Pian sen jälkeen palasi veljeni manööverialueelta ja liittyi pariini.
Mutta siitä seurasi, että hänkin joutui epäluulon ja silmälläpidon
alaiseksi; ja me molemmat voimme katsoa todellisuudessa olevamme
vankeja. Asia rupesi tuntumaan niin arveluttavalta, että monias
päivä myöhemmin varhaisena aamuhetkenä saapui luoksemme muuan
vaikutusvaltainen ystävä, jolla oli tuttavia poliisipäällystön joukossa
ja joka neuvoi meitä kiireimmän kautta karkaamaan maasta, niin kauvan
kuin se vielä oli mahdollista; hän tahtoi itse auttaa meitä tielle.
Hänen mielestään oli paras keino yrittää päästä johonkin
satamakaupunkiin ja siellä piiloutua englantilaiseen laivaan muka sen
matruuseina. Meidän onnistuikin saada käsiimme eräs laivankapteeni,
joka lupasi ottaa meidät alukseensa sillä edellytyksellä, että omin
neuvoin kykenimme saapumaan siihen.
Kun kaikki oli valmiina pakoa varten, annoimme ystävämme
vakooja-tarjoilijan ilmottaa eräälle hotellin palvelijalle, että
me muka ikävystyneinä alituiseen vahdinpitoon aijoimme ilman muita
mutkia nousta iltajunaan ja puikkia tiehemme rajan yli. Kello 10 piti
ajurivaunujen tulla noutamaan meitä ja tavaroitamme asemalle; ja jos
kenkään siitä rohkenisi mukista, niin myllertäisimme me taivaan ja maan
ja Englannin lähetystön turvaksemme. Jos he luulivat voivansa käsitellä
vapaita englantilaisia hunsvotin tavoin, niin... j.n.e.
Urkkijat soittivat luonnollisesti puhelimella rautatieaseman
poliisikonttoriin, jotta meidät vangittaisiin samassa tuokiossa kuin
yritimme nousta junaan.
Ajuri tulikin, ja me lähdimme täryyttämään suorinta tietä asemalle;
mutta niin pian kuin olimme tulleet hotellin näkyvistä, pysäytimme
ajurin ja käskimme hänen kääntämään eräälle toiselle asemalle. Sinne
saapuaksemme piti meidän mennä lautalla erään virranhaaran yli.
Jännittävät silmänräpäykset olivat käsissä. Olikohan pakomme keksitty?
Kaivattiinkohan meitä asemalla? Oltiinkohan jo jälillämme?
Nämä kysymykset saisivat itsestään ratkaisunsa sitä mukaa kuin matkamme
edistyi; ja lopullinen ratkaisu tulisi olemaan meille kohtalokas.
Kaikki riippui sattumasta — joko riemullinen kotiinpaluu tahi
viisivuotitinen linnavankeus — niin että meillä oli hyvä syy tuskailla.
Ja kumminkin luulen, etteivät seuraukset silloin meitä niinkään
huolettaneet — kaikki ajatuksemme pyörivät vain sen seikan ympärillä,
ennättäisimmekö karkuun.
Pääsimme kaikella kunnialla lauttauspaikalle asti ja maksoimme
ajurimme. Heti hänen poistuttuaan astuimme rantaa pitkin alaspäin ja
tapasimmekin sovitulla kohdalla veneen, joka odotteli viedäkseen meidät
laivaan. Tämä vuorostaan vartoi ankkurissa keskellä virtaa, valmiina
lähtemään täydellä höyryllä siinä silmänräpäyksessä kuin me olimme
nousseet kannelle. Kohtapa olimmekin sen kupeella.
Siinä ratkaisevassa tuokiossa oli veljeni kyllin julkea ja uskalias
ruvetakseen riitelemään lautturin kanssa maksusta!
Minä, joka olin ensikertalainen, olin joutua suunniltani ja rukoilin
veljeäni, että hän antaisi miehelle vaikkapa kaksinkertaisen maksun,
kunhan vain pääsimme eroon hänestä. Mutta veljeni säilytti malttinsa ja
tinki edelleen — ja varmaa on, että tämä seikka poisti kaikki epäluulot
lautturilta, jos hänellä sellaisia oli.
Vihdoin viimeinkin me pääsimme laivaan ja olimme turvassa.