Huhu tiesi kertoa, että erääseen Bosporoon linnoitukseen oli asetettu
moniaita uusia isoja tykkejä, joiden suhteen oltiin erittäin
salaperäisiä. Minut lähetettiin tutkimaan lähemmin asianlaitaa.
Minä vietin ensimmäisen päiväni Konstantinopolissa erään amerikkalaisen
naisen seurassa, joka näytteli minulle kaupungin kauniita näköaloja
ja muita katsottavia; ja käytyämme kaikissa paikoissa, mihin
huvimatkailijain tapana on mennä, kysyi hän minulta, oliko vielä mitään
mitä haluaisin nähdä.
Myönsin että maksaisin mitä hyvänsä, jos pääsisin silmäilemään salmen
varrella olevia linnoituksia!
Hän vastasi, että hän ilolla veisi minut vanhan ystävänsä Hamid pashan
luo, joka oli erään linnoituksen päällikkö ja joka mielihyvin näki
hänet ja hänen ystävänsä luonaan teetä juomassa.
Linnoituksen portille tultuamme eivät vahtisotamies eikä vahtia
komentava upseeri kumminkaan tahtoneet millään mokomin päästää meitä
sisään; mutta kun oppaani vakuutti olevansa pashan ystävä, saatettiin
meidät kohta tämän luo.
Turkkilainen kenraali oli kerrassaan verraton isäntä ja vastaanotti
meidät mitä herttaisimmin. Näyteltyään meille oman asuntonsa ja kaikki
vuosien mittaan sinne hankkimansa hullunkuriset »kokoelmat» vei hän
meidät ympärinsä linnoituksessa, selitellen meille sen yksityiskohtia.
Minä huomasin, että tykeistä oli kaksi sijoitettu erittäin huomattaviin
asemiin, joista ne hyvin erotti ulkopuoleltakin. Molemmat olivat
käärityt purjekangaspeitteisiin.
Minä olin tietysti utelias tietämään niistä jotain lähempää ja pyysin
senvuoksi seuralaistani kysymään, eikö hänen sallittaisi nähdä niitä.
Kun pasha luuli minuakin amerikkalaiseksi, ei hän tuntenut vähintäkään
epäluuloja, vaan näytti hymyillen meille hirviöt sanoen: »Kas siinä
näette meidän uusimmat keksintömme!»
Minä oikein vapisin jännityksestä kun peitteet poistettiin — eikä
niiden alta ilmautunut niin mitään! Totta kyllä olivat tykit
uudenaikaista valmistetta, mutta erikoisen uusia tahi erikoisen
voimakkaita ne eivät siltä olleet. Voin kuitenkin säästää itseltäni
kaikki enemmät arvailut noiden ihmekapineiden suhteen, sillä pashalla
ei ollut meille mitään salaisuuksia: »Mehän koetamme näet saada erään
vissin vallan vakuutetuksi siitä, että me aivan uudesta varustamme
kaikki linnoituksemme — yksistään sentakia noiden kahden tykin suhteen
ollaan niin salamyhkäisiä.»
Toisen kerran olin tiedustelumatkalla Dardanellien varrella oleviin
linnoituksiin. Se kävi mukavimmin päinsä meritse, ja sen vuoksi nousin
muutamaan vanhaan viljalaivaan, joka kulki Odessan ja Liverpoolin
väliä. Se oli joka suhteessa kaikkein eriskummallisimpia ja
jännittävimpiä matkoja, mitä olen milloinkaan tehnyt.
Sellaisella höyrylaivalla, joka oli aivan reunoja myöten täynnä jyviä,
on vastoin kaikkea odotusta erittäin mukava matkustaa. Kapteeni oli
vaimoineen asettunut sangen kodikkaasti keskilaivaan kannen alle;
peräkansi oli sikojen ja kanojen hallussa, jotka saivat syödä lastista
mielin määrin. Keittäjätär oli skotlantilainen, joten ruoanlaitto ei
voinut sen parempi ollakaan, ja kaikkityyni laivassa oli erinomaisen
siistiä ja miellyttävää.
Kapteeni alistui tykkänään käskettäväkseni, niin että minä voin
määrätä kurssin ja laskettaa ankkurin miten ja missä vain halusin.
Me kiertelimme salmen reunalta toiselle, ja aina jonkun linnakkeen
kohdalle tultuamme kävimme ankkuriin, kunnes olimme nähneet kaikki mitä
tahdoimmekin nähdä.
Odysseiamme päättyi lopulta tietysti siten, että turkkilainen luotsi
nousi laivaamme kysymään, kenen luvalla olimme ankkuroineet erääseen
vissiin lahdelmaan — mutta hänet saatiin kohta vakuutetuksi siitä, että
meidän ruotelimme oli perin kurjassa kunnossa ja että olimme käyneet
ankkuriin sitä korjataksemme.
Aina kun laiva oli ankkurissa, annoin laskea veneen vesille ja soudin
linnoitusten luo »kalastamaan». Eipä tarvinne mainita, että minulla
kalamatkoilla oli aina piirustusvihko mukanani, johon merkitsin
sotajoukkojen maihinnousua varten sopivia paikkoja.