Paikallisista olosuhteista riippuu tietysti tykkänään tapa, kuinka
onkeensaadut vakoilutiedot saatetaan asianomaisten kuuluviin.
Menettelytapa, mikä yhdessä paikassa käy päinsä, ei aina luonnistu
toisessa. Vakoojan pitää niin sanoakseni kyetä pistämään sormensa
maaperään ja haistamaan siitä, minkälaisella kamaralla liikkuu, jotta
osaa arvelematta käyttää hyväkseen niitä keinoja, jotka kulloinkin ovat
onnellisimmat. Tietojen perillevieminen sotakentällä on monin kerroin
vaikeampaa kuin rauhan aikana; ja enimmäkseen ei vakoojan tuomilla
sanomilla ole sodassa vähintäkään arvoa, jollei niitä ole saatu
mahdollisimman pian perillesaatetuiksi.
Afrikassa käyttivät minun vakoojani kotimaisia pikajuoksijoita
(mieluimmin rohkeiksi ja näppäriksi tunnettuja karjan varkaita)
lähettäessään minulle uutisiaan.
Nämä kirjoitettiin salakirjaimilla paperiliuskoille, jotka kätkettiin
milloin johonkin reikään juoksijan sauvassa (reikä tukittiin sitten
savella tai saippualla), milloin saappaan välipohjaan, milloin taas
pohjimmaiseksi tupakan alle piippuun, niin että tätä epäluulojen
välttämiseksi voi polttaa.
Nämä kotimaiset apurit osasivat myöskin käyttää hyväkseen
savusignaaleja. Kun aika oli täpärä, ymmärsivät he matkojen päästä
ilmaista vihollisen lukumäärän ja liikkeet lähettämällä sytyttämästään
nuotiosta ilmoille isoja ja pieniä savupilviä.
Ne kotimaiset juoksijat, joita me itse lähetimme vihollisten linjojen
lävitse pyrkimään yhteyteen toisten englantilaisten joukkojen kanssa,
veivät sanomansa pienissä, teepaketeista otetulla tinapaperilla
päällystetyissä pallosissa, joita kantoivat nauhassa kaulallaan.
Kohdattuaan buurin he päästivät heti palloset putoamaan hajalleen
maahan pannen samalla paikan merkille, niin että vaaran ohimentyä
osasivat palata sinne poimimaan ne uudelleen korjuunsa. Hiekkaisessa
maaperässä ne näyttivät aivan pieniltä kivisiruilta.
Yleistä oli, että näinä vakoojat käyttivät erityisiä merkkejä eli
»rasteja» varoittaakseen tai opastaakseen toisiaan. Näitä merkkejä he
piirsivät tai asettivat maahan, puihin ruohikkoon tai kiviin, ja heillä
oli varmasti sovitut paikat, mihin kätkivät pitempiä tiedonantoja
toisilleen.
Alempana nähdään moniaita yleisimmin käytettyjä »rasteja» ynnä niiden
merkitykset.
»Kirje kätkettynä neljän askeleen päähän, nuolen osottamaan suutaan.»
(Teiden risteydessä:) »Ei tätä tietä pitkin.»
»Minä olen mennyt kotia.»
(Niinhyvin paljaaksi raapittu läikkä puunrungossa kuin päällekkäin
asetetut kivet merkitsevät samaa.) »Tännepäin.»
(Kaikki nämä kolme merkkiä osottavat tarkkaa suuntaa, mihin vakoojan on
jossakin paikassa kuljettava:) »Mene nuolen osottamaan suuntaan — sinne
päin, minne oksa on katkaistu, ruoho taivutettu.» (Ammattimies huomaa,
että ruoho on ensin solmittu ja sitten taivutettu.)