Olin kerran perhosjahdilla Dalmatsiassa, jonka pääkaupunkia, Cattaroa,
on useampaan kertaan pommitettu nykyisen sodan aikana.
Yli sata vuotta sitten sitä pommitti muuan englantilainen laivasto ja
valloitti sen. Silloin sitä kyllä oli pidetty aivan valloittamattomana.
Se sijaitsee lahden pohjukassa, joka on n. 15 mailia pitkä ja
paikoittain vain satasen metriä leveä. Vuonon kummallakin laidalla
kohoaa jyrkkiä vuorenrinteitä. Cattarosta vie tie niiden yli
Montenegron rajalle.
Kun mainittu laivasto yritti lähestyä kaupunkia aavalta mereltä,
huomasikin se lahdelman teljetyksi rautavitjoilla ja puomeilla.
Mutta puolustajat eivät olleet antaneet tarpeeksi arvoa vihollisen
älylle; muutama päivä sen jälkeen, kun laivat olivat käyneet
ankkuriin telkimien taa, rupesivatkin niiden tykit varusväen hirmuksi
pommittamaan linnakkeita vuonoa paartavien vuorten huipuilta.
Englantilainen amiraali oli laskenut laivatykkinsä maihin Adrianmeren
rannalle ja hirsistä rakentamiansa hinaustelineitä myöten kiskottanut
ne ylös aivan vuorten huipuille.
Nyt alkanutta pommitusta ei kaupunki jaksanut kestää, vaan sen täytyi
antautua. Mutta valloittajakaan ei tiennyt mitä sillä tehdä, ja lopuksi
peri sen Montenegro, joka täten sai oman satamansa. Mutta rauhanteossa
täytyi Montenegron jälleen luovuttaa se takaisin Dalmatsialle.
Sittemmin on Itävalta rakennuttanut uusia puolustuslaitteita Cattaroa
ympäröiville harjuille; ja näiden asemia, vahvuutta ja mieslukua olin
tällöin saanut tehtäväkseni tähystää.
Minä lähdin matkaan varustettuna hampaihin asti sellaisilla aseilla,
jotka vanhastaan olin huomannut tarkotuksenmukaisimmiksi moisissa
tapauksissa. Varustukseeni kuului piirustusvihko ja siinä lukuisia
perhospiirroksia — jotkut valmiiksi laadittuja, toiset vain
puolivalmiita —, värilaatikko ja perhoshaavi. Tällaisessa sota-asussa
voin huoletta kuljeskella missä vain mielin noilla autioilla
vuorenrinteillä; en edes linnakkeiden lähettyvilläkään herättänyt
epäluuloja.
Kun älysin jonkun tarkastavan persoonaani ja hommiani tavallista
suuremmalla mielenkiinnolla, kävin suoraan asianomaisen kimppuun
piirustusvihko kädessä ja tiedustin, »eikö hän ollut nähnyt tuommoisia
perhosia niillä paikoin? Minä sangen kernaasti pyytäisin jonkun
sellaisen.» Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta kykeni tuskin erottamaan
yhtä perhoslajia toisesta - oma perhostuntemukseni ei muuten ole liioin
kehuttavampi —, niin että sellaisten kyseleminen ei juuri pannut minua
alttiiksi; sitäpaitsi olivat seudun ihmiset sangen puheliaita ja
herttaisia sekä tunsivat jonkinlaista myötätuntoa mokomata kieropäistä
englantilaista kohtaan, jolla ei ollut parempaa tekemistä kuin
perhosten pyytäminen.
Erään kerran sonnustin itseni huvikalastajaksi. Sillä kertaa
tahdoin ottaa selvää, voisiko suuremmin miesjoukoin kulkea eräitten
vuorensolien läpi. Kalastellen seurasin jokia ja tunturipuroja, kapusin
vuorten yli ja kartoitin kulkiessani koko tienoon.
Eräänä päivänä tarjoutui muuan hyväntahtoinen maalainen minulle
oppaaksi. Hän tiesi paikan, »missä kaloja oikein kiehui», ja sinne
tahtoi hän kaikin mokomin viedä minut.
Minä en totta puhuen ollut sillä kertaa erittäin kalastushaluinen;
pyyntikojeeni olivat sangen kehnoja tusinavehkeitä, ja minun teki
mieleni antaa palttua koko kalanpyynnille. Mutta enhän epäluuloa
herättämättä voinut vastata kieltävästikään miehen esitykseen; ja
seurauksena oli, että hän takertui minuun kiini kuin takkiainen koko
päiväksi.
Minä viskasin kerta toisensa jälkeen kärpässyöttini — se oli muuten
paremmin kalanpelätin kuin »houkutin» — virtaan, kääntääkseni miehen
huomion pois varsinaisesta tehtävästäni. Mutta hänestä oli mahdoton
päästä erilleen. Hän seurasi mitä suurimmalla mielenkiinnolla minun
turhia yrityksiäni ja arveli lopuksi, »ettei hän tuntenut ollenkaan
mokomaa kärpässyötin käyttöä, mutta jos tahtoi saada kalat parveilemaan
edessään, niin tiesi hän toisen paljon veikeämmän keinon.»
Keino oli sangen yksinkertainen, ja hän näytti sen minulle kohta
paikalla — alkoi syleskellä veteen.
Se keino ei ollutkaan hullumpi; kohta todella alkoikin lohenmulloja
kihistä paikalla — ja »olisipa hänellä nyt ollut vain matonen tai etana
syötiksi», selitti oppaani, »niin olisi hän kiskonut ylös joka sorkan.»
Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja lähetin miehen etsimään matosia;
ja sillä aikaa kahlasin minä virran poikki ja hävisin hänen näkyvistään
rantatöyrään toiselle puolelle.