Ei voi kieltääkään, etteikö vakoojan toimi olisi huvittavaa urheilua,
vaikkei tahtonsa ja lihastensa jännityksestä aina voikaan näyttää
erityisiä tuloksia. Tällä toimella on oma viehätyksensä, joka väkisin
kiehtoo siihen antautuneen. Jok'ikinen uusi päivä tuo mukanaan uusia
yllätyksiä ja tilanteita, jotka vaativat mieheltään nopeata toimintaa
ja kekseliäisyyttä.
Muuan vakoojaelämän pääviehätyksistä on se, että siinä tulee
tuontuostakin esiytymään oikeana Sherlock Holmesina. Täytyy kiinnittää
huomionsa kaikkein vähäisimpiinkin pikkuseikkoihin, jotka epäilemättä
välttyisivät jokaiselta harjautumattomalta silmältä, ja ne on osattava
rinnastaa niin yhtenäiseksi ajatusketjuksi, että niille saa järkevän
sisällön.
Mainitsenpa yksinkertaisen esimerkin. Eräällä salaisella
tiedusteluratsastuksellani Etelä-Afrikassa tulin muutamaan yksinäiseen
uutisasutukseen. Sen omistaja ei ollut kotosalla. Minä olin istunut
koko päivän satulassa, ja kun lähimpään asuttuun paikkaan oli vielä
pitkältä, ei minua haluttanut enää ratsastaa sen etemmäksi. Riisuin
satulan hevoseltani, sidoin sen liekään ja kävin sisään nähdäkseni,
mikä talon isäntä oli miehiään. Asunto oli jokseenkin rapistunut, mutta
vain silmäys makuusuojaan riitti vakuuttamaan, että mies oli oikeata
lajia — akkunalaudalla oli vesilasi ja siinä kaksi hammasharjaa.
Siitä kohta päätin, että uutisviljelijä oli englantilainen ja
siistitapainen mies ja niin muodoin ottaisi minut hyväntahtoisesti
vieraakseen — enkä siinä toivossa pettynytkään.
»Piilosilla-olo» on minun mielestäni kaikkein parhaita
lapsuudenleikkejä; ja oikeita periaatteita noudattamalla tulee leikki
yhtä jännittäväksi kuin mikä hyvänsä »piilosilla-olo» täysin vakavissa
olosuhteissa. Minä en poikana sen hauskempaa leikkiä tiennytkään,
ja mitä tästä viattomasta ajanvietteestä opin, siitä on minulla
ollut suurta hyötyä arveluttavissa tilanteissa. Maattuani nenä maata
vasten kahden viinimarjapensasrivin välissä, kun en ennen etsijäin
ilmestymistä kerinnyt piiloutumaan läheisen orapihlaja-aidan taa,
opin tajuamaan, ettei turvaa ole etsittävä tiheimmästä kätköpaikasta,
sillä sellainen aina ensin tarkastetaan.
Kuinka usein olenkaan sittemmin nähnyt vihollisten tiedustelijain
etsivän läpikotasin kaikki epäilyttävät kätköpaikat — minua ne eivät
ainakaan löytäneet. Viinimarjapensaiden välissä makaavan pojan käy
aivan kuten sananjalkaviidakkoon piiloutuneen norsunmetsästäjän tai
puuvillapensaissa kyyröttelevän villisian; kunhan hän vain pysyy hiljaa
alallaan, on hän piilossa vainoojain katseilta, samalla kun itse voi
seurata kaikkia näiden säärien liikkeitä.
Tästä kokemuksesta oli minulla kerran hyötyä, kun olin joutunut
ratsastavan sotilaspoliisin takaa-ajettavaksi. Eräissä muukalaisvallan
manöövereissä oli minut arvatenkin otaksuttu vakoojaksi. Vaikka
vainoojani olivatkin pahasti kintereilläni, onnistui minun heilahuttaa
itseni erään aidan yli ja pudota matalia hedelmäpuita kasvavaan
puutarhaan. Kyyröttäen kumarassa maakuopassa voin nähdä santarmien
hevosten sääret, kun he nuuskivat minua puiden alta. Heidän vähän
edettyä piilopaikastani ryömin nelinkontin leveän ja syvän viemäriojan
partaalle, joka erotti puutarhan yhden sivun muusta tontista. Löysin
kapean lautasillan, jota myöten menin ojan ylitse ja vedin sillan
perästäni samalle puolelle.
Mutta sillä puolella maaperä oli aivan avoin, niin että santarmit
piankin keksivät minut. Heidän nopeasti neuvoteltua näin heidän
nelistävän täyttä karkua lähintä siltaa kohti, joka sijaitsi hyvän
matkan päässä minusta. Sen älyttyäni panin siltalaudan paikoilleen ja
pujahdin jälleen ojan vastakkaiselle puolelle; ja tällä kertaa kiskoin
sillan tykkänään irti ja viskasin sen ojaan. Sen tehtyä kiirehdin
maalaiskylän läpi ja edelleen lähimmälle rautatieasemalle. Santarmeja
en enään sen perään nähnyt.
Piilos-leikistä opin myöskin kaksi muuta asiaa: että voi olla hyödyksi,
kun piilottuu korkeammalle kuin etsijä; ja että istumalla aivan hiljaa
ja hievahtamatta voi välttää etsijän huomion, vaikka ei kunnolla
olisikaan piilossa.
Muistan vielä aivan selvästi, kuinka kerran olin kavunnut vatsalleni
muratin verhoaman tiiliaidan harjalle ja kuinka toiset pojat kulkivat
vain muutaman jalan päästä ohitseni minua älyämättä. Myöhemmin
kokeilin samaa asettumalla maantien varrella sijaitsevalle aidalle
ja laskemalla, kuinka monet ohikulkijoista huomasivat minut. Istuin
noin miehenkorkeudella, mutta aivan suojatta ja niin lähellä tietä,
että olisin ongenvavalla ulottunut ihmisiin. Mutta 11 ainoastaan 54
ohikulkevasta tuli hoksanneeksi minut aidalta.
Tästä havainnosta oli minulla etua eräällä tiedustelumatkallani.
Korkean tiiliaidan takana oli muuan varastopaikka. Huhuttiin, että
siellä paraikaa rakennettiin uutta konehuonetta ja kuivaa telakkaa.
Oli varhainen aamu. Portti oli äsken juuri avattu ja työmiehet alkoivat
saapua rakennuspaikalle. Ulkopuolella tiellä vartoi sisäänpääsöä
kokonainen vaunurivi, joilla oli erilaisia rakennustarpeita. Älytessäni
portin avoinna käytin tilaisuutta hyväkseni katsahtaakseni kuin mikä
tavallinen utelias ohikulkija tahansa sisäpuolelle, mutta portilla
oleva poliisi antoi minulle joutuisan lähdön.
AAA round
En kuitenkaan edennyt kovin kauvas. Minä tahdoin kiusallakin päästä
tavalla tai toisella aidan sisälle näkemään, mitä siellä oikein
hommattiin. Lähetessäni uudelleen portille päin näin ensimäisten
vaunujen ajavan juuri sisään. Huomasin, että poliisikonstaapeli oli
takertunut laveihin selittelyihin vaunurivin ohjaajan kanssa; ja juuri
kun seuraavat vaunut alkoivat vyöryä portista sisään, pidin minä varani
ja puikahdin vaunujen toiselle puolelle, niin että ne joutuivat minun
ja vahtipoliisin väliin. Sitten seurasin vaunujen rinnalla, jotka
jonkun matkaa pihamaalle tultuaan kääntyivät oikealle kädelle uutta
konehuonetta kohti. Mutta silloin keksin, että jonkun matkaa edessäni
oli toinen poliisi pitämässä vahtia, jonka vuoksi pysyttelin edelleen
tarkoin vaunujen suojassa, niin ettei hänkään voinut huomata minua.
Vaunujen kääntyessä oikealle älysi minut kumminkin pahaksi onneksi
ensimmäinen konstaapeli, joka samassa rupesi huutamaan perääni (ks
piirustusta). Minä olin olevinani kuuro ja tallustin eteenpäin niin
huolettomasti kuin itsensä syylliseksi tunteva ihminen kykenee, kunnes
ennätin saada konehuoneen nurkan itseni ja hänen väliin. Sitten panin
sääret selkääni ja livistin minkä koivista kykenin rakennuksen sivua
pitkin ja seuraavan kulman ympäri.
Juuri nurkkaa kiertäessäni näin vilaukselta, että poliisi karkua
perässäni ja että hän samalla huusi toista poliisia avukseen. Minä
kiisin kuin tuuliaispää seuraavankin kulman ympäri, kunnes jälleen olin
poissa heidän näkyvistään; ja samassa tuokiossa huomasin tikapuut,
jotka veivät puolivalmista konehuonetta paartaville telineille. Minä
pompposin kerrastaan kuin shampanjapullon korkki portaita ylös; mutta
en ollut ennättänyt vasta kuin puoliväliin, kun ensimäinen poliisi tuli
huohottaen äskeisen nurkan takaa esiin.
[Pisteviiva näyttää miten juoksin. Mustat pikku miehet ovat molemmat
poliisikonstaapelit, jotka ajoivat minua takaa.]
Siinä silmänräpäyksessä minä jähmetyin aivan hievahtamattomaksi.
Poliisi pysähtyi ja rupesi neuvotonna katselemaan ympärilleen, ollen
aivan ymmällään minun katoamiseni takia. Minä odotin yhtä jännitettynä
katsahtaisiko hän ehkä ylös, mutta pysyin edelleen ihan hiljaa alallani.
Vähitellen hän läheni portaita ja kurkisteli sisään puolivalmiin
suojan ovista. Tietäessäni hänen olevan aivan allani tunsin oloni
turvallisemmaksi. Sitten kääntyi hän ymmällään ympäri ja katseli
takanaan olevaan varastokatokseen päin, aivan kuin epäillen minun
piiloutuneen sinne, ja katosi viimein juoksujalkaa jälleen lähimmän
nurkan taa. Tuskin oli hän ennättänyt näkyvistäni, kun kiipesin
portaiden huipulle ja saatoin itseni turvaan telineiden ylimmälle
sillalle.
Rakennuksella ei vielä ollut yhtään työmiehiä, niin että olin yksin
herrana siellä. Rupesin heti etsimään toisiakin portaita, jotta minulla
olisi niinkuin ketulla kaksi ulospääsyä pesästäni. Tämä onkin aina
vakoojan tärkeimpiä muistettavia.
Kohta löysinkin toiset portaat, mutta ne eivät vieneetkään ihan
maahan asti. Kurkistaen varovaisesti telineiden reunan yli voin nähdä
konstaapeli-ystäväni yhä vihapäissään etsivän minun piilopaikkaani.
Kiitin luojaani siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan mistään
»jälkien» nimellisestä; muuten hän kohta olisi oivaltanut, että minun
jälkeni johtivat tikaportaille.
Tuntien nyt olevani jokseenkin turvassa rupesin katselemaan ympärilleni
ja huolehtimaan siitä asiasta, jonka vuoksi olin uskaltanut
panna pääni jalopeuran kitaan. Rakennuksen ko'osta sekä tekeillä
olevasta savupiipusta päättäen olin joutunut itse konehuoneeseen.
Väijymäkohdastani minulla oli hyvä näköala varastopaikalle, ja vajaan
satasen metrin päässä oli kaivauksia toimitettu uutta telakkaa
varten. Tämän mittasuhteet oli minun helppo määritellä; sen aseman
panin myöskin niin tarkasti muistiini, että voin hyvin piirustaa sen
perästäpäin kartalle, vastaista pommitusta silmälläpitäen.
Tällävälin oli ensimäinen konstaapeli kutsunut toisenkin luokseen,
ja he seisoivat nyt molemmat allani neuvoa pitäen. Sillan raoista
voin hyvin nähdä heidät. He olivat ilmeisesti tulleet siihen
johtopäätökseen, etten minä voinut olla konehuoneessa, koska ovelta
näki tyyten sen koko sisustan, ja he päättivät nyt tarkastaa vierellä
olevan varastosuojuksen.
Toinen heistä meni ovesta sisään, toisen jäädessä ulkopuolelle pitämään
vahtia, jotten pääsisi livahtamaan portille. Hän ei arvatenkaan sillä
mitään pahaa tarkottanut kun asettui aivan portaitteni juureen, mutta
minulta hän siten telkesi sen pakotien. Mutta juuri tämä tuokio oli
minulle erinomaisen tärkeä, kun he molemmat olivat etäytyneet kylläksi
kauvas portilta. Minä ryömin sen vuoksi varovaisesti telinesiltaa
pitkin, kunnes olin saapunut lyhyempäin portaitten päähän, ja laskeusin
niitä myöten alimmaiselle sillalle. Vilkaistuani ettei minua voitu
huomata, liu'uin pystysalkoa myöten alas maahan konehuoneen sivussa
olevan ison savupiippurakennuksen taa. Sitten kiiruhdin hyvää kyytiä
portille päin, pitäen edelleen silmällä että savupiippu peitti minut
poliisien näkösältä, ja pääsin viimein vahtikomeron taitse pujahtamaan
portista ulos tielle, jolle kerran päästyäni tunsin lopultakin olevani
turvassa.