Eräänä aamuna Heikin hautajaisten jälkeen olivat Töyrylän molemmat
lesket kahden tuvassa. Anni peräpenkillä istuen souti lastaan, ja mummo
kutoi sukkaa sivupenkillä. Koko aamuna he eivät olleet vaihtaneet monta
sanaa keskenään; olivat vain istuneet ajatuksissaan ja vilkuneet ulos,
kumpikin akkunastaan.
Kuolemantapauksen aiheuttama hiukan alakuloinen mieliala oli jokseenkin
pian mennyt ohi, ja Annissa oli taas herännyt entistä keikailemisen
halua. Mikäli vähät varat sallivat oli vaatteisiin alkanut jälleen
ilmaantua halpa-arvoisia rimsuja ja nauhoja ryssien laukuista.
Avioliiton aikuinen ruokoton tukka alkoi silitä ja kiiltää, ja tumman
palmikon jatkona heilahteli leveä punainen nauha. Hän seisoi usein
pitkät ajat kamarin seinällä riippuvan pienen kuvastimen edessä kampa
kädessä, eikä unhottanut koskaan ohi mennessään vilkaista siihen. Annin
peilaileminen ei enää johtunut niin paljoa itsensä ihailemisesta kuin
varmistumisen halusta, oliko hän vielä nuori ja kaunis.
Otettuaan kerran kuvastimen himmeävaloiselta seinältä ja tarkattuaan
kasvojaan akkunan edessä kirkkaassa valossa hän säikähti niin, että
kuvastin oli pudota kädestä. Silmien ympärillä oli syviä ryppyjä, ja
ohimoilla kiilteli valkoisia hiuksia mustien joukossa.
"Sunatkoon!... Tuohan on jo vanha akka", hän huudahti kuvalleen.
Mutta hän ei tahtonut vielä olla vanha. Rypyille ei voinut mitään,
mutta harmaita hiuksia ei saanut huomata kukaan — varsinkaan Tuomo.
Niiden etsiminen ja nyppiminen olikin tästäpuolin hänen peilailemisensa
varsinainen syy. Mutta vaikka ne oli saavinaan tyyten kitketyksi,
löytyi uusia aina seuraavalla kerralla.
Näistä aikaisen vanhuuden merkeistä huolimatta käyttäysi Anni raisun
iloisesti, lauloi, hypähteli, pyörähteli kuin kahleistaan vapautunut
vanki. Hän ikäänkuin tahtoi täten korvata avioliitossa kuluneet
kuolleet vuodet. Toisinaan hän taas ilman huomattavaa aihetta tillahti
itkemään.
Vaikka mummo sai tehdä yksin melkein kaikki raskaammat kotiaskareet,
lypsää lehmät, lämmittää saunat, antoi Anni kuitenkin hänen
peittelemättä tietää, että mummo oli nyt liikaa, että hän tekisi hyvin,
jos alkaisi katsella itselleen olinsijaa muualta. Mummo ei huolinut
häntä suurin vastustella. Joku selvyyshän tähän sekamelskaan täytyi
tulla. Mutta hän odotti kärsivällisesti aikaansa.
Aikaisemmin oli Kantolan isäntä lähettänyt sanan, että hän tulee
Töyrylään asioille silloin ja silloin, ja kun asia on tärkeätä, on
leskien välttämättä oltava saapuvilla. Isännän tulosta oli mummo
toimittanut tiedon Israelille ja Anni Tuomolle. Määräpäivä oli tänään,
ja odotettuja vieraita lesket nyt akkunoistaan tähystelivät.
Naisten juuri aamiaiselta päästyä kuului eteisestä kolinaa, ja sisään
työntyi kumarassa Halla-ahon Israel, pattisauva kädessä ja säkki
selässä.
"Hyviä huomenia, hyviä huomenia", tervehti hän.
"Jumal' antakoon... ja terve tulemasta", sanoi mummo ja kiiruhti
auttamaan vaarin selästä säkkiä, jonka nosti penkille.
"Onpa siinä painoa. Ukko-rukka — kun nyt tuommoisen tarakan",
surkutteli mummo.
"Otin vähän kamppeitani mukaan", sanoi Israel, istui penkille ja pyyhki
hikeä otsaltaan. "Uhhuh."
Annin suupielissä karehti ivallinen hymy.
"Minnekäs se vaari nyt on kulkemassa — säkkineen?" kysyi hän.
"Eipä tätä etemmä, eipä etemmä", vastasi vaari. Mummoon kääntyen hän
kysyi:
"Se ei taida tämä Anni tietääkään?"
"Kyllä se tietää."
"Miksikä se sitten kysyy?"
"Muuten se, ilman se aikojaan."
"Mummo ja minä olemme aikoneet tässä taloksi ruveta", selitti Israel.
"Kun nyt se Heikki kuoli, niin on tässä tarpeen miehinen mies."
"Miiehinen miies", venytteli Anni itsekseen, ja sanoi sitten
kuuluvammin:
"Vai niin... vai taloksi. Vai Israel tähän nyt isännäksi... Minun kai
on sitten lähdettävä liesuun lapsineni?"
"Kyllähän hyvä sopu tilaa antaa — jos muuten passannee", sanoi vaari.
"Etteköhän, vaari-kulta, ottaisi minua piiaksenne", jatkoi Anni
ivailuaan. — Missä se kuhnus kähnii, kun sitä ei jo ala kuulua —
kivahti hän heti itsekseen ja vilkaisi akkunasta ulos.
Samassa astuikin Tuomo tupaan, olalla mutainen lapio, jonka pani
pystyyn uuninsoppeen.
"Hulttio mieheksi se Heikki", virkkoi hän ensi sanoikseen. "Tulin
tuolta Kurkisuon kautta, ja kun siellä katselin tulevia työmaitani,
niin mitäs löysin? Joo, tuon lapion ojan pohjasta... Näkyy, että tässä
töllissä on isäntä tarpeen."
"Isäntä, isäntä on tarpeen", myönteli vaari.
"Se kuuluukin nyt Israel tulevan Töyrylään isännäksi", sanoi Anni
entiseen tapaansa. "Ottaisit vaarilta renginpestin — minä tässä jo
piian paikkaa pyytelin."
"Israel?"
"Niin, niin — Israel ihan. Taidetaan tässä saada häitä kaksittainkin."
"Vai Israel?... Ei ole tainnut vaari kuulla, että minä menen naimisiin
Annin kanssa?"
"Olen minä vähän semmoista horinaa maailmalta kuullut. Mutta mitä se
koskee tähän torpan asiaan?"
"Katsotaanpa vähän sitä pykälää" sanoi Tuomo. "Eikö Israel tiedä, että
vaimo perii miehensä — vaimo ja hänen lapsensa. Tässä tapauksessa ovat
siis Anni ja hänen lapsensa lailliset perilliset ja perivät yhdessä
kaiken vainajalta jääneen omaisuuden. Eikö Israel, vanha mies, tunne
lakia sen vertaa?"
Israelin käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja hän loi kysyvän katseen
mummoon kuin apua pyytäen.
"Lakia?" jämäsi mummo. "Eero-vainaja ja minä olemme tämän torpan
kyhänneet kylmään korpeen. Meidän käsiemme työtä on kaikki, mitä tässä
näkyvää on — Heikki-vainaja ei vielä ehtinyt tehdä juuri muuta uutta
kuin kaivaa jonkun ojan tuonne Kurkisuolle. Anni taas ei ole torpan
hyväksi tikkua ristiin kääntänyt — ei muuta kuin ollut hävittämässä...
Ja sinä? Mitä sinulla ventovieraalla täällä on tekemistä? Siinä on
sinulle lakia.
"Siinä on sinulle lakia" toisti vaari.
Asiasta yritti sukeutua tiukka sananvaihto, mutta se keskeytyi, kun
tupaan tuli Kantolan isäntä lautamiehen kanssa. Viimeksi mainitun
mukanaolo vaikutti tuvassa olijoihin niin hämmästyttävästi, että
he tuskin huomasivat vastata isännän tervehdykseen. Onko tässä
tietämättään tullut tehneeksi jotain pahaa, kun nyt isäntä tuli
lainmies mukanaan? Hämillään näyttivät tulijatkin olevan. Ei tahdottu
päästä puheen alkuun kummaltakaan puolen, töllisteltiin vain toisiaan
ja ryähdeltiin neuvottomina. Viimein Annin päähän iski ajatus: Kantola
se lopultakin kykenee torpan omistusasian ratkaisemaan. Voittaakseen
tämän puolelleen hän tekeytyi hyvin kohteliaaksi, pyyhkäisi rääsyllä
penkkiä ja sanoi mairittelevalla äänellä:
"Istukaa, hyvät vieraat. Minä tässä kiehautan kahvia, niin ryyppäätte
edes kupin kuumaa.
"Kiitoksia vaan. Mutta kyllä minun täytyy tällä kertaa sanoa, niinkuin
sanoi aikoinaan hurskaan Aaprahamin palvelija.
"Mitenkäs se Aaprahamin palvelija sanoi? kysyi Anni leikkisällä äänellä.
"Hän sanoi — on kai Anni sanasta lukenut — sanoi: En minä syö,
ennenkuin olen puhunut asiani."
Isäntä nyökkäsi lautamiehelle, joka muutaman kerran virallisesti
rykäistyään alotti:
"Niin. Tämän Kantolan isännän käskystä ja lain nimessä annan minä
teille laillisen häätökäskyn. Ensi pyhäinmiesten päivään mennessä on
teidän muutettava ja huoneiden oltava tyhjät."
Se tuli aavistamatta kuin salaman isku. Isoon aikaan ei puhuttu puolta
sanaa.
"Niin", sanoi isäntä kuin selitykseksi. "Olen myönyt nämä huoneet, ja
pyhäinmiesten päivänä saa ostaja ne haltuunsa ja repiä alas."
"Myöty?... Saunakinko?" kysyi Kaisa, joka uteliaisuuttansa
tyydyttääkseen myös oli luikahtanut tupaan.
"Kyllä ne on myöty kaikki."
"Ei isäntä nyt totta tarkoita?" kysyi mummo.
"Ei minun tapani ole leikitellä tällaisissa asioissa", vastasi isäntä.
"Mutta eihän isännällä liene oikeutta ajaa omistajaa mökiltään noin
vain ilman muuta."
"Omistajaa?"
Isäntä ripusti lasit nenälleen, otti povitaskustaan välikirjan ja luki
saarnaavalla äänellä:
"Minä Malakias Sakariaanpoika Kantola otan täten Heikki Eerikinpojan
torppariksi omistamani Kantolan puolen manttaalin perintötalon maalle
N:o 3 Korvenkylässä Pitkänperän pitäjää ehdoilla kuin seuraa:
— — — — — —
7) Heikki Eerikinpojan kuoltua jää torppa ilman korvausvelvollisuutta
kaikkine rakennuksineen ja kasvaville viljoineen talon haltuun, jos
minä Malakias Sakariaanpoika Kantola niin tahdon."
"Ja Malakias Sakariaanpoika Kantola kun taas niin tahtoo", sanoi Tuomo
röyhkeästi, huomattuaan asiansa ajautuneen auttamattomasti karille.
"Tämä asia ei koske Tuomoa", sanoi isäntä jyrkästi.
"Voi-voi... Että missäs tässä nyt olemaan ruvetaan — kun saunakin
revitään?" vaikerteli Kaisa.
"Ja milläs eletään, kun isäntä vie kasvavan viljankin?" huokasi mummo.
"Vanhurskas elää uskosta", tokaisi isäntä, kun ei osannut muutakaan
neuvoa antaa.
"Eipä se näy isäntäkään pelkästä uskosta elävän, koska pitää
viedäksenne viimeinen leipäpala köyhän suusta. Isännän ei sopisi puhua
uskosta, eivät nämä tällaiset teot ole uskovaisen tekoja", sanoi mummo.
"Eivät ne kyllä ole Jumalasta lähtöisin tällaiset teot", vakuutti
vaarikin.
Päästäkseen kiusallisesta keskustelusta kiirehti isäntä lähtöään.
"Niin — ensi pyhäinmiesten päivään mennessä siis... Jumalan haltuun."
Kantolan ja lautamiehen mentyä vallitsi tuvassa alakuloinen hiljaisuus.
"Kontrahti... siinäpä se... Kaiken näköisiä pöllöpäitä niitä on tämän
taivaan kannen alla — minkä se Heikkikin. Mikset sinä ole puhunut
minulle mitään sen höperön tekemästä kontrahdista?" kysyi Tuomo
vihaisena Annilta.
"En minä ole itsekään tiennyt koko kontrahdista, kun Heikki ei siitä
koskaan puhunut... Mutta olethan sinä nyt minun tukeni ja turvani",
sanoi Anni.
"On tässä nyt tietämistä, miten itsekin pääsen leipään käsiksi, kun
tulin sanoneeksi palveluspaikasta itseni irti ja toinen mies on jo
ehditty ottaa tilalleni", sanoi Tuomo ja nakkasi lapion kiivaasti
olalleen.
"Minne sinä sitä lapiota viet?" kysyi Anni.
"Vien sinne, mistä otinkin."
Vieraista yksin jäätyänsä kysyi Israel:
"Ei ole tainnut Hennakaan tietää tästä kontrahdista?"
"En, Israel hyvä, en ole tiennyt."
"Ei kai... eipä kai... Taitaa jäädä sille silmälleen se meidänkin
aikomuksemme — kun nyt tuommoisen rydön teki."
"Siihen kai se lahoaa nyt", huokasi mummo.
"Niin kai... siihen kai... Jos Henna sitten sen — silkin..."
"Silkin?... jaa, niin..."
Mummo haki aitasta paperiin käärityn hetulaniekka-silkin. Antaessaan
sen Israelille hän virkkoi:
"Oikein tämä nyt tuntuu häpeälliseltä. En minä luullut tällä ijällä
enää rukkasia saavani. Mutta onhan nyt koettua sekin."
Pistettyään silkin poveensa kaiveli Israel säkkiään.
"Henna ottaisi tästä virsut — niinkuin muistoksi."
"Kiitoksia. Minä tässä jo Israelille sukkia kudoin. Kun saan valmiiksi,
lahjoitan ne Israelille vastavuoroon."
"Kiitoksia. Ne minä säästänkin kuolinsukikseni — etteivät ihan paljain
jaloin..."
Israel mietti hetkisen, pisti käden poveensa ja otti silkin esiin.
"Kun ajattelen, niin mitäs minä tällä teen. Myömään en sitä rupea.
Henna ottaisi takaisin. Ja kun tulee se kuoleman kosiomies ja on
lähtö niihin häihin, niin pyytäisi Henna, että sitaiseisivat silloin
morsiamen päähän tämän."
Henna otti silkin, mutta hän oli niin liikutettu, ettei muistanut edes
kiittää.
Israel kopeloi pattisauvan käteensä, ja mummo auttoi säkin hänen
selkäänsä.
"Tuntuu tuo säkki nyt painavammalta ja askel raskaammalta kuin tänne
tullessani. Jumalan haltuun, Jumalan haltuun."
"Jumalan haltuun."
Kahden jäätyänsä lesket kyyröttivät äänettöminä penkeillä, sielussa
musta läpinäkymätön pimeys, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä
minnekään päin. Viimein Anni purskahti itkemään.
"Voi, mummo, mummo... mitäs nyt?"
Taputtaen Annia hellästi olalle sanoi mummo:
"Anni raiska... Koettaisit pyrkiä kotiisi."
"Se on jo liian korkea kodin kynnys — minulle."
"Sinä, joka olet vielä nuori ja terve, voit elättää henkesi kättesi
työllä", koki mummo lohduttaa. "Toista on minun ja Kaisan — meillä ei
ole valittavana muuta kuin yksi tie."