimpi, vaan
reunimmainen sensijaan oli rautakattoinen ja sen akkunoissa upeilivat
verhot. Tämä talo, jonka ympärillä ei ollut aitaa, oli erillään
toisista ja siinä oli ravintola. Kylän rakennukset olivat yhdessä
rivissä ja hiljaisen mietteliäs kyläpahanen pihoilta pilkkivine
raitoineen, pihlajoineen ja seljapuineen teki miellyttävän
kokonaisvaikutuksen.
Talonpoikaistalojen takana alkoi maa jyrkästi viettää joelle, niin että
paikoittain saven seasta pisti esiin suuria kiviä. Kivien ja
savenvalajien kaivamien kuoppien lomitse kierteli rinnettä pikku
polkuja, joille oli kaadettu kokonaisia kasoja särkyneitten ruskeitten
ja punaisten astioitten palasia. Alhaalla taas aukeni laaja, tasainen,
kirkkaanvihreä ja jo niitetty niitty, jota nyt kuljeskeli talonpoikien
karjalauma. Virstan päässä kylästä kulki mutkittelevaa kulkuaan joki
ihanine kukkaisrantoineen, sitten jälleen näkyi lavea niitty, karjaa,
valkeita hanhijonoja, kunnes, samaten kuin tälläkin puolen, tuli eteen
jyrkkä mäenrinne ja ylhäällä mäellä kylä viisikupolisine kirkkoineen ja
hiukan kauempana herraskartano.
-- Miten hyvä täällä on, sanoi Olga tehden ristinmerkin nähdessään
kirkon. Kylläpä on tilaa, hyvä luoja!
Samassa alkoivat iltakellot soida, oli nimittäin pyhän aatto. Kaksi
tytöntylleröistä, jotka raahasivat alhaalta vesisankoa, katsahti
kirkkoon päin kuullakseen paremmin kellojen kaiun.
-- Tähän aikaan on "Slaavilaisessa Basarissa" päivällinen, sanoi
Nikolai haaveksivasti.
Istuessaan jyrkänteen reunalla näkivät Nikolai ja Olga auringon
laskevan, taivaan kullan ja purppuran heijastuvan jokeen, temppelin
akkunoihin ja koko leppoisaan, rauhalliseen ja sanomattoman puhtaaseen
ilmaan, jollaista ei Moskovassa koskaan ole. Ja kun aurinko laskeutui
taivaanrannan taa, kulki heidän ohitsensa ammuen ja mylvien kylän
karja, ja toiselta suunnalta lensivät kotiinsa hanhet. -- Kaikki
vaikeni, vieno valo sammui ja illan pimeä alkoi nopeasti levitä.
Sillä välin olivat vanhukset, Nikolain isä ja äiti, palanneet heinältä.
Molemmat olivat laihoja, kumaraisia ja hampaattomia. Kumpikin samaa
kokoa. Tulivat kotiin naisetkin, miniät Maria ja Tekla, jotka olivat
olleet tilanomistajan töissä joen takana. Marialla, Kirjakin vaimolla,
oli kuusi lasta. Teklalla, sotaväkeen joutuneen Denis-veljen vaimolla,
oli kaksi. Ja kun Nikolai näki astuessaan tupaan koko perheen, kaikki
nuo suuret ja pienet ruumiit, joita liikehti mökin lavitsoilla,
kehdoissa ja kaikissa nurkissa, ja kun hän näki, miten ahnaasti ukko ja
eukot söivät mustaa leipäänsä kastaen sitä veteen, niin hän käsitti,
että oli tullut turhaan tänne sairaana, rahoitta ja lisäksi perheineen
aivan turhaan.
-- Missäs on Kirjak veikko, kysyi hän tervehdittyään.
-- Metsävahtina kauppiaalla, vastasi isä. Välttäisi kyllä miehekseen,
kun ei vain liiaksi ryyppäisi.
-- Kyllähän nyt on hyvä, sanoi mummo itkuisella äänellä. Kelvottomia
ovat meidän miehet, kaiken kotoa kylälle kantavat. Kirjak juo ja juoppo
on ukkokin, kyllä hänkin löytää tien kapakkaan. Mitäpä siitä synnistä
peittelee. Vihastunut on Neitsyt Maaria.
Vieraiden tulon kunniaksi pantiin teekeittiö kiehumaan. Tee löyhki
kalalle, sokeri oli harmaata ja niluttua, pitkin leipiä ja astioita
puikkelehtivat torakat. Vastenmielistä oli juoda ja vastenmielinen oli
keskustelu. Puhuttiin vain puutteesta ja sairaudesta. Mutta ei oltu
ehditty juoda ensi kuppiakaan, kun pihalta kuului kova, venytetty
humalainen huuto:
-- Ma-aaria!
-- Kirjak tuntuu tulevan, sanoi vaari. Siinä paha, missä mainitaan.
Kaikki vaikenivat. Hetken kuluttua kuului taas sama raaka ja venytelty,
ikäänkuin maan alta tuleva huuto:
-- Ma-aaria.
Maria, vanhempi miniöistä, kalpeni ja painautui uunia vasten.
Kummalliselta näytti pelon ilme tuon leveäharteisen, voimakkaan ja
ruman naisen kasvoilla. Hänen tyttärensä, sama tyttö, joka oli istunut
välinpitämättömän näköisenä uunillaan, purskahti äkkiä itkuun.
-- Mitä siinä, senkin vietävä, huusi hänelle Tekla, joka myöskin oli
voimakas ja leveäharteinen. Ei tuo tappane!
Vaarilta sai Nikolai tietää, että Maria pelkäsi asua metsässä Kirjakin
kanssa ja että tämä juovuspäissään tuli aina vaimoaan hakemaan ja
tällöin mellasti ja pieksi häntä armotta ja säälittä.
-- Ma-aaria, kajahti aivan oven takaa.
-- Puolustakaa Jumalan tähden, rakkaat ystävät, soperteli Maria ja
puhkui, kuin olisi häntä työnnetty hyvin kylmään veteen. -- Puolustakaa
minua, rakkaani!
Kaikki tuvassa olevat lapset alkoivat parkua ja heitä katsellessaan
rupesi Sashakin itkemään. Kuului humalaisen yskintää ja tupaan ilmestyi
isokasvuinen mustapartainen mies, talvilakki päässä. Hän näytti
kauhealta, kun lampun himmeässä valossa ei voinut erottaa hänen
kasvojaan. Tämä mies oli Kirjak. Päästyään vaimonsa luo hän ojensi
kätensä ja löi häntä nyrkillä kasvoihin, mutta Maria ei iskun
huumaamana päästänyt ääntäkään, istuutui vain ja hänen nenästään alkoi
vuotaa verta.
-- Ettet häpeäkin, murisi vaari kiiveten muurille. Vierasten aikana!
Synti ja häpeä!
Mutta mummo istui hiljaa kumarassa ja mietiskeli jotain. Tekla liekutti
kehtoa. Tuntien kaiketi tekevänsä hirvittävän vaikutuksen tarttui
Kirjak tyytyväisenä Marian käteen, veti hänet ovelle ja ulvahti kuin
peto, jotta olisi näyttänyt vieläkin kauheammalta. Mutta samassa hän
äkkiä huomasi vieraat ja pysähtyi.
-- Kas vain, vieraita, sanoi hän päästäen vaimon irti. Velimies
perheineen!
Hän alkoi rukoilla pyhäinkuvaan päin kääntyen, hoiperrellen ja
aukoillen humalaisia punertavia silmiään ja jatkoi:
-- Velimies on siis tullut perheineen Moskovasta. Se on se Moskova
oikea pääkaupunki, se oikea kaupunkien kaupunki -- -- Suokaa
anteeksi --
Hän istuutui penkille teekeittiön luo ja alkoi ääneen maiskutellen
juoda teetä teevadiltaan. Muut vaikenivat. Juoda härpittyään kymmenisen
kuppia hän painui pitkäkseen penkille ja alkoi kuorsata.
Ruvettiin puuhaamaan makuullemenoa. Sairas kun oli, pantiin Nikolai
vaarin kanssa uunille, Sasha kävi lattialle ja Olga meni eukkojen
kanssa heinälatoon.
-- Niin, niin pääskyseni, sanoi hän laskeutuessaan Marian viereen
heinille. Ei parku pahasta päästä. Parasta, että koetat kärsiä. Sanassa
sanotaan: Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle
vasenkin. Niin, niin pääskyseni.
Sitten hän puolihiljaa laulavalla äänellä kertoili Moskovasta,
elämästään siellä ja olostaan erään huonevuokralan sisäkkönä.
-- Moskovassa ovat talot suuria ja kivisiä, puheli hän. Kirkkoja on
hyvin paljon, kymmeniä satoja -- -- Taloissa asuu vain herrasväkeä ja
nekös vasta ovat kauniita ja miellyttäviä!
Maria sanoi, ettei hän koskaan ollut käynyt edes kihlakunnan
pääkaupungissa, saati sitten Moskovassa, hän ei osannut lukea, ei
tuntenut rukouksia, ei edes "Isä meitää". Hän ja toinen miniä Tekla,
joka nyt istui taampana ja kuunteli, olivat kumpikin kovin
kehittymättömiä eivätkä ymmärtäneet mitään. Kumpikaan ei rakastanut
miestään. Maria pelkäsi Kirjakia, ja kun hän jäi kahden miehensä
kanssa, niin hän värisi kauhusta ja joutui tämän läheisyydessä aivan
pyörälle päästään, sillä Kirjakista lähti väkevä viinan ja tupakan
katku. Ja Tekla vastasi kiukustuneena kysymykseen, ikävöikö hän
miestään tämän poissa ollessa:
-- Johan nyt, mokomaa!
Hetken juteltuaan he vaikenivat.
Ilma oli viileä ja ladon luona kiekui täyttä kurkkua kukko häiriten
unen tuloa. Kun sinervä aamuvalo jo pilkki kaikista raoista, nousi
Tekla hiljaa, meni ulos ja kuului juoksevan jonnekin paljaita jalkojaan
tömistäen.