Vaikeata on tarkalleen määritellä, milloin vakoojan toimi sodassa
loppuu ja tiedustelijan alkaa. Molemmat täydentävät toisiaan, ja
erotuksena niiden välillä on lähinnä vain se seikka, että vakooja
silloin esiytyy salapuvussa.
Tiedustelijata kaikki kunnioittavat. Hänen valppautensa,
uhkarohkeutensa ja älykkäisyytensä herättävät kaikkien ihailua — mutta
ainoastaan niin kauvan, kuin hänellä on vormutakki yllään. Mutta kun
hän parempia tuloksia saavuttaakseen esiytyy salapukuisena, on hän vain
»kurja vakooja», vaikka selvää on, että hän täten joutuu alttiiksi
paljon suuremmalle vaaralle ja siis osottaa suurempata urheutta. Tuota
erotusta en ole koskaan kyennyt oikein käsittämään.
Kelpo vakooja voi tehdä maallensa arvaamatonta hyötyä, ja kun hän
kerran siihen kykenee, niin on hän yhtä suuressa määrässä kuin
vormupukuinen tiedustelijakin oikeutettu nauttimaan tunnustusta
työstään.
Meidän (Englannin) armeijassa ei sotavakoilua harjoteta erityisessä
määrässä. Siinä suhteessa me olemme melkoisesti jälessä toisista
kansoista. Yksistään jo sen seikan, että useimmissa maissa on säädetty
kuolemanrangaistus sodan aikana ilmisaadusta vihollisvakoilusta,
pitäisi osottaa, mitä haittaa sotavakoilun katsotaan niille tuottavan.
Sodassamme Matabeles-heimoa vastaan minulla oli käytettävänä mainio
alkuasukasvakooja nimeltä Jan Grootboom. Seuraavassa kerron vähäsen
minkälaisia seikkailuja meillä yhdessä oli.
Jan oli tsuluneekeri. Hän oli ollut paljon tekemisissä valkoisten
kanssa metsästäjänä ja oppaana, oli vähitellen oppinut käyttäytymään
europalaisten tavoin ja käyttämään niiden vaatetusta sekä puhui
erinomaisesti englantia, mutta oli siltä säilyttänyt kaiken
synnynnäisen älykkäisyytensä ja terävät vaistonsa.
Kun meidän oli hankittava tietoja matabeleistä, ei koskaan kannattanut
lähettää suurempaa tiedustelijajoukkoa kerrallaan; se herätti kohta
huomiota, ja seurauksena tietysti oli, ettei tietoja saatu mitään.
Mutta kun läksi yksin matkaan sellaisen miehen kera kuin Janin, niin
voi huoletta tunkeutua vastustajain linjojen läpi ja melkeinpä maata
piilossa keskellä heidän joukkojaan, mistä voi nähdä ja kuulla mitä
halusi heidän miesluvustaan, toimistaan, varastopaikoistaan ja naisten
ja karjan tyyssijoista.
Eräänä ajankohtana me olimme jok'ainoa yö tiedusteluretkillä. Yö
kului ryömien vihollisen asemille, ja aamun ensi sarastuksessa
ruvettiin tekemään huomioita. Mutta tällaisia matkoja oli mahdoton
tehdä jättämättä jalanjälkiä ja muita ilmiantavia merkkejä, joita
vastustajaimme tiedustelijat olivat sangen tarkat huomaamaan; ja
silloin olisivat he olleet kohta kuin ampiaiset kimpussamme.
Muuanna yönä olin Janin kera ratsastanut erään vihollisleirin
lähettyville. Emme olleet oikein selvillä sen asemasta, ja olimme sen
vuoksi nousseet satulasta vartoomaan päivänkajastusta.
Matabelein oli tapana sytyttää nuotioita murkinan keittämistä varten
tuntia ennen auringonnousua. Kun oli nuotioista huomannut leiripaikan
aseman, kuului asiaan ryömiä eteenpäin kunnes oli löytänyt paikan,
josta voi salassa pitää silmällä leiriä ja sen elämää heti kun päivä
valkeni.
Tässäkin tilaisuudessa kävi samaten. Edessämme olevalla pimeällä
vuorenrinteellä leimahti nuotio palamaan. Muutaman silmänräpäyksen
perästä toinen, sitten kolmas, neljäs... mutta ennenkun kuudes oli
ennättänyt syttyä, tarttui Jan minua kovasti käsivarteen. Minä voin
nähdä, miten hän ponnisteli hillitäkseen nauruaan. — »Sen vietävät,
eivätkös yritäkin virittää meille ansaa!» kuiskasi hän.
Minä en ensi tuokiossa käsittänyt häntä. »Jääkää tähän, minä käyn
katsomaan niiden vehkeitä», sanoi hän.
Hän riisui nopeasti vaatteet yltään, kääri ne myttyyn minun viereeni ja
liukui äänettömästi pimentoon rihlapyssy kädessään.
Tukalimpia koettelemuksia vakoojan toimessa on se, että joutuu
pitämään epäluuloja yksinpä läheisimpiä ystäviäänkin kohtaan. Minä
en voinut parhaalla tahdollakaan huomata edessäni mitään ansaa; ja
hetikun Jan oli kadonnut näkyvistäni nuotiota kohti, ryömin minä
kaikessa hiljaisuudessa vastakkaiseen suuntaan ja kätkeydyin muutamain
kallionjärkäleitten keskeen, missä sain edes hiukan suojattuna
odotella, palaisiko katala Jan ehkä joidenkin matabelein kanssa minua
kiiniottamaan.
Siellä lojuin parisen tuntia, kunnes huomasin Janin viimeinkin ryömivän
takaisin ruohikon läpi ja tähystelevän minua kaikkialta. Hän oli yksin.
Epäluulojani häveten palasin piilopaikkaamme ja näin Janin mielihyvästä
oikein loistavana kiskovan vaatteita ylleen.
Hän kertoi arvanneensa oikein ja keksineensä matabelet laittamassa
meille väijytystä. Hänen epäluuloaan oli herättänyt se seikka, että
nuotiot — sen sijaan että olisivat olleet viritetyt moniin eri kohtiin
vuorenrinteelle ja jokseenkin yht'aikaisesti — leimahtivatkin yhdessä
rivissä ja peräkanaa, aivan kuin olisi yksi ainoa mies käynyt niitä
sytyttelemässä. Tämä huomio oli saanut hänet ajattelemaan, että
tuolla tempulla vain tahdottiin houkutella meitä lähemmäksi tutkimaan
asianlaitaa, jos olisimme olleet lähettyvillä.
Minusta erottuaan hän oli lähennyt kukkulaa muuatta syrjäpolkua pitkin
ja älynnyt pienen joukon neekereitä, jotka ruohikkoon kätkeytyneinä
odottelivat meitä sillä kohdalla, johon meidän olisi todennäköisesti
lähetessämme pitänyt osua. Heidän aikomuksensa oli siis ilmeisesti
yllättää meidät.
Ollakseen aivan varma asiasta oli Jan ryöminyt väijyjäin luo näiden
takapuolelta, käynyt vallan rohkeasti juttusille heidän kanssaan ja
urkkinut heiltä sillä tapaa tietoonsa niinhyvin heidän tarkotuksensa
meihin nähden kuin muut lähimmät aikeensa. Sitten hän oli palannut
samaa tietä kuin oli tullutkin ja silmänkantamattomiin päästyään
rientänyt kohtaamaan minua yhtymäpaikassamme.
Tästä esimerkistä saa hyvän käsityksen sotavakoojan työskentelytavasta.
Se vaatii harjottajaltaan melkoista älykkäisyyttä ja karaistua
persoonallista urheutta. Näitä ominaisuuksia tarvitaan siinä paljon
enemmän kuin esim. pajunettirynnäkköön käydessä. Urheutta kyllä
kysytään tässäkin, sitä ei kukaan kiellä — mutta toista on sentään
antautua yleisen hurmion ja raivon valtaan, seurata upseerejaan ja
vaikuttaa yhtenä monipäisestä joukosta; toista tulla toimeen ja
kunnostautua ypö-yksin, luottaen yksinomaan itseensä ja onneensa.
Buurit käyttivät aikanaan sangen suuressa määrässä sotavakoojia.
Muuan näistä on jälkeenpäin kertonut, miten hän sodan aikaan
tunkeutui englantilaisten valtaamaan Johannisburgiin pukeutuneena
taistelukentältä löytämänsä kuolleen brittiläisen majurin univormuun.
Vahtisotamiehet päästivät hänet kunniaa tehden lävitsensä, ja hän
kävi huolettomasti klubeissa ja hotelleissa, missä sai upseereilta
yllinkyllin haluamiansa uutisia. Iltahämyssä hän ratsasti takaisin oman
joukkonsa luo.