Vakoojan elämä on luonnollisesti suuressa määrässä hermoille käypää.
Yksistään se tosiasia, ettei oman maan hallitus voi nostaa sormeakaan
auttaakseen kiikkiin joutunutta vakoojaa pulasta, pakottaa tämän
alituisesti olemaan varuillaan. Ainoa neuvo, minkä toimeen otettu
vakooja saa matkalle lähtiessä, on: »Pitäkää huolta siitä, ettei
hallussanne tavata mitään muistiinpanoja, elkää luottako kehenkään
ihmiseen, käyttäkää valepukua missä se on tarpeen, ja selviytykää
muuten miten itse paraiten kykenette.»
Muodonvaihdosta ei niinkään saa aikaan siten, että vetää toisen
puvun selkäänsä, vaan että osaa esittää aivan toista henkilöä tälle
luonteenomaisin ulkonaisin piirtein, ääneen, eleisiin ja ryhtiin nähden
(varsinkin viimemainittuun).
Mitä valepukuun tulee, niin ovat vast'alkajat taipuvaiset uskomaan,
että kaikki on hyvin kun on »edestäpäin» tekeytynyt tuntemattomaksi.
Mutta sepä on suuri erehdys; harjautunut silmä keksii kohta
alkuperäisen henkilön takaapäin.
Minua itseäni seurasi kerran kintereillä muuan urkkija, joka yhtenä
päivänä näytti siviilipukuiselta sotilaalta ja toisena invaliidilta,
joka lakinlipulla suojasi kaasunvahingoittamia silmiään. Minä en voinut
arvatakaan häntä samaksi mieheksi, ennenkun näin hänet takaapäin.
Eleillä on tässä hyvin tärkeä sija. Harjautuakseen sopii kokeilla
mukana seuranäytelmissä. Yhtenä päivänä voi teeskennellä jotain
puhevikaa ja seuraavana räpytellä silmillään tahi puhua honottaa nenän
kautta, niin että syrjäinen helposti erehtyy henkilöstä.
Kun nopea hahmonmuutos on tarpeen, niin on aivan ihmeellistä, kuinka
paljon pelkällä hatun ja kaulahuivin vaihdolla saa aikaan. Kaulahuivi
— ja toisessa sijassa päähine — pistää useimmiten ensiksi ihmisten
silmiin heidän havaitessaan jonkun henkilön; ja siksi on hyvä pitää
varalla aivan toisenlainen kaulahuivi ja päähine kuin yllä olevat.
Ylläolevista kuvista näyttävät N:ot 1 ja 3 samaa miestä varustettuna
irtoparralla ja ilman sitä. Kuvasta 2 näkyy, kuinka saman miehen
valepartaisenakin tuntee takaapäin. Kuvissa 4 ja 5 on pisteviivoin
osotettu, kuinka pukua ja ryhtiä muuttaen voi takaapäin näyttää aivan
erilaiselta.
Kuvassa 1 nähdään kirjantekijä matkalla junaan, kuvassa 2 sisällä
junassa. Niin yksinkertaiselta kuin salapuku näyttääkin, pelasti se
hänet kumminkin sillä kertaa joutumasta uutistenurkkijain käsiin.
Sen tulin aivan sattumoilta kokemaan eräässä haastattelussa
rautatieasemalla monias vuosi sitten.
Jokunen minuutti puhelumme päätyttyä kuulin minua haastatelleen
sanomalehtimiehen kertovan onnestaan eräille ammattitovereilleen. »Hän
on tuolla alapäässä eräässä junan perimmäisistä vaunuista», sanoi hän
minusta. »Hänellä on yllään vihreä huopahattu, punainen kaulahuivi ja
tumma puku — helposti hänet käsitätte.»
Kaikeksi onneksi oli minulla harmaa päällystakki käsivarrellani ja
sen taskussa latuskainen matkalakki. Minä kiiruhdin paikalla vaunun
mukavuuslaitokseen, muutin näillä vaatekappaleilla hahmoni, hoipertelin
takaisin vaunuosastooni ja pyörin jo seuraavassa tuokiossa matkaan
aivan minua odottelevien sanomalehtimiesten nenän ohitse, ilman että
näillä oli aavistustakaan siitä kuka minä olin.
Muistan toisenkin samanlaisen tapauksen, jolloin muuatta miestä
takaa-ajettiin umpikujaan päättyvälle syrjäkadulle. Ennenkun vainoojat
olivat ennättäneet tulla kulmasta, katosi hän erään makasiinin ovesta
sisään ja kiipesi portaita ylös löytääkseen jonkun piilopaikan.
Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin
palata takaisin kadulle ja sekautua ulkona odottelevaan väkijoukkoon,
joka ei ollut varma mihin taloon hän oli hävinnyt.
Hän veti takinkauluksen korvilleen, löi hattuunsa pari kuhmua ja veti
sen alas silmilleen, vääristi kasvonsa vanhentavaan irveeseen, nosti
toisen olkapäänsä ylemmäs, niin että näytti rujokkaalta, ja astui
sitten kovasti ontuen ulos kadulle. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt
epäillä häntä.
Tukkaa ja partaa tulevat useimmat ajatelleeksi, kun ryhtyvät muuttamaan
hahmoaan; mutta sillä muutoksella ei ole suurtakaan merkitystä, jos
unohtaa samalla kulmakarvat. Harjautunut vastavakooja keksii kohta sen
laiminlyönnin.
Minä tapasin kerran Etelä-Afrikassa päivettyneen ja tuuheapartaisen
miehen, joka sanoi käyneensä koulua minun-nimiseni henkilön
kanssa. Kun hän samassa työnsi hattunsa niskaan, voin kohta tuntea
hänet kulmakarvoistaan vanhaksi koulutoverikseni; ja vaikk'emme
olleet nähneet toisiamme viiteenkolmatta vuoteen, muistin
samalla hänen koulunaikaisen pilanimensäkin. »Kas vain, sehän on
»'Valehtelija-Jones'!» huudahdin aivan tahtomattani. »Minun nimeni on
Jones», vastasi hän otsaansa rypistäen; »mutta mistä olette saanut tuon
etulisän, sitä en tiedä».
[Toinen esimerkki hahmonmuutoksesta, jonka voi suorittaa parissa
minuutissa.]
Toimeeni sai minun aikoinani elämään peltiseppänä Lontoon
kaakkoisosassa, ja noudattaen silloisten ammattitoverieni muotia olin
kasvattanut itselleni pujoparran.
Kun muuanna päivänä työasussani kuljin Piccadilly-torin varrella
olevan sotilasklubin ohitse, törmäsin sattumoilta yhteen erään vanhan
tuttavani, tykistömajurin, kanssa, ja sen enempää ajattelematta
huusin hänelle vasten silmiä sen pilanimen, jota hänestä rykmentissä
käytettiin. Hän tuijotti kummissaan minuun, kysyi olinko aikoinani
palvellut hänen patterissaan, eikä tahtonut uskoa korviaan kun selitin
kuka olin.
Muuten ei kukaan silloisista seurustelutovereistani osannut minua
epäillä. Olin sanonut loukanneeni toisen käsivarteni jossakin
tapaturmassa, kannoin sitä kaulasta riippuvassa kääreessä ja
pelastuin siten joutumasta mukaan niihin jokapäiväisiin tappeluksiin,
joilla kelpo ystäväni huvittelivat työajan loputtua. Enimmän tulin
siihen aikaan olleeksi yksissä erään kirvesmiehen kanssa nimeltä
Jim Bates. Vasta vuosien kuluttua sen jälkeen näin hänet eräässä
suuressa sotaväenkatselmuksessa Aldershotissa, jolloin olin täydessä
husaariupseerin univormussa. Minä en malttanut olla ratsastamatta
syrjään tervehtimään vanhaa ystävääni, mutta vaikeampi oli saada hänet
vakuutetuksi siitä, että todella olin tuo entinen peltiseppä.
Moniaita vuosia myöhemmin sain erään erityistehtävän alhaalla
Etelä-Afrikassa ja olin sentakia kasvattanut punaisen täysparran, jonka
takaa ei oma äitinikään olisi tuntenut minua.
Ratsastaessani kerran ulos muutaman pienen maalaiskylän portista satuin
näkemään rykmenttini everstin, joka oli ulkona huviajelulla. »Halloo,
eversti! Tekö se olette?» huusin hänelle vastaan. Hän tuntui suuresti
loukkautuvan ja väitti, ettei hänellä ollut kunniaa tuntea minua. Kun
hänellä ei näyttänyt olevan haluakaan tehdä tuttavuutta kanssani,
ratsastin tieheni; mutta kun parin kuukauden päästä tapasimme jälleen
toisemme säännöllisissä oloissa, kerroin tietysti suurella nautinnolla
hänelle edellisestä kohtauksestamme.